Nuoret, joilla on ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”
OLET nuori. Vasta 12-vuotias. Sinulla on perhe, jota rakastat. Sinulla on koulutovereita, joista pidät. Olet tehnyt retkiä uimarannalle ja patikoinut tuntureilla. Olet pelonsekaista kunnioitusta tuntien katsellut lukemattomien tähtien kirjomaa taivasta. Sinulla on koko elämä edessäsi.
Nyt sinulla on syöpä. Tällainen uutinen on isku 60-vuotiaalle. Se on pommi 12-vuotiaalle.
Lenae Martinez
Siltä se tuntui 12-vuotiaasta Lenae Martinezista. Hänen toivonsa oli saada elää ikuisesti paratiisimaassa. Tätä toivoa oli hänessä vahvistanut se Raamattuun perustuva valmennus, jota hän oli saanut vanhemmiltaan, jotka ovat Jehovan todistajia. Eikö hän ollut itsekin lukenut Raamatusta, että maa pysyy iäti, että sen on tarkoitus olla asuttu ikuisesti ja että lempeämieliset perivät sen ikuisiksi ajoiksi? (Saarnaaja 1:4; Jesaja 45:18; Matteus 5:5.)
Nyt hän oli Fresnossa Kaliforniassa Valley Children’s Hospital -nimisessä lastensairaalassa. Hänet oli otettu sinne, koska hänen arveltiin sairastavan munuaistulehdusta. Kokeissa kuitenkin paljastui, että hänellä oli leukemia. Lenaeta hoitavat lääkärit päättivät, että hänelle tulee heti alkaa antaa punasoluja ja verihiutaleita sekä kemoterapiaa.
Lenae sanoi, että hän ei halua verta eikä verituotteita ja että hänelle oli opetettu, että Jumala kieltää sen, kuten käy ilmi 3. Mooseksen kirjasta ja Apostolien teoista. ”Sillä pyhä henki ja me olemme nähneet hyväksi olla lisäämättä teille enempää taakkaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja sitä, mikä on kuristettua, sekä haureutta.” (Apostolien teot 15:28, 29.) Hänen vanhempansa tukivat hänen omaksumaansa kantaa, mutta Lenae kuitenkin korosti sitä, että hän oli tehnyt tässä asiassa oman ratkaisunsa ja että se oli hänelle hyvin tärkeä.
Lääkärit keskustelivat useita kertoja Lenaen ja hänen vanhempiensa kanssa. He kuitenkin tulivat jälleen eräänä iltapäivänä. Lenae sanoi myöhemmin tästä tapaamisesta: ”Minua heikotti valtavasti, koska minulla oli paljon kipuja, ja olin myös oksentanut paljon verta. He tekivät minulle samat kysymykset, mutta tällä kertaa toisella tavalla. Sanoin heille jälleen: ’En halua verta enkä verituotteita. Mieluummin vaikka kuolen, jos se on pakko, mutta en riko lupaustani, jonka olen antanut Jehova Jumalalle tehdäkseni hänen tahtonsa.’”
Lenae jatkoi: ”He tulivat takaisin seuraavana aamuna. Verihiutaleitten määrä oli laskenut, ja olin yhä korkeassa kuumeessa. Saatoin havaita lääkäreiden kuuntelevan minua tällä kertaa tavallista tarkemmin. Vaikka he eivät pitäneet kannastani, he sanoivat, että olen erittäin kypsä 12-vuotias. Myöhemmin perhelääkärimme tuli käymään, ja hän sanoi pahoitellen, että minua ei auttaisi mikään muu kuin kemoterapia ja verensiirrot. Hän lähti ja sanoi palaavansa myöhemmin.”
