Liftaavasta hipistä lähetystyöntekijäksi Etelä-Amerikkaan
OLIN ranskalaisen tyttöystäväni kanssa liftaamassa kohti Birminghamia Englannissa vuonna 1974. Kaksi töistä kotiin palaavaa Jehovan todistajaa ajoi ohitsemme, ja kun toinen heistä, John Hyatt, katsoi taakseen meihin, hän ihmetteli ääneen toverilleen: ”Miten tuollaiset ihmiset voivat koskaan oppia totuutta Jumalasta?” Sain tietenkin tietää tämän vasta myöhemmin. Joka tapauksessa he eivät pysähtyneet; et sinäkään olisi. Näytin tyypilliseltä hipiltä.
Aloitetaanpa kuitenkin alusta. Olen syntynyt Richmondissa Virginiassa Yhdysvalloissa vuonna 1948. Ensimmäinen muistoni on se, kun en viisivuotiaana pystynyt kävelemään. Minulla oli polio. Äitini kylvetti minua paareilla ammeessa. Onneksi toivuin neljän viiden viikon kuluttua vanhempieni ja lääkäreiden avulla. Pystyin jälleen kävelemään.
Olimme tyypillinen etelävaltalainen perhe – konservatiivisia eteläisiä baptisteja. Vanhempamme vaativat meitä lapsia, kahta veljeäni, sisartani ja minua, käymään kirkossa 18-vuotiaaksi asti. Kun täytimme 18, lähdimme kirkosta. Minut oli kastettu 7-vuotiaana eräässä Billy Grahamin tilaisuudessa. Suhtauduin kasteeseeni vakavasti, eikä se ollut tapahtunut minkään tunnekuohun vallassa. Muistan selvästi vihkineeni elämäni Jumalalle, vaikka en oikein tiennyt, kuka hän oli.
Vanhempamme opettivat meidät noudattamaan hyvää moraalia sekä kunnioittamaan valtaa ja Raamattua. Nuo nuorena opitut ihanteet vaikuttivat ratkaisuihin, joita loppuelämäni aikana tekisin. Olen edelleen hyvin kiitollinen valmennuksesta, jota vanhemmiltani sain.
Muistan, kuinka kuudesluokkalaisena mietin maailman tilannetta ja ajattelin, ettei tämä voi jatkua näin. Jo silloin uskoin, ettei poliittisilla järjestelmillä ollut tulevaisuutta.
Teinivuosinani minulle kehittyi skolioosi, selkärangan epänormaali kiertyminen, joka mahdollisesti johtui sairastamastani poliosta. Jouduin koekaniiniksi, kun lääkärit kahlitsivat vartaloni lanteista kaulaan ulottuvaan kipsisidokseen, joka ympäröi minut kuin panssari.
Tulos ei ollut minun makuuni. Näytin kävelevältä patsaalta. Toiset lapset koulussa olivat ystävällisiä, mutta käyttäessäni tuota laitetta lukion toiseksi viimeisellä luokalla opin läksyn: on hyväksyttävä asiat, joita ei voi muuttaa.
Aloitin korkeakouluopinnot, kuten minun odotettiinkin tekevän. Luokkamme oli määrä valmistua vuonna 1970. Hippiliike kukoisti 1960-luvulla, ja moraalittomuus ja huumeet kuuluivat asiaan. Kävin töissä selviytyäkseni opintokustannuksista, ja työpaikallani eräässä toimistossa vaadittiin, että minulla olisi lyhyet hiukset ja käyttäisin pukua. Ystävieni riippumaton henki ja mukautumattomuus vetivät minua kuitenkin puoleensa. Tämä järjestelmä tympäisi heitä yhtä paljon kuin minuakin. Käytin promootioviittani alla farmareita.
Koulutus ei ollut tuonut tyydytystä. Varakasta setääni tarkkailemalla olin vakuuttunut siitä, ettei raha ole ratkaisu. Hän ei ollut köyhiä ihmisiä onnellisempi. Mitä järkeä siinä oli? Jätin siksi opintoni, annoin hiusteni kasvaa ja lähdin etsimään elämän todellista tarkoitusta.
Matkustin Euroopassa Eurail-kortilla ja peukalokyydillä. Tarkoitukseni oli liftata maapallon ympäri. Ehkä jossain löytäisin vastaukset. Repussani oli kaksi paria farmareita, kolme paitaa ja Raamattu.
Istuskellessani kapakoissa juomassa olutta ja lueskelemassa Raamattua esitin paikalla oleville kysymyksiä ja sain jos jonkinlaisia vastauksia. Hain, etsin, hapuilin – mutta mitä? En ollut varma.
