Ei edes rautakeuhko voinut estää häntä saarnaamasta
Joskus jo se, että jaksaa elää, vaatii rohkeutta. Nyt kerron teille naisesta, jolla oli tällaista rohkeutta. Hänen nimensä oli Laurel Nisbet.
LAUREL oli syntynyt Los Angelesissa vuonna 1912, ja hänestä kasvoi eloisa nuori nainen, joka rakasti elämää ja perhettään. Aviomiehestä ja kahdesta lapsesta huolehtiminen sujui häneltä kevyesti normaaleissa oloissa, mutta vuonna 1948 hänen rakkautensa elämään koeteltiin äärimmäisen ankaralla tavalla. Häneen iski vaarallinen poliovirus.
Kärsittyään muutaman päivän vilustumistaudeille tyypillisistä oireista hän menetti lopulta liikuntakykynsä. Hänen aviomiehensä vei hänet piirikunnan sairaalaan, ja siellä hän oli niiden monien joukossa, jotka olivat saaneet poliotartunnan. Pelko valtasi hänen mielensä, kun hänen oli tilan puutteessa maattava käytävän lattialla odottamassa rautakeuhkoa. Jokainen hengenveto vaati suunnatonta ponnistelua. Kun rautakeuhko vihdoin oli käytettävissä, hän pääsi helpotuksekseen laitteen sisään. Nyt hän sai tuota kallisarvoista, elintärkeää ilmaa, jota vaille hän oli ollut jäämäisillään!
Rautakeuhko kehitettiin niiden ihmisten avuksi, joiden rintakehän lihakset polio on halvaannuttanut. Alun perin ajateltiin, että potilas olisi vain tilapäisesti tässä koneessa ja kun hänen lihaksensa kuntoutuisivat, hän voisi hengittää omin voimin. Mutta Laurelin yllätykseksi ja ihmisten kauhuksi näistä rautaisista hengityslaitteista tuli monien uhrien pysyviä koteja. Laurel makasi sellaisen sisässä 37 vuotta. Hänen nimissään on kauimmin rautakeuhkossa eläneen poliopotilaan maailmanennätys.
Oliko tämä hänen ainoa mainetekonsa? Ei suinkaan. Joutuessaan rautakeuhkoon Laurel oli alle 40-vuotias, vielä nuori nainen. Hänellä oli kaksi lasta kasvatettavanaan ja mies, josta huolehtia. Ensin hän oli pohjattoman murheellinen. Vietettyään sitten päivän itsesäälin vallassa hän päätti kääntää tilanteen parhaakseen. Aikanaan hänen miehensä toi hänet kotiin, ja hän alkoi rakentaa elämäänsä uudelleen. Hän oppi hoitamaan kotiaan rautakeuhkosta käsin.
Sinun pitäisi nyt kuvitella, millaista se oli. Ainoastaan hänen päänsä pisti esiin hengityslaitteesta. Lieriö pysyi ilmatiiviinä muovisen kauluksen ja metallituen avulla, joka piti kauluksen tiukasti hänen solisluillaan. Säiliön alapuolella olevat palkeet muuttivat säiliön ilmanpainetta. Ne imivät siitä pumpun tavoin ilmaa 15 kertaa minuutissa. Tämä sai potilaan rintakehän laajenemaan samalla kun ilma virtasi sisään hänen nenänsä tai suunsa kautta. Kun palkeet vapautuivat ja ilma puristui takaisin säiliöön, kasvava paine painoi rintakehää ja potilas hengitti ulos. Voit siis ymmärtää, miksi kauluksen oli oltava ilmatiivis, sillä ilmanpaineen muutokset saivat rautakeuhkon toimimaan tehokkaasti. Laurel ei pystynyt liikuttamaan mitään muuta kuin päätään. Hän oli täysin halvaantunut kaulasta alaspäin. Hän tarkasteli maailmaansa peilistä, joka oli asennettu hengityslaitteen yläpuolelle ja joka heijasti kuvan huoneen vastakkaiselle seinälle asetetusta peilistä. Näin hän saattoi nähdä etuovensa ja kaikki sen lähellä liikkuvat ihmiset.
Jehovan todistajat astuvat kuvaan
Eräänä päivänä hän sai vieraakseen Del Kuringin, Jehovan todistajiin kuuluvan naisen. Tämä käveli suoraan Laurelin olohuoneeseen ja alkoi opettaa hänelle Raamatun suurenmoisia totuuksia. Laurel kunnioitti Jumalan sanaa ja kuunteli avoimin mielin ja sydämin. Raamatuntutkistelu alkoi, mikä johti siihen, että hän vihkiytyi Jumalalle vuonna 1965 Jehovan todistajana. Nyt hänellä oli entistä enemmän syytä elää. Jonain päivänä hän jälleen kävelisi maan päällä ja iloitsisi paratiisista, jonka Jumala aikoi ihmisille antaa! Miten onnellinen hän olikaan, kun lisäksi hänen tyttärensä Kay omaksui hänen uuden uskonsa.
