Taisteluni elämästä

KAKSIKYMMENTÄ vuotta sitten vietin vaimoni Ingridin ja kahden pienen poikani kanssa täysipainoista, kiireistä elämää Limassa Perussa. Vaikka jouduin ansiotyöni vuoksi matkustamaan muihin Etelä-Amerikan maihin, varasimme kuitenkin joka viikko aikaa Jehovan todistajien seurakunnankokouksiin ja kenttäpalvelukseen kertoaksemme Raamatun totuuksista toisille.

Vuonna 1973, jolloin en ollut vielä täyttänyt 30:tä vuotta, minulla alkoi olla päänsärkyä ja masennuskausia. Molemmat vaivat pahenivat seuraavien kahden vuoden aikana ja vaivasivat minua useammin. Minun piti jatkuvasti ponnistella pysyäkseni päiväohjelman tasalla.

Muistan hyvin erään liikematkan Ecuadorissa olevaan Quiton kaupunkiin, joka sijaitsee korkealla Andeilla. Laskeutuessani alas koneesta ankara päänsärky oli yltynyt niin sietämättömäksi, etten voinut ajatellakaan tekeväni muuta kuin varata paikan seuraavaan takaisin Limaan lähtevään koneeseen.

Menin heti lääkärini luo. Hän oli hoitanut minua siinä käsityksessä, että päänsärkyni johtui jännityksestä. Mutta kun hän tutki silmäpohjiani, hän havaitsi katkenneita verisuonia. Jouduin sen vuoksi sairaalaan.

Tutkimukset vahvistivat, että minulla oli aivokasvain. Vielä musertavampaa oli kuitenkin kuulla, että se oli niin suuri ja kaikesta päättäen niin kietoutunut aivojen kudoksiin, ettei sitä voitu leikata. Lääkärin mukaan tulisin kuukauden kuluessa sokeaksi. Sitten halvaantuisin, ja noin kolmen kuukauden kuluttua kuolisin.

Uutinen oli valtava järkytys Ingridille, joka sai kuulla ennusteesta ensimmäisenä. Hän otti heti yhteyttä sisareeni Heidiin, joka asuu Los Angelesissa Yhdysvalloissa, ja pyysi häntä etsimään sellaisen kirurgin, joka suostuisi leikkaamaan minut ilman verta. Tämä oli ensisijainen vaatimuksemme, sillä olimme lujasti päättäneet totella raamatullista käskyä karttaa verta (Apostolien teot 15:28, 29).

Jo kolmen kuumeisen päivän jälkeen olimme matkalla Los Angelesiin. Lentäessämme Karibianmeren yllä Ingrid sanoi minulle: ”Katso kuinka kauniita nuo saaret ja niiden valkoiset hiekkarannat ovat!” Katsoin ulos, mutten kyennyt näkemään mitään. Näköni alkoi jo heiketä!

Taistelun ensimmäinen vaihe

Saavuttuamme Los Angelesiin pääsin heti yliopistolliseen keskussairaalaan, ja 6. lokakuuta 1975 tri Walter Stern leikkasi minut. Kun heräsin nukutuksesta, en voinut edes Ingridin säteilevien kasvojen perusteella arvata hyviä uutisia – koko kasvain oli leikattu pois! Se oli ollut pesäpallon kokoinen ja sijainnut aivojen oikeassa otsalohkossa. Se oli kuitenkin koteloitunut, ja siksi se saatiin ulos kokonaisena.

Ripeät hoitotoimenpiteet luultavasti pelastivat henkeni. ”Vielä muutama päivä, niin et enää olisi ollut keskuudessamme”, sanoi lääkäri. Mutta minä olin elossa, ja henkiset kykyni olivat entisellään! Olimme haltioissamme!

Toipumisaika toi kuitenkin mukanaan omat huolensa. Ensiksikin jalkaani muodostui verihyytymiä, ja se aiheutti pulman. Vaikka tarvitsin veren hyytymistä estäviä aineita liuottamaan hyytymiä ennen kuin ne irtaantuisivat ja kulkeutuisivat johonkin tärkeään elimeen, tarvitsin myös hyydyttäviä aineita, jotka pitivät verenvuodon aivoissa mahdollisimman pienenä. Tuntui hyvin helpottavalta, kun lääkärit onnistuivat saamaan nuo kaksi vastakkaista lääkeainetta tasapainoon!

