Yksinäisyys – oletko päättänyt taistella sitä vastaan ja voittaa?

OLETKO yksinäinen? Oletpa sitten naimisissa oleva tai naimaton, mies tai nainen, vanha tai nuori, niin elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin on luonnollista, että ihminen tuntee yksinäisyyttä. On myös hyvä ymmärtää, ettei yksinoleminen välttämättä aiheuta yksinäisyyttä. Yksinäinen, tutkimustyöhön uppoutunut tutkija ei tunne oloaan yksinäiseksi. Yksinäinen, työnsä parissa ahertava taidemaalari ei ehdi tuntea oloaan yksinäiseksi. Heille yksinäiset hetket ovat tervetulleita, ja yksinoleminen on silloin heidän paras ystävänsä.

Todellinen yksinäisyydentunne kehittyy sisimmässämme ja lähtee sieltä eikä ulkopuoleltamme. Yksinäisyydelle voi antaa alkusysäyksen jokin ikävä asia: kuolemantapaus, avioero, työpaikan menetys tai jokin onnettomuus. Kun saamme sisäisen maailmamme kirkastumaan, yksinäisyydentunne voidaan saada vähentymään ja vähitellen kenties jopa aikanaan katoamaan, ja menetykseen, jonka olemme kärsineet, voidaan sopeutua ja se voidaan hyväksyä.

Tunteet syntyvät ajatuksista. Sen jälkeen kun menetys on hyväksytty tapahtuneeksi tosiasiaksi ja sen aiheuttamien tunteitten on annettu häipyä taustalle, on aika antaa etusija rakentaville ajatuksille ja antaa itselleen mahdollisuus jatkaa aktiivista elämää.

Herää toimimaan. Ota itseäsi kädestä kiinni. Tarjolla on monenlaista rakentavaa tekemistä. Kohdista huomiosi muihin ihmisiin. Soita puhelimella jollekulle. Kirjoita kirje. Lue jokin kirja. Pyydä ihmisiä luoksesi kylään. Käy ajatustenvaihtoa. Saadaksesi ystäviä sinun täytyy itse osoittaa ystävällisyyttä. Tutki sisäistä minääsi voidaksesi sen jälkeen solmia suhteita toisiin ihmisiin. Tee pieniä ystävänpalveluksia. Kerro toisille jotakin, mikä lohduttaa ja rohkaisee heitä. Tulet havaitsemaan seuraavat Jeesuksen sanat paikkansapitäviksi: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” Samoin tulet huomaamaan seuraavan Sananlaskujen kohdan todeksi: ”Joka muita virvoittaa, se itse kostuu.” (Apostolien teot 20:35; Sananlaskut 11:25.)

Sitä ei voi tehdä kukaan muu sinun puolestasi

Onko se vaikeaa? Helpommin sanottu kuin tehty? Kaikki, mikä on arvokasta, on helpommin sanottu kuin tehty. Tästä syystä sen tekeminen tuottaa sinulle tyydytystä. Joudut ponnistelemaan määrätietoisesti. Osa sinusta menee mukaan antamiseen, ja sisäinen kirkas valosi kirkastuu entisestään. Sinun täytyy itse ponnistella päästäksesi eroon yksinäisyydestä, joka pyrkii hallitsemaan sinua. Eräs kirjoittaja selittää Modern Maturity -aikakauslehdessä näin: ”Yksinäisyytesi ei johdu kenestäkään muusta, mutta sinä voit tehdä jotakin sen voittamiseksi. Voit avartaa elämääsi solmimalla vain yhdenkin ystävyyssuhteen. Voit antaa anteeksi jollekulle, joka mielestäsi on loukannut sinua. Voit kirjoittaa kirjeen. Voit soittaa puhelimella jollekulle. Vain sinä voit muuttaa elämääsi toisenlaiseksi. Siihen ei pysty kukaan muu sinun puolestasi.” Hän lainaa saamaansa kirjettä, joka ”osuu naulan kantaan: ’Sanon ihmisille, että on täysin heidän omassa vallassaan, onko heidän elämänsä yksinäistä ja epätyydyttävää vai ei. Valpastukaa ja tehkää jotakin!’”

