Elämä jota en haluaisi vaihtaa

MONET ihmiset katuvat sitä, miten he ovat elämänsä eläneet. He saattavat sanoa: ”Kunpa vain saisin elää elämäni uudelleen, toimisin monessa asiassa aivan toisin.” Mutta kun ajattelen omaa elämääni, en haluaisi muuttaa sitä mitenkään, vaikka se ei olekaan ollut helppo.

Vanhempani kasvattivat minut Jehovan todistajaksi ja juurruttivat sydämeeni Jumalan lakeja jo aivan pienokaisesta lähtien (2. Timoteukselle 3:15). Olen käynyt Jehovan todistajien kokouksissa ja konventeissa niin kauan kuin pystyn muistamaan. Pikkutyttönä menin myös vanhempien todistajien kanssa ihmisten luo auttaakseni heitä oppimaan Raamatun toivon ikuisesta elämästä paratiisimaan päällä Jumalan valtakunnan hallinnon alaisuudessa (Matteus 24:14). Muistan yhä, kun tarjosin viisivuotiaana kirjasta Valtakunta, maailman toivo.

Vanhempani kuulivat ensi kerran Jumalan valtakunnan totuudesta vuonna 1917. Vaikka he olivat kirkossakävijöitä, he tunnistivat totuuden soinnin erään luennon aikana, jonka piti muuan Vartiotorni-seuran matkaedustaja Bridgetonissa New Jerseyn osavaltiossa Yhdysvalloissa. Isoisäni kuunteli saman luennon, ja hänkin oli vakuuttunut siitä, että se mitä hän oli kuullut, oli totuus. 14-vuotiaana minut sitten kastettiin Detroitissa Michiganissa pidetyssä Jehovan todistajien konventissa vertauskuvaksi vihkiytymisestäni Jehovalle.

Noina vuosina Raamatun tutkimista varten järjestetyt viikoittaiset kokoukset pidettiin meidän olohuoneessamme. Lopulta hankittiin myymälä, joka muutettiin valtakunnansaliksi. Tuohon aikaan oli vain harvoja valtakunnansaleja. Mutta nykyään kokoontuu eri puolilla maailmaa kymmenissätuhansissa tällaisissa saleissa yli 70000 Jehovan todistajien seurakuntaa.

Aloitan kokoajanpalveluksen

Äitini aloitti kokoaikaisen sananpalveluksensa vuonna 1939 ja jatkoi sitä, kunnes hän kuoli 85-vuotiaana. Veljeni Dick ja minä ryhdyimme kokoajanpalvelukseen 1. huhtikuuta 1941, kun toinen maailmansota raivosi Euroopassa ja kun vihamielisyys Jehovan todistajia kohtaan oli yleistä, koska suhtauduimme politiikkaan täysin puolueettomasti.

Meidän seurakunnastamme tuomittiin kolme nuorta veljeä puolueettomuutensa takia viideksi vuodeksi vankilaan. On hyvin rohkaisevaa nähdä kahden heistä toimivan yhä seurakunnan vanhimpina. Veljeni palveli myöhemmin Brooklynin Beetelissä, Jehovan todistajien New Yorkissa sijaitsevassa maailmankeskuksessa, ja toimii yhä vanhimpana kotikaupungissamme Millvillessä New Jerseyssä.

Sotavuodet olivat Jehovan todistajille vaikeaa aikaa niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin. Väkijoukkojen hyökkäykset olivat yleisiä. Lapsia erotettiin kouluista. (Ks. Herätkää!-lehdestä 22.7.1993 Lillian Gobitas-Klosen elämäkertaa.) Tuhansia hengellisiä veljiämme joutui vankilaan, joten meidän naisten piti hoitaa erilaisia tehtäviä seurakunnassa. Siksi minusta tuli melko nuorena kirjallisuudenpalvelija. Jehovan avulla selviydyimme vaikeista sotavuosista, ja kun veljet palasivat vankilasta, toiminta sai vauhtia.

Juuri siihen aikaan Lyman Swingle vieraili Beetelistä seurakunnassamme. Hän kannusti minua tulemaan Brooklyniin auttamaan avustustoiminnassa, joka oli käynnissä Euroopassa asuvien todistajatovereittemme hyväksi toisen maailmansodan jälkeen. Niinpä muutin Brooklyniin maaliskuussa 1948.