”Kun hän oli lähtenyt, aloin itkeä kovasti, sillä hän oli hoitanut minua pienestä pitäen ja nyt minusta tuntui, että hän oli pettänyt minut. Kun hän myöhemmin tuli uudelleen, kerroin hänelle, mitä olin ajatellut hänestä hänen lähdettyään: että hän ei enää välittänyt minusta. Hän oli yllättynyt ja pyysi anteeksi. Hän ei ollut halunnut pahoittaa mieltäni. Hän katsoi minuun ja sanoi: ’Jaa-a, Lenae, eipä taida olla muuta vaihtoehtoa. Uskon, että kun kuolen, menen taivaaseen ja tapaan sinut siellä.’ Hän otti pois silmälasinsa, ja suuret kyyneleet silmissään hän sanoi rakastavansa minua ja halasi minua kunnolla. Kiitin häntä ja sanoin: ’Kiitoksia. Minäkin rakastan teitä, tohtori Gillespie, mutta minulla on toivo saada elää paratiisimaassa saatuani ylösnousemuksen.’”
Sen jälkeen huoneeseen saapui kaksi lääkäriä ja juristi, ja he sanoivat Lenaen vanhemmille haluavansa keskustella pelkästään Lenaen kanssa ja pyysivät vanhempia jättämään heidät vähäksi aikaa yksin. Vanhemmat noudattivat tätä pyyntöä. Koko käydyn keskustelun ajan lääkärit olivat hyvin hienotunteisia ja ystävällisiä, ja heihin teki vaikutuksen Lenaen selkeä esitystapa ja luja vakaumus.
Ollessaan vain hänen kanssaan he kertoivat hänelle, että hän kuolisi pian leukemiaan, ja sanoivat: ”Verensiirrot kuitenkin pidentäisivät elämääsi. Jos kieltäydyt verestä, kuolet muutaman päivän sisällä.”
”Jos otan verta, niin paljonko se pidentää elämääni?” Lenae kysyi.
”Noin 3–6 kuukautta”, he vastasivat.
”Mitä voin tehdä kuudessa kuukaudessa?” hän kysyi.
”Saat lisää voimia. Voit tehdä monenlaista. Voit käydä Disney World -huvipuistossa. Voit käydä monissa muissakin paikoissa.”
Lenae mietti hetken ja vastasi sen jälkeen: ”Olen palvellut Jehovaa koko elämäni, 12 vuotta. Hän on luvannut minulle ikuisen elämän paratiisimaassa, jos tottelen häntä. En aio hylätä häntä kuuden kuukauden elämän takia. Haluan olla uskollinen kuolemaani asti. Silloin tiedän, että hän omana aikanaan herättää minut kuolleista ja antaa minulle ikuisen elämän. Sen jälkeen minulla on aikaa tehdä kaikkea sitä mitä haluan.”
Lääkäreistä ja juristista näki, että tyttö oli tehnyt heihin suuren vaikutuksen. Kiitettyään häntä he poistuivat ja kertoivat hänen vanhemmilleen, että hän ajattelee ja puhuu kuin aikuinen ja kykenee päättämään omista asioistaan. He antoivat Valley Children’s Hospital -sairaalan eettiselle komitealle sellaisen suosituksen, että Lenaeta voidaan pitää kypsänä alaikäisenä. Tämä komitea, joka koostui lääkäreistä, muista terveydenhuollon ammattihenkilöistä ja professorista, joka opettaa etiikkaa Fresnon valtionyliopistossa, teki päätöksen, jonka mukaan Lenaella on oikeus päättää hoidostaan. Sen mielestä Lenae oli kypsä alaikäinen. Oikeuden päätöstä ei haettu.
Pitkän, vaikean yön jälkeen Lenae nukahti kuolemaan 22. syyskuuta 1993 kello 6.30 äitinsä sylissä. Se, millaisen arvokkuuden vallitessa ja miten rauhaisasti tuo yö sujui, on syöpynyt lähtemättömästi läsnä olleitten mieleen. Muistotilaisuudessa oli läsnä 482 henkeä, heidän joukossaan lääkäreitä, sairaanhoitajia ja opettajia, joihin Lenaen usko ja tinkimättömyys oli tehnyt vaikutuksen.