Avuliaitten ystävien ei tarvitse aina olla pelkästään ihmisiä. Eräs eläinlääkäri sanoo: ”Vanhusten kohtaamista ongelmista vaikeimpia eivät ole fyysiset vaivat, vaan se yksinäisyys ja hylätyksi joutuminen, jota he kokevat. – – olemalla toverina lemmikkieläimet (myös koirat) antavat tarkoitusta elämälle sinä aikana, jolloin vanhukset usein vieraantuvat yhteiskunnasta.” Aikakauslehti Better Homes and Gardens kirjoitti: ”Lemmikit auttavat tunneperäisesti häiriintyneiden hoidossa, motivoivat fyysisesti sairaita, vammaisia ja liikuntaesteisiä ja antavat uutta elinvoimaa yksinäisille ja vanhuksille.” Eräs toinen lehti kirjoitti ihmisistä, jotka vastikään olivat alkaneet kehittää kiinnostusta lemmikkieläimiin: ”Potilaiden ahdistuneisuus väheni, ja he saattoivat ilmaista rakkautta lemmikkieläimiään kohtaan pelkäämättä torjutuksi tulemista. Myöhemmin he avautuivat toisille ihmisille puhuen aluksi lemmikkieläintensä hoidosta. Heille alkoi kehittyä vastuuntuntoa. He tunsivat itsensä tarpeellisiksi, ja jokin oli heistä riippuvainen.”

Liian usein käy niin, että yksinäisyydestä kärsivä ei ryhdistäydy niin paljon, että pystyisi auttamaan itseään, nostamaan itsensä ylös epätoivonsa syvyyksistä. On kysymys velttoudesta, haluttomuudesta ponnistella riittävässä määrin, mutta jos hän aikoo selvittää, mistä hänen yksinäisyytensä perimmältään johtuu, hänen on pakko ryhdistäytyä. Tri James Lynchin mukaan ihmiset vastustavat sellaisia neuvoja, joita heidän on vaikea hyväksyä: ”Ihmisluonto on sellainen, että me yleensä emme halua kuulla tai emme ainakaan halua liittää käyttäytymiseemme sellaista tietoa, josta emme pidä.” Ihminen saattaa haluta vapautua yksinäisyydestään, mutta hän ei ehkä ole halukas keräämään niin paljon tahdonvoimaa, että kykenisi toteuttamaan tämän aikeensa.

Toimi niin, että voit tuntea sitä, mitä haluat

Jotta ihminen voisi voittaa syvän masennuksensa, hänen täytyy jatkuvasti pyrkiä tuntemaan aitoa iloa ja osoittamaan aitoa ystävällisyyttä. (Vrt. Apostolien teot 20:35.) Tämä ei onnistu, jollei syvään juurtuneesta yksinäisyydentunteesta murtauduta vapaaksi siten, että toimitaan aivan päinvastoin kuin mihin yksinäisyyden aiheuttama ikävä apatia antaisi aihetta. Ole iloinen, tanssi, laula jotakin hilpeää laulua. Tee jotakin, mikä tuottaa iloa. Liioittele sitä, suurentele sitä, tunge nyrpeä mieli pois iloisilla ajatuksilla. Millaisilla ajatuksilla esimerkiksi?

Sellaisilla, joista kerrotaan Filippiläiskirjeen 4:8:ssa: ”Lopuksi, veljet, mikä on totta, mikä ansaitsee vakavaa huomiota, mikä on vanhurskasta, mikä on siveellisesti puhdasta, mikä on rakastettavaa, mistä puhutaan hyvää, jos on jotakin hyvettä ja jos on jotakin ylistettävää, sitä kaikkea ajatelkaa jatkuvasti.”

On välttämätöntä, että ihmisen elämällä on jokin tarkoitus. Jos hän tietää, että hänen elämällään on jokin tarkoitus eli tavoite, se antaa hänelle toimintatarmoa ja hän koettaa saavuttaa tämän tavoitteensa. On epätodennäköistä, että hän joutuu toivottoman yksinäisyydentunteen valtaan. Tämä käy kiintoisalla tavalla ilmi Viktor Franklin kirjasta Man’s Search for Meaning (Ihminen etsii elämälleen tarkoitusta). Hän käyttää esimerkkeinä Hitlerin keskitysleireillä olleita vankeja. Ne, jotka eivät tunteneet elämällään olevan tarkoitusta, antoivat periksi yksinäisyydelle ja olivat vailla elämänhalua. Kuitenkin ”ihmisen tietoisuus sisäisestä arvostaan on ankkuroitunut ylevämpiin, hengellisempiin asioihin, eikä leirielämä voi horjuttaa sitä”. Hän jatkaa: ”Kärsiminen lakkaa jollakin tavoin olemasta kärsimistä sillä hetkellä, kun se saa tarkoituksen, kuten esimerkiksi uhritarkoituksen. – – Ihmisen tärkeimpänä tavoitteena ei ole saada nautintoa tai välttyä tuskalta, vaan pikemminkin saada elämälleen tarkoitus. Tästä syystä ihminen on jopa valmis kärsimään, tietenkin sillä ehdolla, että hänen kärsimisellään on jokin tarkoitus.”