Kahdentoista tunnin leikkauksen jättämä haava oikeaan otsalohkoon, jossa sijaitsevat tunteisiin liittyvät aivotoiminnot, oli todennäköisesti syy jonkin aikaa kestäneeseen euforiaan, kohonneeseen mielialaan, johon lääkitys ei auttanut. Palattuamme Limaan en kyennyt puoleen vuoteen arvioimaan järkevästi voimavarojani, ja olin jatkuvasti ikään kuin pienessä nousuhumalassa. Tämä meni ohi muutamassa kuukaudessa, ja tilalle astui niin hirvittävä, syvä masennus, että ajattelin miltei yhtä mittaa itsemurhaa. Vuoden kuluttua elämä oli onneksi palautunut entiselleen ja saatoin taas osallistua kaikkeen toimintaan.

Minut nimitettiin kristillisen seurakunnan vanhimmaksi, ja tasapainon löytämisestä seurakunnan, perheen ja liiketoimien välillä tuli nyt uusi haasteeni. Aina kun en ollut liikematkalla, järjestin aikaa ollakseni poikieni kanssa. Lempiharrastuksemme oli ajaa moottoripyörillämme hiekkaisilla, kallioisilla kukkuloilla Liman reunamilla. Seuraavat yhdeksän vuotta tuntuivat kiitävän kuin siivillä; tuskin huomasimme niiden kuluvan. Aloin pitää ennalleen palautunutta terveyttäni varmana asiana.

Toukokuussa 1985 Ingrid alkoi kiinnittää huomiota siihen, että olin hiukan kalpea ja että luontainen eloisuuteni oli kadonnut. Emme epäilleet uutta aivokasvainta, ennen kuin eräänä yönä en pystynyt halutessani kääntymään sängyssäni. Ruumiini vasen puoli oli halvaantunut. Tällä kertaa lääkärit ottivat minusta tietokonekerroskuvia – eräänlaisia pitkälle kehiteltyjä röntgenkuvia – ja tulosten perusteella lähdimme jälleen Los Angelesiin.

Taistelu jatkuu

Kesäkuun 24. päivänä 1985 tri Stern ryhmineen leikkasi minut toisen kerran. Kasvain oli muodostunut uudelleen ja kasvoi tällä kerralla taaksepäin kohti aivojen päälakilohkoa – aluetta jossa säädellään raajojen liikkeitä. Tämän vuoksi vasen käteni ja jalkani halvaantuivat. Leikkaus päättyi kestettyään kahdeksan tuntia, mutta 25 prosenttia kasvaimesta jäi syvälle aivojen sisään.

Käteni ja jalkani jäivät osittain halvaantuneiksi leikkauksen jälkeen. Kasvaimen suurentuminen yritettiin pysäyttää sädehoidolla, jota sain muutaman viikon ajan. Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen aloin kuitenkin saada kouristuksia. Lääkkeet pitivät ne jokseenkin kurissa, mutta ajan myötä niitä alkoi kuitenkin esiintyä useammin ja ne alkoivat olla rajumpia. En voinut enää käydä kodin ulkopuolella juuri lainkaan. Pystyin tekemään jonkin verran ansiotyötä kotoa käsin, mutta elämääni varjosti ainainen kouristusten uhka. Tunsin itseni turhautuneeksi ja voimattomaksi tämän sairauden edessä, joka salakavalasti kehittyi sisälläni.

En enää uskaltanut johtaa kokouksia valtakunnansalissa, sillä en milloinkaan tiennyt, koska saisin kohtauksen. Jehovan avulla pystyin kuitenkin pitämään raamatuntutkisteluja ihmisille, jotka halusivat tutkia kotonaan. Tällainen säännöllinen palvelus auttoi minua pitämään ajatukseni Voimanlähteessämme, Jehova Jumalassa, ja se tuntui tuovan helpotusta ahdistukseen, jota tunsin epävakaan fyysisen kuntoni vuoksi.

Lopulta toukokuussa 1988 minulla oli voimakas kouristuskohtaus, joka halvaannutti kokonaan vasemman puolen ruumiistani. Tietokonekerroskuvat antoivat kuitenkin joka kerta ymmärtää, että kaikki oli kunnossa ja että kasvain oli pysynyt samankokoisena. Kouristelun ajateltiin sen vuoksi liittyvän jotenkin parantumisprosessiin. Päätimme kuitenkin palata Los Angelesiin tarkempia tutkimuksia varten.