Lenaen vanhemmat ja ystävät olivat hyvin kiitollisia siitä, että sairaalan lääkärit, sairaanhoitajat ja hallintovirkamiehet olivat havaintokykyisesti todenneet tämän alaikäisen kypsyneisyyden ja ettei tähän ratkaisuun ollut tarvittu tuomioistuimen antamaa päätöstä.
Crystal Moore
Tällaista hienotunteisuutta ei osoitettu 17-vuotiaalle Crystal Moorelle, kun hänet otettiin New Yorkissa Columbia Presbyterian Medical Center -nimiseen sairaalaan. Hänellä oli haavainen paksunsuolen tulehdus. Kun hänet oli otettu sisään, hän tähdensi useaan otteeseen sitä, että hän ei halua ottaa verta, ja samaa tähdensivät myös hänen vanhempansa. Hän ei halunnut kuolla, vaan päinvastoin saada hoitoa, joka ei ole ristiriidassa veren karttamista koskevan Raamatun käskyn kanssa (Apostolien teot 15:28, 29).
Crystalia hoitaneet lääkärit olivat varmoja siitä, että hänen tilansa edellytti verensiirron tekemistä. Eräs lääkäri sanoi tylysti: ”Jollei Crystalille ole torstaihin, kesäkuun 15. päivään mennessä tehty verensiirtoa, niin perjantaina, 16. päivä kesäkuuta hän on kuollut!” Kesäkuun 16. tuli eikä Crystal ollut kuollut, ja sairaala haki New Yorkin osavaltion korkeimmalta oikeudelta lupaa verensiirtojen antamiseen hänelle vastoin hänen tahtoaan.
Jutun suullisessa käsittelyssä, joka kiireen vilkkaa järjestettiin tuona samana aamuna sairaalassa, yksi lääkäreistä antoi lausunnon, jonka mukaan Crystalin tulee heti saada kaksi pussia verta ja että hän saattaa tämän lisäksi tarvita vielä kymmenen pussia verta. Hän sanoi myös, että jos Crystal yrittäisi vastustaa verensiirtoja, hän sitoisi tytön ranteistaan ja jaloistaan kiinni vuoteeseen. Crystal sanoi lääkäreille, että hän ”huutaisi ja kirkuisi”, jos he yrittäisivät antaa hänelle verta ja että Jehovan todistajana hän pitäisi veren pakolla antamista yhtä vastenmielisenä kuin raiskatuksi tulemista.
Asianajajansa toistuvista pyynnöistä huolimatta Crystalilta evättiin mahdollisuus todistaa päätöksentekokykyään ja puolustaa itseään oikeuden edessä. Vaikka Crystal oli vastikään saanut kouluviranomaisilta arvostetun palkinnon tunnustukseksi koulumenestyksestään lukiossa, tuomari ei sallinut hänen selittää verestä kieltäytymistään oikeuden edessä. Näin Crystalilta riistettiin oikeusturva, oikeus päättää oman ruumiinsa kohtelusta, intimiteettisuoja ja uskonnonvapaus.
Vaikka tuomioistuin ei sallinutkaan Crystalin esiintyä oikeudessa, se kävi tapaamassa häntä hänen huoneessaan ja viipyi siellä 20 minuuttia. Käynnin jälkeen tuomari sanoi, että Crystal oli ”kaikesta päättäen hyvin ajattelukykyinen” ja ”erittäin selkeäsanainen” ja selitti, että Crystal ”oli varmasti täysissä sielunvoimissaan” ja ”pystyi ilmaisemaan hyvin ajatuksensa”. Näistä havainnoista huolimatta tuomioistuin kieltäytyi järkkymättömästi antamasta Crystalille tilaisuutta päättää omasta hoidostaan.