Lontoossa kiinnostuin ”Jumalan lapsista”. Mutta kaikkien nuorten hippien tavoin heidän koko sanomansa oli lapsenomainen, kaikkiin kohdistuva rakkaus. En saanut sieltä etsimiäni vastauksia.
Koin kerran järkytyksen ollessani kiertokäynnillä eräässä hyvin kauniissa anglikaanisessa kirkossa, joka oli entinen katolinen katedraali. Kysyin kiertokäyntiä johtaneelta kirkkoherralta, mikä hänet oli saanut ryhtymään papiksi. Hän nosti kätensä ja hieroi peukaloaan ja sormiaan toisiaan vasten: raha! Olin lamaantunut. Millaista ulkokultaisuutta! Olin saanut tarpeekseni. Keräsin kaiken uskonnollisen kirjallisuuteni ja tuikkasin sen tuleen.
Syyskuussa 1973 olin jälleen liikkeellä peukalo pystyssä, matkalla Liverpooliin katsomaan Beatleseitä ja kuuntelemaan heidän musiikkiaan. Gordon Marler poimi minut kyytiin. Keskustelumme kääntyi Raamattuun, jota me molemmat luimme, ja kerroimme toisillemme tuttuja raamatunkohtia.
Gordonin avulla tutustuin myöhemmin ”totuuteen”. Pidimme yhteyttä kirjoittelemalla, ja keväällä 1974 hän kirjoitti tutkivansa Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Nimi Jehovan todistajat ei sanonut minulle mitään, sillä he eivät olleet tavanneet minua koskaan Richmondissa. Kuukausien päästä sain kirjeessä kutsun: ”Tule käymään raamatuntutkistelussa.” Hän sanoi tutkivansa keskiviikkoiltaisin, joten keskiviikkoaamuna peukaloni oli taas pystyssä. Ranskalaisen tyttöystäväni avulla oli helpompi saada kyyti.
Menimme Gordonin kanssa hänen raamatuntutkisteluunsa. Isännäksi osoittautui John Hyatt, sama mies, joka aiemmin oli ohittanut meidät ja miettinyt, miten tällaiset ihmiset voivat koskaan oppia totuutta Jumalasta. Kun meidät esiteltiin, hän huudahti: ”Kas vain, se tien varressa ollut hippipari – ne jenkit!”
Siitä se alkoi. Koska olin lukenut Raamattua, olin täynnä kysymyksiä. Ajan puutteen vuoksi en saanut kaikkiin niihin vastauksia, sillä Jehovan todistajien suuren konventin oli määrä alkaa varhain seuraavana aamuna. John antoi minulle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään sekä pyysi minua valitsemaan jonkin luvun ja tulemaan kysymyksineni takaisin seuraavana keskiviikkona. Hän kutsui minut konventtiin sunnuntaiksi. Siistit, ystävälliset ihmiset tekivät minuun vaikutuksen. Tyttöystäväni ei ollut kiinnostunut. Kun kerroin hänelle rakastavani Jumalaa enemmän kuin häntä, hän lähti.
Keskiviikkona olin jälleen Johnin kotona ja olin valinnut Jeesusta Kristusta käsittelevän luvun. Erityisesti minulla oli kysymyksiä sukupuolisesta käyttäytymisestä ja 70:tä vuosiviikkoa käsittelevästä Danielin ennustuksesta. John oli kokoaikainen evankelista, joka tunsi Raamatun läpikotaisin. Hän kertoi, että Raamatun mukaan sukupuolisuhteet on rajoitettu aviopuolisoiden välisiksi, ja selvitti minulle Danielin kirjan 70 viikkoa. Kaikki kohdat, joita Raamattua lukiessani en ollut ymmärtänyt, loksahtivat paikalleen. Kahdelta aamulla sanoin: ”Tämä on totuus.” Olin aikonut tapani mukaan yöpyä puistossa, mutta John kielsi sen ja pani minut nukkumaan olohuoneen lattialle.
Vaikutti lähes johdatukselta, että hän ei päästänyt minua, sillä tuona iltana joukko skinheadejä räyhäsi juovuspäissään hississä. He olisivat varmasti hakanneet minut ulkonäköni vuoksi.
