Tutkimuskohteena arvoituksellinen ankerias

Herätkää!-lehden Irlannin-kirjeenvaihtajalta

ANKERIAAT saivat Aristoteleen, muinaisessa Kreikassa eläneen filosofin, ymmälle. Tutkipa hän kuinka paljon tahansa näitä pehmeänahkaisia, käärmemäisiä kaloja, hän ei löytänyt niistä sen enempää sukupuolielimiä kuin mätimuniakaan. Hän sanoi: ”Ankerias ei ole naaras eikä koiras, eikä se kykene synnyttämään.” Hän päätteli seuraavasti: ”Ankeriaat saavat alkunsa niin sanotuista ’maan suolista’, joita syntyy itsestään mudassa ja kosteassa maaperässä.”

Nykyaikana eläneet tutkijat ovat ratkaisseet tämän ankeriasta koskevan arvoituksen. Christopher Moriarty Irlannin meriministeriöstä selittää, että vaikka useimmilla kaloilla mäti erottuu selvästi, niin ankeriaalta ei löydy pienintäkään mätimunaa. Hän kertoo, että ”ankeriaan munasarja on nuorilla yksilöillä huomaamaton, lähes näkymätön, ja aikuistuneemmillakin se on vain valkea, kihara nauha”.

Koska tähän päivään mennessä ei ole pyydystetty yhtään kutevaa ankeriasta, on ymmärrettävää, että Aristoteles oli ihmeissään. Ilman mikroskooppia hän ei voinut saada selville, mistä ankeriaat tulevat.

Vaikka tiedemiehet ovat ratkaisseet tuon ankeriasta koskevan salaisuuden, on paljastunut muita arvoituksia, jotka askarruttavat heitä yhä. Luopa silmäys esimerkiksi Euroopan sisävesien ankeriaan elämänkaareen; toteat sen varmasti kiehtovaksi.

Sen alkuperän arvoitus

Joka kevät miljoonat pienet 5–8 senttimetriä pitkät ankeriaanpoikaset, joita sanotaan kasvuankeriaiksi, saapuvat Länsi-Euroopan ja Afrikan rannikoiden lähettyville. Mistä ne tulevat? Ennen 1920-lukua kukaan ei tiennyt sitä.

1800-luvun lopulla tehtiin kuitenkin yllättävä havainto, joka loi valoa tähän arvoitukseen. Ankeriaan havaittiin sammakon ja perhosen tavoin aloittavan elämänsä eri muodossa. Biologit huomasivat ensimmäisen kerran, että ohut, läpikuultava leptocephalus-niminen toukka, jolla on pikkuriikkinen pää ja pajunlehden muotoinen ruumis, koki metamorfoosin eli muodonmuutoksen, ja siitä tuli pieni lasiankeriaaksi kutsuttu kala.

Kun leptocephalus ja lasiankerias opittiin yhdistämään toisiinsa, ankeriaan toukkia pystyttiin seuraamaan niiden lähtöpaikalle. Tanskalainen valtamerentutkija Johannes Schmidt sai vuonna 1922 selville, että kaikkien Atlantissa elävien ankeriaiden kutupaikkana on Sargassomeri, suunnaton, levän peittämä alue Pohjois-Atlantissa. Sekä amerikan- että Euroopan ankeriaat kutevat siellä, ja siinä meillä onkin uusi mysteeri.

Eri reitit

Amerikan- ja Euroopan ankeriaan toukat lähtevät kumpikin omille teilleen jossakin Bermudan tienoilla. ”Se, mistä ne tietävät, mihin suuntaan niiden täytyy lähteä, kun kumpikaan ei ole nähnyt ’kotiaan’, on arvoitus”, sanotaan kirjassa The Fresh & Salt Water Fishes of the World. Kirjassa jatketaan: ”Amerikanankeriaiden matka on noin 1600 kilometriä pitkä ja kestää suunnilleen vuoden. Euroopan ankeriaat matkaavat 5000 kilometriä tai enemmänkin, mihin niiltä kuluu lähes kolme vuotta. Yhtä hämmästyttävää on se, että näiden kahden ankeriaan [joista on lähes mahdoton sanoa, kumpi on kumpi] kasvuvauhti eroaa siten, että perille saapuessaan molemmat ovat kasvaneet suunnilleen samankokoiseksi.”

Jokin ihmeellinen vaisto saa nuo kahdenlaiset ankeriaat kulkemaan eri tietä. Kirjassa Fishes of Lakes, Rivers & Oceans sanotaan tuosta arvoituksellisesta ilmiöstä: ”Se, miten ja miksi ne tekevät tämän hämmästyttävän liikkeen, on yhtä merkillistä kuin oli niiden alkuperä Aristoteleen aikaan.”

Elämä sisävesissä

Kun nyt kellanruskeiksi muuttuneet kasvuankeriaat ovat ylittäneet valtameren, ne matkustavat vaistomaisesti vastavirtaan kohti järviä, lampia ja jokia, missä ne seuraavien vähintään 15 vuoden kuluessa kasvavat aikuisiksi. Ne voittavat kaikki esteet saavuttaakseen päämääränsä.

Kirjassa The Royal Natural History kuvaillaan, kuinka ”joenrannat ovat paikoin mustanaan näitä vaeltavia pikkukaloja”. Siinä jatketaan: ”Näiden nuorten ankeriaiden on huomattu kiipeävän järvien suluista, ryömivän pitkin vesijohtoja tai viemäreitä – – ja ne jopa kiertävät pitkin maassa olevia kosteita kohtia päästäkseen mieluisaan paikkaan.”