Sunnuntaiaamuna 18. kesäkuuta Crystal tarvitsi hätäleikkausta, johon hän suostui, mutta ei edelleenkään suostunut veren käyttöön. Leikkauksen aikana meni hukkaan ainoastaan 0,5–1 desilitraa verta. Silti häntä hoitaneet lääkärit väittivät, että leikkauksen jälkeen on ehkä pakko tehdä verensiirto. Eräs lääkäri sanoi oikeudelle, että verta ei tarvita. Hän oli hoitanut samanlaisia tapauksia rutiiniluonteisesti jo 13 vuotta ilman verta, eikä leikkauksen jälkeen ollut kertaakaan jouduttu antamaan verta.
22. kesäkuuta 1989 tuomioistuin määräsi Crystalin tilapäisesti sairaalan holhoukseen verensiirron antamiseksi, mikä kuitenkin voi tapahtua vain sillä edellytyksellä, että se on ”hänen henkensä suojelemiseksi ja pelastamiseksi välttämätöntä”. Holhous päättyi, kun Crystal pääsi sairaalasta. Crystal ei missään vaiheessa tarvinnut verta eikä sitä annettu hänelle, mutta on pöyristyttävää todeta, millä tavoin tuomioistuin kohteli Crystalia.
Päästyään sairaalasta Crystal kävi koulunsa loppuun hyvin arvosanoin. Pian sen jälkeen hänestä tuli Jehovan todistajien kokoaikainen sananjulistaja. Hän alkoi toimia talonesittelijänä Jehovan todistajien konventtisalilla Jersey Cityssä, ja hän liittyi erään valtakunnansaleja rakentavan ja uudistavan talkoojoukon jäseneksi.
Columbia Presbyterian Medical Center -sairaalan lääkärit olivat kuitenkin sanoneet, että jollei hänelle anneta verta 15. kesäkuuta, hän kuolee 16. kesäkuuta ja että jos hän vastustaisi verensiirtoa, hänet sidottaisiin kiinni ranteistaan ja jaloistaan. Kun lääkärit, jotka haluavat oikeudenpäätöksen turvin antaa verta, julistavat suureen ääneen, että potilas kuolee, jollei tuomari heti suostu heidän pyyntöönsä, niin heidän on silloin hyvä muistaa Crystal Mooren tapaus.
Lisa Kosack
Lisan ensimmäinen yö torontolaisessa lastensairaalassa (Sick Children’s Hospital) oli painajaistakin pahempi. Hänet otettiin sisään kello 16, ja hän joutui heti tutkimuksiin. Hän pääsi huoneeseensa vasta kello 23.15 tuona iltana. Keskellä yötä tapahtui jotakin erikoista. Lisa kertoo: ”Keskiyöllä luokseni tuli sairaanhoitaja, joka sanoi: ’Minun täytyy antaa sinulle verta.’ Huusin: ’En voi ottaa verta, koska olen Jehovan todistaja! Kai tiedät sen! Kai tiedät sen!’ ’Tottahan minä sen tiedän’, hän vastasi ja veti nopeasti irti suoneeni pistetyn tiputusletkun ja tökkäisi sen tilalle sellaisen tippaletkun, jota pitkin aloin saada verta. Aloin itkeä hysteerisesti.”
Voidaan vain ihmetellä sitä, miksi sairas ja pelästynyt 12-vuotias tyttö sai osakseen näin tunnotonta ja julmaa kohtelua keskellä yötä oudossa ympäristössä. Lisan vanhemmat olivat vieneet hänet tähän sairaalaan toivoen löytävänsä sieltä ystävällisiä ja yhteistyöhaluisia lääkäreitä. Sen sijaan heidän tyttärelleen annettiin keskellä yötä tuskallisella tavalla verta, vaikka sekä Lisan että hänen vanhempiensa ilmaisema kanta oli se, että veren ja verituotteiden käyttäminen on Jumalan lain rikkomista (Apostolien teot 15:28, 29).