Ehkä ihmettelet, miten hän kävi kasteella. Ei häntä tosiasiassa voitukaan kastaa. Koska hän ei kyennyt hengittämään lainkaan omin voimin, veteen upottaminen ei tullut kysymykseen. Hän ei koskaan pystynyt käymään valtakunnansalissa. Hän ei koskaan ollut konventissa. Hän ei koskaan nähnyt tyttärensä kastetta. Mutta hän sai Jehovaa palvellessaan enemmän aikaan kuin monet sellaiset kristityt, jotka eivät ole liikuntakyvyttömiä.
Laurel oli näet hyvän uutisen saarnaaja. Niiden 37 vuoden aikana, jotka hän vietti laitteessaan, hän sai auttaa lähes 20:tä ihmistä tulemaan Raamatun täsmälliseen tuntemukseen. Kuinka hän teki sen? Hän ei tietystikään voinut kulkea ovelta ovelle, kuten useimmilla todistajilla on etu tehdä. Sen sijaan hän saattoi todistaa lukuisille avustajilleen. Minulla oli etu olla yksi heistä.
Opiskelin sairaanhoitajaksi vuonna 1972 ja aloin työskennellä hänen avustajanaan. Työvuoroni päätteeksi oli Laurelilla ja minulla aikaa keskustella ja tutustua toisiimme. Eräänä päivänä hän sanoi: ”Ja nyt voisitkin lukea minulle.” Koska suostuin siihen, hän kehotti minua ottamaan pienen, sinisen kirjan nimeltä Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Kysyin, mistä aloittaisin, ja hän sanoi vain: ”Aloita ensimmäisestä luvusta.” Niin alkoi raamatuntutkistelu, ja minustakin tuli Jehovan vihkiytynyt todistaja.
Laurelin hengityslaite näkyi suuren maisemaikkunan läpi, joka oli talon etupuolella. Koska hän asui vilkkaan kadun varrella, saattoi jokainen ohi kulkeva La Crescentan kaupungissa nähdä sen. Se herätti paljon myötätuntoa ja uteliaisuutta ohikulkijoissa, ja aivan vieraat ihmiset poikkesivat usein sisään tervehtimään häntä. Hänestä oli aina hauska tavata ihmisiä, ja hän sai tällä tavoin monia ystäviä sekä todisti näille ihmisille. Se että hän puhui rohkeasti Jehovasta ja omasta tulevaisuudentoivostaan teki vaikutuksen ihmisiin ja koitui hyväksi todistukseksi Jehovan nimelle.
Laurel ei nukkunut paljoa. Oli vaikea väsyä meidän muiden tavoin, kun ei voinut liikkua. Hengityslaitteen alapuolella olevien palkeiden ääni ja jatkuva liike pitivät häntä valveilla. Mitä hän teki näinä tunteina? Hän puhui taivaalliselle Isälleen vuodattaen tälle koko sydämensä hartaassa rukouksessa. Olen varma, että hän pyysi voimaa ja kestävyyttä, mutta vielä useammin hän rukoili kristittyjen veljiensä ja sisartensa puolesta. Hän tunsi syvää myötätuntoa toisia kohtaan ja kiitti päivittäin Jehovaa saamistaan siunauksista.
Jehovan todistajien matkaedustajat kävivät aina katsomassa Laurelia tullessaan alueelle. Monet näistä miehistä sanoivat, että oltuaan Laurelin luona he olivat itse saaneet rohkaisua! Tämä oli hänen tapaistaan. Hän oli aina myönteinen ja iloinen ja etsi koko ajan mahdollisuuksia todistaa totuudesta.
Hänellä oli monia tuskallisia kokemuksia, liian monia kerrottavaksi. Erään kerran häneltä oli poistettava kiireesti umpilisäke, ja piirikunnan sairaalasta saapui auto hakemaan häntä. Koska hänen umpilisäkkeensä oli puhjennut, hänet siirrettiin nopeasti autoon ja kiidätettiin sairaalaan, missä lääkärin täytyi leikata hänet ilman nukutusta – 1950-luvulla ei nimittäin osattu antaa nukutusta rautakeuhkopotilaalle.