Tutkistelun edetessä minulle selvisi, että olin ollut lapsena oikeassa. Tämä järjestelmä ei voi jatkua. Se häipyy unohduksiin. Jumala oikaisee asiat itse oman hallituksensa avulla – sen Valtakunnan, jota olin rukoillut ymmärtämättä koskaan, mikä se on (Daniel 2:44; Matteus 6:9, 10). Vastenmielisyyteni ulkokultaisuutta kohtaan osoittautui oikeaksi. Jeesuskaan ei pitänyt siitä (Matteuksen 23. luku). Olin hapuillut Jumalaa, ja hän oli antanut minun löytää itsensä (Apostolien teot 17:27).
Puhuin totuudesta kaikille tapaamilleni ihmisille. Halusin heti lähteä kotiin ja kertoa perheelleni, mitä olin oppinut. Suuntasin takaisin Richmondiin ja toteutin aikomukseni.
Soitin myös valtakunnansaliin, jossa puhelimeen vastasi veli Herbert Lohwasser. Hän oli valmistelemassa uutta salia sen vihkiäisiä varten. Kerroin haluavani raamatuntutkistelun. Hän kertoi minulle seuraavana päivänä pidettävästä suuresta kokouksesta, johon kaikki kaupunkilaiset oli kutsuttu kuulemaan raamatullista esitelmää. Menin sinne.
Erotuin silmiinpistävästi joukosta, sillä ulkoasuni osoitti selvästi minun olevan vieraileva muukalainen. Nuori, naimaton tienraivaaja, Mike Bowles, esitteli itsensä ja pyysi minua istumaan vierelleen aivan eturiveille. Jälkeenpäin yleisössä kuiskuteltiin, kuka oli tuo Mike Bowlesin vieressä istuva tyttö, jolla on pitkät, kauniit hiukset. Se olin minä!
Kolmannen tutkistelun jälkeen leikkautin hiukseni ja vaihdoin pukeutumistyyliäni. Ulkoasuni alkoi vastata sisintäni. Lokakuussa liityin teokraattiseen palveluskouluun ja marraskuussa aloitin julkisen saarnaamistyön. Pian johdin raamatuntutkisteluja toisille. Maaliskuussa 1975 minut kastettiin jälleen, tällä kertaa sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle – Jumalalle, jonka olin vihdoin oppinut tuntemaan.
Aloitin kokoajanpalveluksen, kuten olivat aikanaan tehneet nekin, jotka olivat auttaneet minua suuresti. Brooklynin Beetelistä, Jehovan todistajien päätoimistosta, tuli kotini toukokuussa 1976. Minulla oli kaksi tehtävää: hoidin hissiä ja jaoin postia. Molempien töiden ansiosta sain keskustella hengellisten veljieni kanssa päivittäin.
Kahden vuoden kuluttua palasin kotiin Virginiaan ja jatkoin saarnaamista koko ajallani jonkin aikaa. Myöhemmin minusta tuli seurakunnan vanhin. Se oli nautittavaa työtä, mutta sisälläni tunsin itseni levottomaksi. Mielessäni pyöri ajatus: jollain tavalla minun täytyy pystyä palvelemaan Jumalaa täydemmin. Voisiko lähetyspalvelus olla minua varten? Täytin anomuksen Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, ja minut hyväksyttiin saamaan valmennusta lähetystyötä varten talvella 1983.
Ennen päättäjäisiä ilmoitettiin määräalueeni: Kolumbia, Etelä-Amerikka. Lähdin jälleen matkaan, mutta en tällä kertaa peukalokyydillä.
Ensimmäinen pysähdykseni oli Vartiotorni-seuran haaratoimistossa Santa Fé de Bogotássa; opiskelin siellä tiiviisti espanjaa kolme kuukautta. Sitten minut määrättiin lähetyskotiin Medellíniin, jossa opiskeltiin espanjaa neljä tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa.
Saarnaamistyön aloittaminen uudella kielellä aiheutti joitakin ikimuistoisia tilanteita. Alkuaikoina koputin eräälle ovelle yksin, ja muuan espanjaa puhuva sisar tarkkaili tilannetta kuuloetäisyydeltä. Tarjosin kristillisiä lehtiämme ovelle tulleelle naiselle 30 pesosta. Nainen näytti närkästyneeltä ja sulki oven! Palattuani sisaren luo sain selityksen. ”Ole huolellinen lausumisesi suhteen”, hän sanoi. ”Sinä puhuit besoista etkä pesoista.” Olin pyytänyt naiselta 30:tä suukkoa!