Seuraavana aamuna sairaala haki oikeudenpäätöstä, jonka nojalla hänelle voitaisiin tehdä verensiirtoja. Oikeudenkäynti kesti viisi päivää, ja sen puheenjohtajana toimi tuomari David R. Main. Se pidettiin eräässä sairaalan huoneessa, ja Lisa oli läsnä kaikkina viitenä päivänä. Liisa sairasti akuuttia luuydinleukemiaa, joka yleensä johtaa kuolemaan, vaikka tämän sairaalan lääkärit olivatkin lausunnossaan sitä mieltä, että siitä voi parantua 30 prosentin todennäköisyydellä. He vaativat saada käyttää hoitona toistuvia verensiirtoja ja voimaperäistä kemoterapiaa, mikä hoitokeino aiheuttaa kovia kipuja ja heikentäviä sivuvaikutuksia.
Neljäntenä oikeudenkäyntipäivänä antoi Lisa lausuntonsa. Häneltä kysyttiin esimerkiksi, miltä hänestä oli tuntunut, kun hänelle annettiin keskellä yötä vastoin hänen tahtoaan verensiirto. Hän selitti, että se oli saanut hänet tuntemaan itsensä koiraksi, jota käytetään koe-eläimenä, että hänestä tuntui kuin hänet olisi raiskattu ja että jotkut luulevat voivansa tehdä ihmiselle ihan mitä vain, kun tämä vielä on alaikäinen. Häntä oli inhottanut nähdessään, miten häneen pantiin jonkun toisen verta, ja hän oli miettinyt, saisiko hän sen mukana itseensä aidsin, maksatulehduksen tai jonkin muun tarttuvan taudin. Hän oli ollut huolissaan ennen muuta siitä, mitä Jehova mahtoi ajatella, kun hän oli rikkonut hänen lakiaan, joka kieltää ottamasta jonkun toisen verta elimistöönsä. Hän sanoi, että jos niin tapahtuisi joskus uudelleen, ”tappelisin vastaan ja potkaisisin tippalaitteen nurin ja repisin tiputusletkun irti käsivarrestani, tekisi se sitten miten kipeää tahansa, ja löisin veripussiin reikiä”.
Hänen asianajajansa kysyi: ”Mitä sanot siitä, jos lastensuojeluyhdistys saa pyytämänsä luvan ja ottaa sinut huostaansa vanhemmiltasi?”
”Olisin sen johdosta hyvin vihainen, ja pitäisin lastensuojeluyhdistystä julmana, sillä vanhempani eivät ole milloinkaan pahoinpidelleet minua, he ovat rakastaneet minua ja minä rakastan heitä, ja aina kun sairastin angiinaa tai flunssaa tai jotakin muuta, he pitivät minusta huolta. Heidän koko elämänsä oli keskittynyt ympärilleni, ja jos nyt sitten jotkut haluavat tulla ja ottaa minut pois heiltä vain sen takia, että he ovat eri mieltä, niin minusta se olisi erittäin julmaa, ja se olisi minulle suuri järkytys.”
”Haluatko sinä kuolla?”
”En halua, enkä usko kenenkään haluavan, mutta jos kuolen, en tule pelkäämään, sillä tiedän, että minulla on toivo ikuisesta elämästä paratiisissa maan päällä.”
Vain harvojen silmät pysyivät kuivina, kun Lisa rohkeasti puhui lähestyvästä kuolemastaan, luottamuksestaan Jehovaan ja päättäväisyydestään pysyä uskollisena hänen veren pyhyyttä koskevalle lailleen.
Hänen asianajajansa kysyi: ”Muuttaisiko se asiaa lainkaan, jos saisit tietää, että tuomioistuin määrää sinut ottamaan verensiirtoja?”
”Ei, sillä aion silti pysyä uskollisena Jumalalleni ja totella hänen käskyjään, koska Jumala on korkeampi kuin mikään tuomioistuin tai kukaan ihminen.”
”Lisa, millaisen päätöksen haluaisit tuomarin antavan tässä jutussa?”
”Haluaisin tuomarin tekevän tässä jutussa sellaisen päätöksen, että minut lähetetään takaisin vanhempieni luo ja että pääsen takaisin heidän holhoukseensa, jotta voin olla iloinen ja jotta voin mennä kotiin ja olla hyvässä ympäristössä.”