Pohjois-Irlannin Bannjoella kalastajat ovat rakentaneet ankeriaille oljista portaita joen hankalimpaan kohtaan. Ankeriaat kiipeävät niitä pitkin erikoisaltaisiin, joissa ne lasketaan: 20000000 joka vuosi!

Muodonmuutos ja vaellus

Kun ankeriaat tulevat täysikasvuisiksi, tapahtuu jotain muutakin hyvin outoa. ”Aikuistumiseen liittyy sarja huomattavia muutoksia”, sanotaan kirjassa Fishes of the Sea. ”Silmän läpimitta kasvaa, ja se erikoistuu näkemään valtameren syvyyksissä, ruuansulatuskanava surkastuu ja sukurauhaset kasvavat. Myös väri muuttuu kellanruskeasta hopeanharmaaksi.”

Syksyisin aikuiset ankeriaat aloittavat 5000 kilometrin vaelluksen takaisin Sargassomerelle. Kukaan ei tiedä, miten ne pystyvät tähän navigoinnin taidonnäytteeseen. Ne lakkaavat syömästä ja selviävät puolen vuoden matkasta kasvattamillaan rasvavarastoilla.

Biologit sanovat, että päästyään takaisin Sargassomeren syviin vesiin ankeriasnaaraat laskevat 10–20 miljoonaa munaa, jotka koiras hedelmöittää. Sitten nuo täysikasvuiset kalat kuolevat. Hedelmöityneet munat nousevat pinnalle, ja niistä kuoriutuu leptocephalus-toukkia. Ympyrä on sulkeutunut.

Miksei koskaan ole pyydystetty yhtään kutevaa ankeriasta? ”Niiden ruuansulatuselimistön kuihduttua ne eivät syö enää, joten niitä ei voi pyydystää syöttikoukuilla”, sanoo Christopher Moriarty. ”Ne kutevat hyvin syvällä”, hän jatkaa, ”ja koska Sargassomeri on pinta-alaltaan suurempi kuin Britteinsaaret ja ankeriaat pysyvät mieluummin poissa näkyvistä, niillä on aina hyvät mahdollisuudet välttää nopeat laahusnuotat.”

Ehkäpä jonain päivänä kaikki tähän ainutlaatuiseen eläimeen liittyvät arvoitukset ratkeavat. Sitä odotellessa ankerias on tutkija Moriartyn mukaan kiehtovista kaloista puhuttaessa vailla vertaa.

[Tekstiruutu s. 18]

Ankeriasreseptejä

Vaikka joitakuita puistattaa pelkkä ajatuskin ankeriaiden syömisestä, monissa maailman osissa niitä pidetään herkullisina. Haluaisitko maistaa ankeriasta? Herätkää!-lehden kirjeenvaihtaja kysyi eräältä pohjoisirlantilaiselta keittiömestarilta, miten sitä voi valmistaa. Tässä on kaksi hänen ehdotustaan:

Ankeriasmuhennos: Tarvitset kaksi keskikokoista, jotakuinkin puolen metrin mittaista ankeriasta. Ne täytyy perata ja ruotia sekä pilkkoa viiden senttimetrin paloiksi. Lisäksi tarvitset neljä ruokalusikallista oliiviöljyä, useita murskattuja valkosipulin kynsiä, yrttinipun, yhden appelsiinin mehuksi puristettuna, hieman raastettua appelsiininkuorta, hyppysellisen sekä chilipippuria että suolaa ja lasillisen punaviiniä.

Pane oliiviöljy sellaiseen pataan tai paksupohjaiseen kattilaan, johon kaikki ainekset sopivat. Lisää murskattu valkosipuli, yrtit, appelsiinimehu ja appelsiininkuoret sekä chilipippuri. Mausta ankeriaanpalat suolalla, ja laita ne pataan. Kaada viini niiden päälle ja lisää vettä niin paljon, että palat peittyvät. Keitä noin puoli tuntia hiljaisella lämmöllä ilman kantta, kunnes ankerias on kypsää. Tarjoile lämmitetyiltä lautasilta.

Ankeriashyytelö: Laita ainakin neljänneslitra perattuja, ruodittuja ankeriaanpaloja kasariin. Lisää pilkottu sipuli, porkkana, sellerinvarsi, laakerinlehti, vähän persiljaa, suolaa ja pippuria sekä riittävästi vettä, valkoviiniä tai siideriä, niin että ainekset peittyvät. Lämmitä hiljalleen kiehuvaksi ja anna poreilla kannen alla noin tunnin. Pane kypsät ankeriaanpalat toiseen astiaan. Keitä jäljellä olevia aineita, kunnes ne kutistuvat noin neljänneksen verran; siivilöi sitten neste ankeriaiden päälle. Heitä vihannekset ja yrtit pois. Jäähdytä ankeriaanpalat ja neste hyytelöksi. Syö se pasteijan tavoin sitruunamehun ja voilla voidellun paahtoleivän kera.

[Tekstiruutu s. 19]

Tiesitkö?

Euroopan ankerias -naaraat ovat täysikasvuisina suunnilleen metrin mittaisia, mutta koiraat vain puolet siitä.

Jotkin sisämaan lammissa tai järvissä elävät ankeriaat eivät koskaan lähde vaellukselle. Ne voivat elää niissä 50 vuotta tai kauemminkin.

Ankeriaat voivat tulla toimeen kaksi vuorokautta poissa vedestä.

Vanhin ankerias on tiettävästi Putte-niminen naaras. Se kuoli eräässä akvaariossa yli 85-vuotiaana.

Ankeriailla on poikkeuksellisen tarkka hajuaisti, vähintään yhtä herkkä kuin koirilla.

[Kuva s. 17]

Bannjoki Irlannissa vilisee miljoonia ankeriaita