Tärkein suhde, minkä ihminen tarvitsee

Aidon hengellisen elämänkatsomuksen voi saavuttaa lähestymällä varauksitta Jumalaa ja asennoitumalla ennakkoluulottomasti hänen Sanaansa, Raamattuun. Luottamus Jumalaan ja hänelle esitettävät hartaat rukoukset voivat antaa elämällemme tarkoituksen. Sen jälkeen emme ole yksin emmekä tuomittuja yksinäisyyteen – siinäkään tapauksessa, että ihmissuhteet osoittautuisivat pettäviksi. Kuten Frankl sanoo, kärsiminen on siedettävää ja jopa ilon aihe silloin, kun kärsimisellä on jokin tarkoitus. Muuan ihmisluonnosta havaintoja tehnyt kirjoittaa: ”Kuningas, joka istuu valtaistuimellaan, saattaa kadehtia polttoroviolla olevan marttyyrin onnellisuutta.”

Kristuksen apostolit tunsivat Jumalan antamaa iloa, kun ihmiset vainosivat heitä; tällaisella kärsimisellä oli heille suuri merkitys. ”Onnellisia ovat ne, joita on vainottu vanhurskauden tähden, koska taivasten valtakunta kuuluu heille. Onnellisia olette te, kun ihmiset minun tähteni soimaavat teitä ja vainoavat teitä ja puhuvat teistä valehdellen kaikenlaista pahaa. Iloitkaa ja hypelkää ilosta, koska teidän palkkanne on suuri taivaissa; sillä siten he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä.” (Matteus 5:10–12.) Apostolien tekojen 5:40, 41:ssä kerrotaan samanlaisesta reaktiosta: ”He kutsuivat apostolit luokseen, pieksivät heitä ja käskivät heidän lakata puhumasta Jeesuksen nimen perusteella ja päästivät heidät menemään. Nämä lähtivät siis sanhedrinin edestä iloiten siitä, että heidät oli katsottu arvollisiksi kärsimään häpäisyä hänen nimensä puolesta.”

Minne istuttaa ruusun, sinne ei ohdake voi kasvaa

Ihmisen tulee täyttää mielensä kauneuden ja myönteisen tarkoituksen siemenillä, eikä hänen pidä jättää tilaa kielteisen toivottomuuden ja ilottoman yksinäisyyden siemenille (vrt. Kolossalaisille 3:2; 4:2). Onko se vaikeaa? Joissakin tapauksissa se voi tuntua mahdottomalta. Eräs kirjailija on todennut: ”Minne istuttaa ruusun, – – sinne ei ohdake voi kasvaa”, mikä jälleen edellyttää joihinkin käytännön toimiin ryhtymistä ja päättäväistä tahdonvoiman käyttöä. Siinä voidaan onnistua ja on todella myös onnistuttu.

Tarkastelkaamme Laurel Nisbetin esimerkkiä. Hän sairastui polioon, ja 36-vuotiaana hänet pantiin rautakeuhkoon, jonka sisässä hän makasi selällään 37 vuotta. Hän oli täysin halvaantunut kaulasta alaspäin, eikä hän pystynyt liikuttamaan mitään muuta kuin päätään. Ensin hän tunsi olonsa epätoivoiseksi. Vietettyään päivän itsesäälin vallassa hän päätti, että tällainen ei käy. Hänellä oli kaksi lasta kasvatettavanaan ja mies, josta huolehtia. Hän alkoi organisoida elämäänsä uudelleen. Hän oppi hoitamaan kotiaan rautakeuhkosta käsin.