Näin tuomari Main myös teki. Seuraavassa otteita hänen päätöksestään.
”L. on kertonut tälle oikeudelle selvästi ja asiallisesti, että jos häneen yritetään siirtää verta, hän taistelee kaikin voimin tuota verensiirtoa vastaan. Hän on sanonut, ja minä uskon häntä, että hän kirkuu ja tappelee ja että hän vetää tiputusletkun käsivarrestaan ja yrittää turmella veren, joka on veripussissa hänen vuoteensa yläpuolella. Kieltäydyn antamasta määräystä, jonka vuoksi tämä lapsi joutuisi kokemaan tällaisia kärsimyksiä.”
Keskellä yötä pakolla annetusta verensiirrosta hän sanoi:
”Minun on pakko todeta, että häntä on kohdeltu syrjivästi hänen uskontonsa ja ikänsä perusteella 15. pykälän 1. momentissa mainitulla tavalla. Sillä, että hänelle näiden olosuhteitten vallitessa tehtiin verensiirto, on loukattu hänelle 7. pykälässä taattua oikeusturvaa.”
Hänen vaikutelmansa Lisasta on kiintoisa:
”L. on ihastuttava, erittäin älykäs, selkeäsanainen, kohtelias, herkkä ja ennen kaikkea rohkea ihminen. Hän on erittäin viisas ja kypsä ikäisekseen, ja luulenpa, että hänellä voidaan sanoa olevan kaikki ne myönteiset ominaisuudet, jotka kuka tahansa isä tai äiti haluaisi olevan lapsessaan. Hänellä on hyvin harkittu, luja ja selkeä uskonnollinen vakaumus. Käsitykseni mukaan mikään neuvonta, neuvoipa häntä kuka tahansa, tai mikään painostus, painostivatpa häntä hänen vanhempansa tai kuka tahansa muu, edes tämän tuomioistuimen tekemä päätös, ei järkyttäisi tai muuttaisi hänen uskonkäsityksiään. Olen sitä mieltä, että L. K:lle tulee antaa mahdollisuus taistella tätä sairautta vastaan arvokkuutensa ja mielenrauhansa säilyttäen.”
”Hakemus hylätään.”
Lisa ja hänen perheensä lähtivät sairaalasta tuona päivänä. Lisa todellakin taisteli sairauttaan vastaan arvokkuutensa ja mielenrauhansa säilyttäen. Hän kuoli rauhaisasti kotonaan rakkaiden äitinsä ja isänsä syliin. Näin hän liittyi niiden monien nuorten Jehovan todistajien joukkoon, jotka ovat panneet Jumalan ensimmäiseksi. Lopputuloksena on oleva, että hän saa yhdessä heidän kanssaan kokea seuraavan Jeesuksen lupauksen toteutumisen: ”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matteus 10:39, KR-92.)
Ernestine Gregory
17-vuotiaana Ernestinen todettiin sairastavan leukemiaa. Sen jälkeen kun hänet oli otettu sairaalaan, hänen lääkärinsä halusivat antaa hänelle kemoterapiaa ja sen tueksi verituotteita, mutta hän ei antanut lupaa verituotteiden käyttämiseen. Ernestinen kieltäytyminen ja se, että hänen äitinsä tuki tytärtään tämän verestä kieltäytymisessä, sai sairaalan ilmoittamaan asiasta Chicagon sosiaaliviranomaisille, jotka vuorostaan rupesivat hakemaan veren käytön sallivaa oikeudenpäätöstä. Järjestettiin jutun suullinen käsittely, jonka aikana oikeus kuuli Ernestineä, lääkäriä, psykiatria ja asianajajaa samoin kuin muita, joilla oli sanansa sanottavana tässä asiassa.