Monia leikkauksia mutta ei verta
Laurelilla oli syöpä ja kroonisia ihosairauksia, ja hänelle tehtiin suuria leikkauksia; kaiken sen hän kesti. Hänestä oli hyvin turhauttavaa, että tuntiessaan kutinaa hän ei kyennyt itse raapimaan ja joutui siksi turvautumaan avustajaansa. Vaikka hänen lihaksensa olivat halvaantuneet, hänen tuntonsa oli tallella. Tämä oli hänelle hyväksi, sillä se esti häntä saamasta makuuhaavoja. Hän oli hyvin tarkka ihonhoidostaan. Meitä tarvittiin neljä kääntämään ja kylvettämään hänet kerran viikossa. Tämä oli Laurelille kova koetus, mutta hän selvisi siitä niin kuin kaikesta muustakin elämässään.
Nuo kylvetyshetket olivat hauskoja ja nautittavia tehtävän vaikeudesta huolimatta. Kun käänsimme kauluksen ylös hänen kaulansa ympärille seuraavaksi viikoksi niin että laite olisi mahdollisimman ilmatiivis, hänellä oli tapana sanoa hammasta purren: ”Voi tätä Paholaisen keksintöä!” Laurel kyllä tiesi, ketä syyttää tällaisesta hirvittävästä tilanteesta. Kaikki alkoi Saatanasta, joka taivutti ensimmäiset ihmiset kääntämään selkänsä Jehovalle, ja sen vuoksi ihmiskunta joutui synnin, sairauden ja kuoleman alaisuuteen.
Jos Laurel olikin halvaantunut fyysisesti, ei hän selvästikään ollut sellainen hengellisesti. Hän käytti jokaisen mahdollisuuden kertoa ihmisille paratiisitoivostaan. Vielä kun hän vähän ennen kuolemaansa joutui kiireelliseen leikkaukseen, hän kykeni asettumaan vanhurskauden puolelle. Oli vuosi 1985 ja Laurel oli 72-vuotias. Hänen lääkärinsä tuli kertomaan hänelle ennen leikkausta, ettei sitä voitu suorittaa ilman verta. Hänen tyttärensä Kay sanoi äitinsä toivomuksen olevan karttaa verta, sillä tässä vaiheessa Laurel oli jo liian heikko kyetäkseen puhumaan juuri mitään. Letkut kulkivat hänen kurkustaan alas, ja hän pystyi tuskin kuiskaamaan. Hänen koko ruumiinsa oli myrkyttynyt suolitukoksen vuoksi, ja hän näytti jotakuinkin kuolleelta.
Lääkäri sanoi kuitenkin, että hänen täytyi kuulla tämä verta koskeva kanta Laurelilta itseltään. Kuiskasimme hänen korvaansa: ”Laurel, sinun täytyy itse kertoa lääkärille verestä.” Yhtäkkiä hämmästyksekseni hänen silmänsä avautuivat suuriksi, hänen äänensä voimistui ja hän puhui lääkärille verta koskevasta kannastaan. Hän lainasi raamatunjakeita ja selitti, että Jehovan todistajien mielestä verensiirtoon suostuminen on synti Jumalaa vastaan. En koskaan unohda, mitä hän sanoi sitten: ”Jos pelastatte henkeni ja herätessäni saan tietää teidän tehneen väkivaltaa ruumiilleni, toivon että olisin kuollut, ja te olette työskennelleet turhaan.” Tämän jälkeen lääkäri oli paitsi vakuuttunut hänen kannastaan myös ihmeissään hänen voimastaan ja suostui mukautumaan hänen toivomuksiinsa.
Laurelille tehtiin nelituntinen leikkaus, josta oli jonkin verran hyötyä. Sen jälkeen lääkärit ottivat hänet pois rautakeuhkosta ensimmäistä kertaa 37 vuoteen ja panivat hänet makaamaan sairaalasänkyyn. He kytkivät hänet nykyaikaiseen hengityslaitteeseen henkitorviavanteen kautta. Tämä oli ollut hänen suurin pelonaiheensa. Koska tuo nykyaikainen laite oli kiinnitetty hänen kurkussaan olevaan henkitorviavanteen putkeen, hän ei nyt kyennyt puhumaan. Hän joutui pakokauhun valtaan tuntiessaan, ettei saanut tarpeeksi ilmaa. Hän kuoli kolmen päivän kuluttua, 17. elokuuta 1985, leikkausta seuranneisiin komplikaatioihin.
Muistan hänen viimeiset sanansa minulle – luultavasti kaikkein viimeisimmät, mitkä hän lausui – juuri ennen kuin hänet nukutettiin. Hän sanoi: ”Chris, älä jätä minua koskaan.” Katsellessani nyt eteenpäin kohti tämän vanhan asiainjärjestelmän loppua ja tulevaa ylösnousemusta, unelmoin päivästä, jolloin voin syleillä ystävääni Laurel Nisbetiä ja sanoa: ”Tässä minä olen. En jättänyt sinua koskaan.” (Kertonut Christine Tabery.)