Laurel ei nukkunut paljoa. Miten hän sai yön pitkät tunnit kulumaan? Antoiko hän periksi yksinäisyydelle? Ei, vaan hän esitti rukouksia taivaalliselle Isälleen, Jehovalle. Hän pyysi voimaa itselleen, rukoili kristittyjen veljiensä ja sisartensa puolesta ja pyysi, että saisi tilaisuuksia todistaa toisille Jumalan valtakunnasta. Hän keksi keinoja toisille puhumiseen, ja se todistus, jota hän saattoi antaa Jehovan nimestä, teki moniin vaikutuksen. Hän ei antanut yksinäisyyden ohdakkeitten kasvaa – niin tarkkaan vei ruusujen hoitaminen hänen aikansa.

Harold Kingin, Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijän, tapaus muistuttaa edellistä. Olisi luullut, että kärsiessään viiden vuoden rangaistustaan kiinalaisen vankilan yksinäiskopissa hän eli pitkät ajat yksinäisyyden piirittämänä. Hän kuitenkin torjui tällaisen kielteisen ajattelutavan, ja tahdonvoimallaan hän tietoisesti käänsi ajatuksensa toiseen suuntaan. Myöhemmin hän kertoi näin:

”Järjestin ’saarnaamis’-toimintaohjelman. Mutta kenelle saarnata ollessani yksinäisessä vankikomerossa? Päätin kehittää joitakin sopivia raamatullisia saarnoja niistä asioista, mitkä saatoin muistaa, ja sitten saarnata kuvitelluille henkilöille. Aloitin sitten työn koputtaen kuvitellulle ovelle ja todistaen kuvitellulle avaajalle ja kävin useahkolla ovella aamun kuluessa. Tapasin jolloinkin kuvitellun rva Carterin, joka osoitti jonkin verran kiinnostusta, ja kun olin suorittanut joukon uusintakäyntejä, me sovimme säännöllisestä raamatuntutkistelusta. Tämän tutkistelun kuluessa kävimme läpi pääaiheet kirjasta ’Olkoon Jumala totinen’ sikäli kuin muistin ne. Tein kaiken tämän ääneen, jotta nämä kuultuina olisivat painaneet ne paremmin mieleeni.”

Tuhannet Hitlerin keskitysleireillä vangittuna olleet Jehovan todistajat olisivat päässeet vapaiksi, jos he vain olisivat luopuneet uskostaan. Hyvin harvat tekivät näin. Tuhannet pysyivät uskollisina kuolemaansa asti – jotkut heistä teloitettiin, toiset kuolivat johonkin sairauteen ja aliravitsemukseen. Josef-nimisellä vangitulla Jehovan todistajalla oli kaksi veljeä toisilla leireillä. Toinen heistä pantiin väkisin selälleen giljotiiniin, niin että hän saattoi nähdä terän, joka hetken päästä putosi ja katkaisi häneltä kaulan. Josef selittää: ”Kun toiset todistajat kuulivat tämän uutisen, he tulivat onnittelemaan minua. Heidän myönteinen asenteensa teki minuun syvän vaikutuksen. Uskollisuuden säilyttäminen merkitsi meille enemmän kuin eloon jääminen.”

Hänen toiselta veljeltään kysyttiin teloituskomennuskunnan edessä, halusiko hän sanoa jotakin. Hän pyysi lupaa saada esittää rukouksen, ja siihen suostuttiin. Se oli niin täynnä liikuttavaa, voimakasta tunnetta ja harrasta iloa, että kun annettiin käsky ampua, kukaan ei totellut. Käsky toistettiin, minkä jälkeen kuului yksi laukaus, joka osui häneen. Hurjistuneena komentava upseeri veti esiin oman pistoolinsa ja ampui hänet kuoliaaksi.

Mikä voi antaa elämälle todellisen tarkoituksen

Kaikille näille tapauksille oli yhteistä luja luottamus Jumalaan. Kun kaikki muu on osoittautunut pettäväksi, niin sen avulla yksinäisyys voidaan aina voittaa ja saada aiemmin tyhjältä tuntunut elämä täyteen sisältöä. Moni ihmiselämä, jota maailmallisesti pidetään merkityksellisenä, on todellisuudessa tarkoitukseton. Mistä se johtuu? Siitä, että niiden lopputuloksena on kuolema, tomuun palaaminen, unohduksiin jääminen. Niistä ei jää väreitä ihmiskunnan merten pinnalle eikä jalanjälkiä ajan hiekkaan. Saarnaajan 9:5:ssä sanotaankin: ”Sillä elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään, eikä heillä ole paikkaa, vaan heidän muistonsa on unhotettu.” On täyttä turhuutta ajatella, että elämä, joka eletään ottamatta huomioon Jehovan tarkoituksia, olisi millään tavoin mielekästä.