Onnellisia vuosia uudessa seurakunnassa

Minut määrättiin uuteen seurakuntaan, jonka nimi oli Brooklyn Center. Se oli ensimmäinen seurakunta, joka perustettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa Suur-New Yorkin alueelle; tosin se oli silloin eriniminen. Tuohon aikaan se sijaitsi Brooklyn Heights -nimisessä kaupunginosassa. Mutta kun muutin Brooklyn Centeriin vuonna 1948, sen kokouspaikka oli Brooklynissa 5. avenuen ja 8. Streetin kulmassa. Pidimme kokouksia tuossa vuokrasalissa lähes 30 vuotta, kunnes vähän matkan päästä hankittiin uusi sali.

En unohda koskaan ensimmäistä päivääni saarnaamistyössä Brooklynissa Henry Streetillä. Se oli aivan erilaista kuin saarnaaminen pikkukaupungissa. Pian kuitenkin tapasin nuoren rouvan, joka otti raamatullista kirjallisuutta ja suostui Raamatun kotitutkisteluun. Aikanaan hänestä samoin kuin kahdesta hänen lapsestaan tuli Jehovalle vihkiytyneitä palvelijoita. Hänen poikansa Arthur Iannone palvelee nykyään Brooklynin Beetelissä vaimonsa Lindan sekä poikansa ja miniänsä kanssa.

Seurakunnan alue, jolla saarnasimme, oli laaja ja hedelmällinen. Jehovan avun ansiosta sain nähdä monien niistä, jotka tutkivat Raamattua kanssani, oppivan totuuden ja menevän kasteelle. Vielä tänäkin päivänä jotkut heistä toimivat kokoajanpalvelijoina tässä maassa. Toiset palvelevat lähetyskentillä kaukaisissa maissa. Joistakuista tuli vanhimpia seurakuntiin. Monet ovat palvelleet Jumalan valtakunnan hyvän uutisen uskollisina julistajina muissa tehtävissä.

Kasvu oli hämmästyttävää. Alun perin koko Suur-New Yorkin alueella oli vain yksi seurakunta, mutta nykyään pelkästään varsinaisessa New Yorkin kaupungissa toimii lähes 400 seurakuntaa. Minulla on todella rakkaita muistoja siitä, että olen osaltani voinut vaikuttaa tuohon hämmästyttävään laajennukseen.

Ranskankielisten kiinnostus puhkeaa kukkaan

1960-luvulla aloimme löytää seurakunnan alueelta monia Haitista muuttaneita ranskaa puhuvia ihmisiä. Useimmat puhuivat englantia vain heikosti tai eivät lainkaan. Siinä oli meille haaste. Miten voisimme auttaa heitä saamaan enemmän tietoa Raamatusta? En osannut ranskaa, mutta kun minulla oli eräs Raamatun englanninkielinen perusoppikirja yhdessä kädessä ja sen ranskankielinen käännös toisessa, pystyin johtamaan raamatuntutkisteluja.

Silloin ei kuitenkaan ollut ranskankielisiä kokouksia, jotka olisivat edistäneet näiden kiinnostuneiden hengellistä kasvua. Siksi jokaista Brooklyniin vierailulle tullutta ranskaa puhuvaa lähetystyöntekijää pyydettiin heti avuksi. Yksi ensimmäisistä avuksi tulleista veljistä oli Nicolas Brisart, joka toimii Guadeloupen haaratoimistokomitean koordinaattorina. Hän piti ensimmäisen esitelmän ranskan kielellä sisar Bertha Luisdonin kodissa. Tuo sisar palvelee yhä uskollisesti Jehovaa. Esitelmää oli kuuntelemassa 27 henkeä.

New Yorkin kaupungissa ei kuitenkaan tuohon aikaan ollut vieraskielisiä seurakuntia paitsi espanjankielisiä. Niinpä virallisen ranskankielisen seurakunnan perustamista oli vaikea edes kuvitella. Itse asiassa muuan matkavalvoja sai tilanteen näyttämään vieläkin ankeammalta sanomalla, että tuohon aikaan yritettiin kaikkia Yhdysvalloissa asuvia kannustaa opettelemaan englantia.

