Kafferipuhveli – yhteistoiminnallinen eläin

Herätkää!-lehden Kenian-kirjeenvaihtajalta

OLET ajamassa Afrikan savannin poikki. Autosi keinahtaa mäentöyrään yli, ja yhtäkkiä eteesi ilmestyy muutaman metrin päähän jono pelottavia otuksia. Ne ovat jyhkeitä eläimiä, joista kukin on maasta lapoihin mitattuna noin 1,5 metrin korkuinen ja lähes tonnin painoinen. Ilmaantuessasi näkyviin ne valpastuvat ja jähmettyvät paikoilleen, niiden päät kohoavat, kun ne yrittävät haistaa sinut, ja niiden silmät tuijottavat sinua uhkaavasti.

Katseesi nauliutuu kuitenkin niiden suunnattoman suuriin sarviin, jotka kaartuvat alas ja sivuille pään molemmille puolille. Sarvien kärkiväli saattaa olla jopa lähes 1,5 metriä. Joillakin eläimillä sarvien uurteiset tyvet leviävät ja laajenevat yläotsalle ikään kuin ne muodostaisivat suuren kypärän. Pohdit, kuinka monta tuollaisen muurinmurtajan iskua ajoneuvosi mahtaisi kestää.

Pelkosi on ymmärrettävä, kun tiedetään, millainen maine näillä eläimillä on. Ovathan ne kafferipuhveleita, joiden sanotaan olevan äärimmäisen vaarallisia, valmiita hyökkäämään pienimmästäkin yllytyksestä. Kafferipuhvelien väitetään vahingoittaneen ja tappaneen enemmän ihmisiä – ja leijonia – kuin minkään muun kasvinsyöjän maan päällä. Ei ihme, että niiden näkeminen voi pelästyttää sinut! Kun sitten yksi eläin päästää äänekkään mylvähdyksen, varaudut pahimpaan. Koet kuitenkin helpottavan yllätyksen, kun mitään hyökkäystä ei tulekaan. Koko puhvelijono kääntyy sen sijaan ympäri ja laukkaa tiehensä!

Sinä et kuitenkaan onnistunut säikyttämään eläimiä tuijotuksellasi, sillä vaikka kafferipuhvelin kanssa ei olekaan leikkimistä, se on luonnostaan hämmästyttävän rauhallinen eläin. Se käyttää ravinnokseen ruohoa – ei lihaa (eläimen tai ihmisen). Sen raivopään maine perustuu taruihin ja metsästäjien liioiteltuihin juttuihin, ei tieteelliseen tutkimukseen. Todellisuudessa se pikemminkin välttää rettelöitä kuin hakeutuu niihin. Kafferipuhveli on kaikkea muuta kuin luotaantyöntävä peto: se on yhteistoiminnallisuuden esikuva.

Yhteistyötä elossa pysymiseksi

Kafferipuhveli on harvinaisen mukautuva eläin. Se tyytyy elämään käytännössä millä tahansa seudulla, joka on veden lähellä, ja niinpä sitä tavataan suurimmassa osassa Afrikkaa Saharasta etelään. Sadekausina, kun vettä ja ruokaa on runsaasti, kafferipuhvelit vaeltavat valtavissa laumoissa. Vaikka joillakin alueilla lauman tavallinen koko on noin 350 yksilöä, voi määrä nousta joissakin laumoissa tuhansiin. Kuivana kautena laumat kutistuvat ryhmiksi, joihin kuuluu 2–20 eläintä. Joka päivä – aamulla ja illalla – lauma vaeltaa läheiselle juomapaikalle. Yksi puhveli juo peräti 30–40 litraa vettä.

Päivän ollessa polttavimmillaan nämä seuralliset nelijalkaiset köllivät mielellään vedessä ja kylpevät mudassa. Se vilvoittaa ja virkistää mutta auttaa myös pääsemään eroon ärsyttävistä loisista. Tai ne saattavat vain maata varjossa ikään kuin olisivat mietiskelemässä ja sulatella samalla rauhallisesti ruohoa, pensaita ja lehtiä, joita ne ovat yöllä syöneet.