Kun ihminen katselee tähtitaivaita ja aistii, miten suunnattoman suurena tumma taivas kaartuu hänen ylitseen, hänen tärkeydentunteensa häviää. Hän ymmärtää, miltä psalmista Daavidista on täytynyt tuntua, kun hän kirjoitti: ”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” Daavidin poika Salomo jätti ihmisen aikaansaannokset omaan arvoonsa sanoessaan, että ”kaikki on turhuutta”, ja totesi: ”Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä.” (Psalmi 8:4, 5; Saarnaaja 12:8, 13.)

Miten voi yksinäinen ihminen tai kuka tahansa kaiken edellä tarkastellun perusteella saada elämäänsä mieltä ja sisältöä? Elämällä elämäänsä Jumalan pelossa ja tottelemalla hänen käskyjään. Vasta silloin hän voi löytää paikkansa Jumalan tarkoituksissa, hänen joka on luonut suunnattoman kaikkeuden, ja päästä osaksi tätä ikuista jumalallista järjestelmää.

Jos Jumala on kanssasi, et ole koskaan yksin

Kestettyään kauheaa vainoa ja tunnettuaan itsensä hylätyksi eräs uskollinen afrikkalainen Jehovan todistaja sanoi, että vaikka hänen ihmissuhteensa eivät osoittautuneet kestäviksi, hän ei silti ollut jäänyt yksin. Hän lainasi psalmia 27:10: ”Vaikka minun isäni ja äitini minut hyljätkööt, niin Herra minut korjaa.” Jeesus ajatteli samalla tavoin. ”Katso! Tulee hetki, ja on jo tullut, jolloin teidät hajotetaan kukin taholleen ja te jätätte minut yksin; ja kuitenkaan en ole yksin, koska Isä on minun kanssani.” (Johannes 16:32.)

Jeesus ei pelännyt yksinolemista. Hän hakeutui usein tieten tahtoen yksinäisyyteen. Kun hän oli yksin, hän ei ollut yksinäinen. Hän avautui Jumalan hengen virtaamiselle ja tunsi pääsevänsä lähelle Häntä, kun oli hänen luomustensa ympäröimänä. Aika ajoin hän kartteli ihmisten seuraa voidakseen olla yksinomaan Jumalan seurassa. Kun hän lähestyi Jumalaa, niin Jumala lähestyi häntä (Jaakob 4:8). Hän oli kiistatta Jumalan läheisin ystävä.

Sen kaltaisen ystävän omistaminen, jota Raamatussa kuvaillaan, on jotakin hyvin arvokasta (Sananlaskut 17:17; 18:24). Koska Aabraham luotti täysin Jehovaan ja totteli häntä varauksitta, häntä ”kutsuttiin ’Jehovan ystäväksi’” (Jaakob 2:23). Jeesus sanoi seuraajilleen: ”Te olette minun ystäviäni, jos teette, mitä minä käsken teitä tekemään. En sano teitä enää orjiksi, koska orja ei tiedä, mitä hänen isäntänsä tekee. Mutta olen sanonut teitä ystäviksi, koska olen tehnyt teille tunnetuksi kaiken, mitä olen kuullut Isältäni.” (Johannes 15:14, 15.)

Miten ne, joilla on uskoa, voisivatkaan hävitä taistelunsa yksinäisyyttä vastaan, kun heillä on ystävinään Jehova Jumala ja Jeesus Kristus?

[Kuvat s. 8, 9]

Rukousten esittäminen ja muu toiminta voivat auttaa yksinäisyyden torjumisessa

[Kuva s. 10]

Harold Kingin ja tuhansien muiden, keskitysleireillä olleiden Jehovan todistajien kokemukset osoittavat sen, että luottamus Jumalaan voi voittaa yksinäisyyden pahimmissakin olosuhteissa

[Lähdemerkintä]

Valokuva: U.S. National Archives