Veli Fred W. Franz, josta tuli myöhemmin Vartiotorni-seuran presidentti, antoi rohkaisua. Hän sanoi: ”Mary, jos se on Jehovan tahto, tänne perustetaan ranskankielinen seurakunta.” Myös veli Harry Peloyan, Brooklyn Centerin seurakunnan esivalvoja, oli rohkaiseva. Hän sanoi, että me voisimme pitää valtakunnansalilla – niinä iltoina, joina se olisi vapaa – epävirallisia kirjantutkisteluja ja esitelmiä aina, kun joku ranskaa puhuva vierailija tulisi käymään.

Tähän mennessä joukossamme oli jo muutamia Haitista muuttaneita kastettuja veljiä, muttei ollut vieläkään yhtään riittävän kokenutta veljeä, joka olisi voinut ottaa johdon ranskankielisen toiminnan organisoimisessa. Sitten veli Timothy Galfas, joka oli opiskellut Pariisissa ja kuului nyt Brooklynin Beetel-perheeseen, sai tietää tilanteestamme. Joka lauantai hän lähti Beetel-työnsä jälkeen kanssani etsimään haitilaisia veljiä ja sisaria, jotka asuivat täällä mutta eivät tienneet, missä he voisivat kokoontua yhteen.

Pian ryhmäämme kuului 40 henkeä. Pyysimme kierrosvalvojaamme kirjoittamaan Seuralle ja pyytämään lupaa saada perustaa virallinen ranskankielinen kirjantutkisteluryhmä. Olimme hyvin iloisia, kun lupa myönnettiin. Myöhemmin saimme myös luvan järjestää säännöllisesti esitelmiä ja jokaviikkoisen Vartiotornin tutkistelun.

Ensimmäinen ranskankielinen seurakunta

1. joulukuuta 1967 saimme luvan perustaa Yhdysvaltojen ensimmäisen ranskankielisen seurakunnan. Se kokoontui samassa salissa kuin Brooklyn Center- ja Brooklyn Prospect -seurakunnat. Olimme riemuissamme! Tiesimme, että kaikki edistyisivät hengellisesti nopeammin sillä kielellä, jota he ymmärsivät. Kaikkina noina kasvukipujemme vuosina arvostimme suuresti veljien Harry Peloyanin, George Haddadin ja Carlos Quilesin, Brooklyn Centerin palveluskomitean, tukea.

Lukumäärämme kasvoi nopeasti. Pian perustettiin uusia ranskankielisiä seurakuntia Manhattaniin ja Queensiin sekä Nyackiin Suur-New Yorkissa. Brooklynin Beetelissä toimivat Jeff Keltz ja Tom Cecil auttoivat meitä huolehtimaan tästä kasvusta. Veli Keltz palveli kierrosvalvojanamme, ja veli Cecil on toiminut piirikonventtikomiteamme jäsenenä. Toisetkin auttoivat, muun muassa lähetystyöntekijät, joiden täytyi terveyssyistä palata Yhdysvaltoihin maista, joissa puhutaan ranskaa. Heidän apunsa osoittautui todella arvokkaaksi! Yksi heistä on Stanley Boggus, joka palvelee esivalvojana ja kierrosvalvojan sijaisena.

On ollut todella suuri ilo nähdä tuon pienen ranskankielisen ryhmän, joka kokoontui 5. avenuen ja 8. Streetin kulmassa, kasvavan kymmeniksi seurakunniksi ja kahdeksi kierrokseksi. Ensimmäinen ranskankielinen kierroskonventtimme pidettiin huhtikuussa 1970. Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Nathan H. Knorr puhui meille perjantai-iltana ja toivotti meille hyvää jatkoa. Tuona kesänä pidettiin myös ensimmäinen piirikonventtimme Roosevelt-stadionin avokatsomon alla olevissa väliaikaisissa tiloissa Jersey Cityssä New Jerseyssä. Vaikka ilma oli kuuma ja pölyinen, kaikki yli 200 läsnäolijaa olivat hyvin onnellisia voidessaan seurata koko ohjelmaa, myös näytelmää, ranskaksi.

Oli lisäksi mahtavaa, kun saimme vuonna 1986 pitää piirikonventtimme Jersey Cityssä sijaitsevassa Jehovan todistajien konventtisalissa. Viime vuonna siellä pidetyssä ranskankielisessä konventissa oli läsnä 4506 ja 101 kastettiin. Samanaikaisesti pidettiin Floridassa toinen ranskankielinen konventti.