Kolumbia on miellyttävä paikka. Varsinkin ihmiset ovat hyvin viehättäviä. He ovat sydämellisiä ja maanläheisempiä kuin teollisuusyhteiskuntien ihmiset. Raamatun opettaminen on siksi erilaista. Kolumbialaisiin vetoavat kertomukset, kuvaukset ja tosielämän kokemukset, jotka eivät ole mutkikkaan yksityiskohtaisia. He ovat sopeutuneempia todelliseen elämään. Ihmiset elävät lähellä toisiaan. Heillä on voimakkaat tunteet, ja he ovat herkkiä. Kuulijakuntani muistuttaa niitä ihmisiä, joille Jeesus puhui: maan kansaa. Sen vuoksi yritän jäljitellä tarkoin hänen opetustapaansa. Nämä ihmiset tuovat mieleeni Efesolaiskirjeen 3:19:nnen, jossa Paavali puhui ”Kristuksen rakkaudesta, joka ylittää tiedon”.
Vuonna 1989 minut siirrettiin uuteen tehtävään kierrosvalvojaksi. Se merkitsee sitä, että matkustan joka viikko johonkin Jehovan todistajien seurakuntaan ja viivyn siihen kuuluvien parissa, käyn ovelta ovelle etsimässä niitä, jotka haluavat tuntea Jumalan, pidän puheita valtakunnansalissa sekä käyn paikallisten veljien ja sisarten kanssa raamatuntutkisteluissa.
Jehova kurittaa ja hioo minua edelleen monin tavoin. Erityisen hyvin muistan erään nimenomaisen tapauksen. Minun oli määrä palvella Mosqueran seurakunnassa Bogotán ulkopuolella, ja kuten tavallista, veljet olivat järjestäneet minulle majoituksen erääseen perheeseen; siihen kuului sisar, hänen ei-uskova miehensä ja kaksi lasta.
Saavuin perille ja huomasin, että kyseessä olikin itse asiassa yhden huoneen talo, josta pelkällä ohuella verholla oli erotettu jonkinlainen soppi kerrossänkyä varten. Minut ohjattiin tuon verhon taakse, ja koska sain tilaisuuden valita, otin alavuoteen. Oli tiistai. Kun makasin puoli kymmenen korvilla illalla lukemassa Raamattua, saapuivat perheen kaksi lasta ja rymistelivät ylävuoteeseen.
Ajatukset risteilivät päässäni: Voi ei! Tarvitsen enemmän yksityisyyttä. Mitä minä, jolla oli aina ollut oma huone (tai ainakin ikioma makuupaikka puistossa), teen täällä? Päätin, että ensi vierailulla etsisin varmasti toisen majapaikan, ja kävin nukkumaan. Sama näytelmä toistui joka ilta. Kun sitten torstaina olin lukemassa, pieni pää kurkisti ylävuoteesta. Se oli yhdeksänvuotias Andrés. ”Veli Fleet”, hän sanoi, ”nukutko jo?” Vastasin tylysti: ”En.” Jälleen kysymys: ”Veli Fleet, oletko jo rukoillut?” Taas vastasin kieltävästi.
Sitten Andrés kysyi: ”Kun rukoilet, voisinko tulla alas, jotta sinä rukoilisit minunkin puolestani?” Olin liikuttunut. Asenteeni muuttui. Oikeastaan asenteeni koko vierailua kohtaan muuttui. Tässä oli pieni ”isätön poika”, joka toivoi jonkun miehen rukoilevan kanssaan. Minä olin tuo mies. Rukoilin hänen kanssaan. Ja majoituin tähän perheeseen eräällä myöhemmälläkin vierailuviikolla. Pikku Andrés auttoi minua keskittymään vähemmän omiin pyyteisiini ja enemmän veljien henkilökohtaisiin tarpeisiin. Aloin kiinnittää huomiota ”isättömiin poikiin” – niihin, jotka hapuilevat Jumalaa kuten minäkin lapsena. (Psalmit 10:14, UM.) Andrésin isä käy nykyään kokouksissa valtakunnansalissa ja on ryhtynyt saarnaamaan kanssamme julkisesti.
Kolumbiaan saapumiseni jälkeen Jehovan palvojien lukumäärä on noussut 22000:sta nykyiseen 55000:een. Enää minulla ei ole sellaista levotonta tunnetta, että minun pitäisi tehdä enemmän. Olen tyytyväinen tähän hyvään paikkaan. Olen ikuisesti kiitollinen armolliselle Jumalalle siitä, että hän katsoi läpi hipin ulkonäköni ja näki ihmisen, joka yritti epätoivoisesti löytää tosi Jumalan, Jehovan. (Kertonut Richard Fleet.)
[Kuva s. 19]
Richard vuonna 1973
[Kuva s. 21]
Richard Fleet, lähetystyöntekijä Etelä-Amerikasta