Ernestine ilmoitti lääkärilleen, että hän ei halua verta. Että hän oli tehnyt oman päätöksensä sen perusteella, mitä oli lukenut Raamatusta. Että veren antaminen hänelle vastoin hänen tahtoaan olisi oikeudenpäätöksellä annettunakin edelleen osoitus kunnioituksen puutteesta Jumalan lakia kohtaan ja väärin hänen silmissään – riippumatta siitä, että tuomioistuimella on kyllä valta päättää niin kuin se hyväksi näkee. Että hän ei vastusta lääkärinhoitoa eikä halua kuolla. Että hänen päätöksensä ei ole kuolemankaipuuta eikä itsetuhoon pyrkimistä, mutta hän ei toisaalta pelkää kuolemaa.
Lääkäri Stanley Yachnin sanoi oikeudelle, että häneen ”on tehnyt vaikutuksen Ernestinen kypsyys, hänen itsenäinen ajattelutapansa” ja vilpittömyytensä uskonnollisessa vakaumuksessaan. Hän myös sanoi Ernestinen ymmärtävän sen, minkälaatuinen hänen sairautensa on ja mitä siitä voi olla seurauksena. Tytön käsityskyky oli Yachninin mukaan sellainen, ettei ole tarpeen hankkia lausuntoa psykiatrilta tai psykologilta.
Tällainen lausunto haluttiin kuitenkin saada, ja sen antoi psykiatri Ner Littner, joka Ernestinen kanssa keskusteltuaan oli sitä mieltä, että tämä on 18–21-vuotiaan kypsyystasolla. Hänen mukaansa oli käynyt ilmi, että Ernestine ymmärtää, millaisia seurauksia verensiirtoihin suostumisesta tai niistä kieltäytymisestä voi hänelle koitua. Hän sanoi tytön hyväksyvän seuraukset – ei sen takia, että hän olisi jonkun toisen määräysvallassa, vaan sen takia, että hän itse on sitä mieltä. Littnerin mielestä Ernestinen tulee saada tehdä oma päätöksensä tässä asiassa.
Jane McAtee, sairaalan asianajaja, sanoi oikeudelle, että keskusteltuaan Ernestinen kanssa hän oli tullut siihen tulokseen, että Ernestine ymmärsi, minkälaatuinen hänen sairautensa on ja että hän ”näytti kykenevän täysin ymmärtämään, mitä hänen päätöksensä merkitsee, ja ottamaan vastaan sen seuraukset”.
Ernestinen lausunto teki suuren vaikutuksen myös tuomioistuimeen. Se totesi, että Ernestine on kypsä 17-vuotias, että Ernestine oli tehnyt päätöksensä itsenäisesti ja että hän tajusi, miten tukalassa asemassa hän oli. Vaikka oli käynyt ilmi, että hän on kypsä nuori nainen, joka kykenee itse tekemään hoitoaan koskevissa asioissa järkeviä, tosiasioihin perustuvia ratkaisuja ja ottamaan niitä tehdessään huomioon myös hänelle itselleen erittäin tärkeät arvot ja uskonkäsitykset, niin alioikeus ihme kyllä antoi luvan verensiirtojen tekemiseen.
Alioikeuden päätöksestä valitettiin ensin Illinoisin osavaltion muutoksenhakutuomioistuimeen. Äänin 2–1 tämä tuomioistuin päätti, ettei Ernestinelle saanut antaa verensiirtoja vastoin hänen omaa tahtoaan. Sen tuomionperusteissa todettiin, että perustuslain takaama oikeus uskonnon vapaaseen harjoittamiseen sekä sen takaama oikeus intimiteettisuojaan turvasi Ernestinelle oikeuden kieltäytyä kypsänä alaikäisenä verensiirroista uskonnollisista syistä.