Uskollisia huonetovereita

On lisäksi ollut hyvin miellyttävää asua samassa asunnossa Brooklynissa toisten kokoajanpalveluksessa olevien sisarten kanssa. Kaksi ensimmäistä huonetoveria (Rose Lewis-Peloyan ja Madelyn Murdock-Wildman) menivät Beeteliin. Myöhemmin kahdesta muustakin huonetoverista (Lila Rogers-Molohanista ja Margaret Stelmah’sta) tuli Beetel-perheen jäseniä. Kaksi muuta (Barbara Repasky-Forbes ja Virginia Burris-Beltramelli) menivät Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin; toinen heistä palvelee yhä Guatemalassa ja toinen Uruguayssa.

Me sisaret varasimme joka aamu aikaa jonkin raamatunkohdan tarkastelemiseen; sitten menimme ansiotyöhön ja palvelukseen. Palasimme illalla väsyneinä ja nälkäisinä mutta onnellisina! Meillä oli monia rohkaisevia kokemuksia kerrottavana. Eräässä vaiheessa tutkin nuoren naisen, Elisa Beumont-Farinan kanssa, joka halusi välttämättä tutkia kello 22. Hän edistyi nopeasti. Kun vein hänet ensi kertaa palvelukseen, hän sanoi: ”Älä luulekaan, että alan tehdä tällaista jatkuvasti!” Hänestä tuli kuitenkin kokoajanpalvelija. Myöhemmin hän kävi Gilead-koulun ja palveli monia vuosia Ecuadorissa. Hän toimii yhä kokoajanpalvelijana Trentonissa New Jerseyssä.

Jotkut entisistä huonetovereistani ovat kasvattaneet lapsia, jotka myös arvostavat ja palvelevat Jehovaa. Viime vuonna yhden huonetoverini (Virginia Hendee-Robertsonin) tytär (Jodi Robertson-Sakima) meni naimisiin ja palvelee nyt miehensä kanssa Brooklynin Beetelissä.

Olen onnellinen voidessani sanoa, että ne yli 20 huonetoveria, jotka minulla on ollut, ovat kaikki pysyneet uskollisina Jehovalle ja että useat heistä jatkavat yhä kokoajanpalvelusta.

Iloitsen maailmanlaajuisesta perheestämme

Minusta on ollut ilo tutustua myös moniin muiden maiden todistajiin. Esimerkiksi koska asuimme lähellä Seuran päätoimistoa, meillä oli etu olla tekemisissä monien Gilead-koulun oppilaitten kanssa, sillä tuo koulu toimi tuohon aikaan Brooklynin Beetelissä.

Kaksi oppilasta, Günter Buschbeck joka palvelee nykyään Itävallan haaratoimistossa, ja Willi Konstanty joka palvelee Saksan haaratoimistossa, määrättiin Gilead-koulun opintojen ajaksi Brooklyn Centeriin. He olivat suureksi rohkaisuksi meille. Heillä oli niin myönteinen vaikutus huonetovereihini, että nämäkin alkoivat pian harkita lähetyspalvelusta.

Joitakin kertoja minulla on ollut etu laajentaa ystäväpiiriäni maailmanlaajuisen perheemme muihin jäseniin matkustamalla ulkomaille. Olen ollut läsnä kansainvälisissä konventeissa ja nähnyt uudestaan omissa määräpaikoissaan monia niistä Gileadin käyneistä, jotka olin tullut tuntemaan aikaisemmin.

Täysipainoinen elämä

Kun ajattelen elämääni, voin sanoa, että se on ollut suurenmoista, onnellista ja täynnä siunauksia. Vaikka olen kohdannut monia niistä tavanomaisista ongelmista, joita tämä asiainjärjestelmä tuo mukanaan, mikään ei ole koskaan saanut minua katumaan menneisyyttäni tai luopumaan kokoajanpalveluksen kallisarvoisesta edusta.

Pienestä pitäen äitini juurrutti minuun psalmin 126:5, 6 sanat: ”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat.” Tuo raamatunkohta on yhä ohjenuorani. Ovatpa ongelmani olleet millaisia tahansa, Jehova on auttanut minua löytämään keinon niiden voittamiseksi ja säilyttämään ilon.

En missään tapauksessa haluaisi muuttaa elämääni mitenkään. En kadu ollenkaan sitä, että olen antanut noin 53 vuotta elämästäni Jehovalle kokoajanpalveluksessa. Toivon voivani jatkaa hänen palvelemistaan halki ikuisuuden hänen uudessa maailmassaan. (Kertonut Mary Kendall.)

[Kuva s. 16]

Mary Kendall