Vaaran uhatessa yhteistyöhenki nousee viipymättä esiin. Joku puhveleista antaa hälytyksen mylväisemällä äänekkäästi. Hetkessä koko lauma suojautuu kerääntymällä yhteen. Kafferipuhveleiden tiedetään hyökänneen joukolla leijonan kimppuun! Tämä vaistonvarainen pyrkimys suojella toinen toistaan on kasvinsyöjien keskuudessa varsin harvinaista, sillä yleensä kukin eläin saa vaaran uhatessa huolehtia itsestään. Rammat ja sokeat kafferipuhvelit voivat sen vuoksi pysyä hengissä niin kauan kuin ne pysyttelevät lauman lähellä.

Samanlainen yhteenkuuluvuus säilyy, vaikka tiedossa ei olisikaan mitään vaaraa. Kun lauma esimerkiksi ryhtyy tekemään jotain muuta – vaikkapa lopettaa syömisen ja käy makuulle – kaikki mukautuvat siihen muutamassa minuutissa. Tutkijat luulivat aikaisemmin, että lauma jäljittelee niin tehdessään yhtä johtajaeläintä, mutta nykyään arvellaan niiden jäljittelevän eläintä, joka tuntee parhaiten alueen, missä ne kulloinkin oleilevat. Tavallisesti kyseessä on jokin kokenut lehmä. Täysikasvuiset sonnit lähtevät yleensä laumasta omille teilleen. Laumat eivät siis ole yhden hallitsevan johtajan komennettavissa, vaan ne ovat luonnostaan melkoisen yhteistoiminnallisia.

Yksinäinen sonni – erakko?

Miksi sitten urokset erkanevat laumoista? Karttavatko ne toisten seuraa? Eivät lainkaan. Ne joutuvat nähtävästi jättimäisen ruhonsa vuoksi elämään suhteellisen erillään muista. Koska ne ovat liian painavia liikkumaan yhtä usein kuin muu lauma, ne pysyttelevät mieluummin aloillaan. Jokainen valitsee sen vuoksi itselleen oman reviirin – alueen, jossa on varjoa, ravintoa yöllistä ruokailua varten sekä vesipaikka lähistöltä. Sonni pysyttelee silti mahdollisimman lähellä polkua, jota pitkin lauma vaeltaa päivittäin juomapaikalle. Toisinaan se laiduntaa yhdessä vanhojen kumppaneidensa kanssa. Veden huvetessa kuivina kausina useat sonnit lyöttäytyvät yhteen, kun ne kulkevat kaksi kertaa päivässä juomapaikalleen.

Entä jos lauman täytyy kulkea jonkin sonnin reviirin poikki? Onko odotettavissa tuima taistelu? Kaikkea muuta. Sonni tulee laumaa vastaan ”tonttinsa” rajalle ja saattaa sen henkilökohtaisesti seuraavan sonnin alueen rajalle. Tämä puolestaan ottaa johdon ja opastaa lauman seuraavalle reviirille. Sama toistuu, kunnes lauma on päässyt veden ääreen. Jos lauma joutuu uhatuksi, sonnit ryhtyvät puolustamaan lehmiä ja vasikoita. Ne suojelevat vaistomaisesti jälkijoukkoa – mikä on kaikkein vaarallisin tehtävä – ja pakenevat vasta viimeisinä.

Kafferipuhveli ei siis ansaitse pelottavan pedon mainetta. Opittuamme tuntemaan tätä eläintä vähän paremmin huomaamme, että se ei ole mikään järjettömän raivoisa hyökkäysvaunu, vaan tarkastelemisen – ehkä jopa jäljittelemisen – arvoinen rauhallinen esimerkki yhteistoiminnasta.

[Kuvat s. 24, 25]

Kafferipuhveleiden tiedetään hyökänneen joukolla leijonan kimppuun

Vaikka sonnit jättävät lauman, ne pysyvät edelleen melko seurallisina