Sen jälkeen sosiaaliviranomaiset vetosivat muutoksenhakutuomioistuimen päätöksestä Illinoisin osavaltion korkeimpaan oikeuteen. Se pysytti alemman tuomioistuimen päätöksen ennallaan ja päätti, että vaikka Ernestine olikin alaikäinen, hänellä oli oikeus kieltäytyä hänelle vastenmielisestä hoidosta. Korkein oikeus perusteli päätöstään jokaiselle kuuluvalla oikeudella määrätä itse ruumiillisesta koskemattomuudestaan, samoin sillä jo aiemmin tehdyllä oikeudenpäätöksellä, jolla tunnustettiin ”kypsän alaikäisyyden” olemassaolo. Illinoisin korkein oikeus tiivisti kypsien alaikäisten oikeustapauksiin sovellettavan norminsa seuraavaan muotoon:
”Jos todistusaineisto puhuu selvästi ja vakuuttavasti sen puolesta, että alaikäinen on riittävän kypsä ymmärtämään, mitä hänen menettelytavastaan voi olla seurauksena, ja että alaikäinen on riittävän kypsä käyttämään aikuisen arvostelukykyä, niin siinä tapauksessa oppi kypsästä alaikäisyydestä suo hänelle oikeuden suostua tai olla suostumatta lääkärinhoitoon.”
Ernestinelle ei annettu kemoterapiaa eikä verensiirtoja, eikä hän silti kuollut leukemiaan, vaikka lääkärit olivat halunneet vakuutella tuomioistuimelle sellaista. Ernestine pysyi lujana ja pani Jumalan ensimmäiseksi, kuten ne nuoret, joita tarkastelimme ennen häntä. Kaikki he saivat ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen” (2. Korinttolaisille 4:7).
[Tekstiruutu s. 13]
Verensiirtojen vaaroja
Lääkärilehden The New England Journal of Medicine (14.12.1989) mukaan yksi veripussi saattaa sisältää niin paljon aids-virusta, että sillä voidaan aiheuttaa jopa 1,75 miljoonaa tartuntaa.
Kun oli käynyt ilmi, että tavallinen luovutusveri voi levittää aidsia, Yhdysvaltain veripankkiyhdistys sanoi vuonna 1987 eräässä kirjassaan: ”Tämä oli katkerinta mahdollista lääketieteen ironiaa: se, että veri – kallisarvoinen elämää antava lahja – voikin osoittautua kuoleman välikappaleeksi.” (Autologous and Directed Blood Programs.)
Lääkäri Charles Huggins, erään Massachusettsissa toimivan sairaalan veripalvelutoimiston esimies, sanoo: ”Se on vaarallisinta ainetta, mitä me käytämme lääketieteessä.”
Aikakauskirja Surgery Annual toteaa: ”Kieltämättä turvallisin verensiirto on sellainen, jota ei anneta.”
Koska syöpä uusiutuu paljon herkemmin niillä potilailla, joille on leikkauksen aikana annettu verta, lääkäri John S. Spratt sai aiheen sanoa The American Journal of Surgery -lehden syyskuun numerossa vuonna 1986: ”Syöpäkirurgin on ehkä pakko ruveta käyttämään verettömiä työmenetelmiä.”
Aikakauslehti Emergency Medicine kirjoittaa: ”Kenties Jehovan todistajien kanssa hankkimiemme kokemusten voidaankin tulkita merkitsevän sitä, että meidän ei tarvitse olla yhtä riippuvaisia verensiirroista – kaikkine mahdollisine komplikaatioineen – kuin olemme aiemmin ajatelleet olevamme.”
Tarkastellessaan Jehovan todistajien kieltäytymistä verensiirroista aikakauslehti Pathologist toteaa: ”Veripankkien päinvastaisista vakuutuksista huolimatta heillä on kantansa tueksi jo melkoinen todistusaineisto.”
Boston Collegen oikeustieteen professori Charles H. Baron sanoo Jehovan todistajien verensiirroista kieltäytymisestä: ”Koko amerikkalainen yhteiskunta on hyötynyt. Jehovan todistajien sairaalayhteyskomiteoiden työn ansiosta eivät ainoastaan todistajat, vaan myös kaikki muut potilaat välttyvät nykyään aiempaa todennäköisemmin tarpeettomilta verensiirroilta.”