Tri Stern, joka oli tehnyt kaksi ensimmäistä leikkausta ilman verta, oli nyt jäänyt eläkkeelle, mutta hän lähetti meidät ystävällisesti tri Donald Beckerin luo, joka oli yliopistollisen keskussairaalan hermokirurgisen osaston johtaja. Hän suostui leikkaamaan, jos se osoittautuisi välttämättömäksi, ja lupasi samalla myös kunnioittaa Raamattuun perustuvaa arvostavaa näkemystämme verestä eikä tekisi minulle verensiirtoa.

Nyt alkoivat jo tutuiksi käyneet tutkimukset. Tällä kerralla tietokonekerroskuvien ja aivojen verisuonista otettujen röntgenkuvien lisäksi käytettiin kuitenkin myös uutta, minulle ennestään tuntematonta magneettikuvausta. Epäilyille saatiin vahvistus: minulla oli kolme kasvainta!

Ennen leikkauspäivää tuli ilmi eräs pelottava seikka: vereni ei hyytynyt! Lääkitys, jota olin saanut kouristeluun, tuhosi verihiutaleita. Seuraavien kahden ja puolen viikon aikana se korvattiin vähitellen toisella lääkkeellä, jolla ei ollut tällaista haitallista sivuvaikutusta. Siirtymävaihe oli hyvin raskas, sillä kärsin sen aikana sarjan voimakkaita kouristuksia.

Kolmas leikkaus

Leikkauspäivä koitti vihdoin 1. elokuuta 1988. Aamukuudelta hyvästelin lämpimästi Ingridin, ja joitakin minuutteja myöhemmin olin leikkaussalissa. Kahdentoista pitkän tunnin jälkeen tri Becker tuli ulos ja kertoi Ingridille, että he olivat poistaneet kaikki kasvaimet – jopa sen osan, joka oli jäänyt jäljelle edellisessä leikkauksessa kolme vuotta aiemmin – ja että olin menettänyt verta vain runsaan kupillisen verran!

”Mutta minua painoi vielä yksi asia”, selittää Ingrid. ”Miten Hans voisi henkisesti, kun hän heräisi? Tuntisiko hän minut vaimokseen?” Varhain seuraavana aamuna lääkärit päästivät hänet katsomaan minua. Avatessani silmäni sanoin ”kulta”, joksi minulla oli tapana häntä kutsua. Ja, kuten hän sanoi, ”siitä alkoi uusi vaihe elämässämme”!

Taistelu jatkuu

Toipumisaikani ei kuitenkaan tuntunut loppuvan koskaan. Kaksi vuotta myöhemmin löydettiin uusia kasvaimia, jotka estivät minua toipumasta. Niinpä 26. marraskuuta 1990 olin neljännessä aivoleikkauksessa, jossa poistettiin kaksi kasvainta. Olin jälleen kerran pyörätuolissa, ja jälleen kerran kivuliaat jalkaharjoitukset täyttivät päiväni yrittäessäni niiden avulla saada aivoni muistamaan, miten voisin taas kävellä.

Mutta kasvaimia oli pian tullut taas lisää, ja nyt ne määriteltiin pahanlaatuisiksi. Olin viimeksi leikkauksessa 16. heinäkuuta 1991, mutta useita kasvaimia ei kyetty poistamaan. Minulle annetaan erikoissädehoitoa, jolla niitä yritetään pienentää ja tuhota. Toivomme, että siinä onnistutaan, mutta kuntoutusohjelmani toteuttaminen on minulle nyt vaikeampaa kuin koskaan aiemmin.

Tulevaisuuteni näyttää hyvin masentavalta, jos sitä tarkastelee fyysisen tilani perusteella. Ainoa viisas menettelytapa onkin keskittyä hengellisiin asioihin. Tuntuu siltä, kuin seuraavat Raamatun sanat olisi kirjoitettu minulle henkilökohtaisesti: ”Ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä vähään, mutta jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen.” (1. Timoteukselle 4:8.)

Tuleva elämä tarkoittaa ikuista elämää Jumalan uudessa maailmassa. Todisteet osoittavat sen olevan lähellä; pian todellakin juoksen ja hypin kuin peura (Jesaja 35:6). Jos kuolen ennen kuin tuo uusi maailma tulee: niitä, jotka ovat uskollisia Jehovalle, odottaa varma ylösnousemus. Me emme saavuta ikuista elämää omalla vahvuudellamme, vaan palvelemalla uskollisesti Jumalaamme Jehovaa. (Kertonut Hans Augustin.)

[Kuva s. 23]

Vaimoni Ingrid ja minä