Löysin todellisia rikkauksia australiasta
OLI huhtikuu vuonna 1971. Vietettyäni seitsemän vuotta Australiassa olin hiljattain palannut Kreikkaan tapaamaan perhettäni. Oli ilta, ja istuin kaikessa rauhassa eräässä torin laidalla olevassa kahvilassa Kariesin kylässä, kun paikallinen pappi ja pormestari tulivat istumaan pöytääni minua vastapäätä. He halusivat selvästikin haastaa riitaa.
Tervehtimättä lainkaan pappi alkoi väittää, että olin lähtenyt Australiaan vain tekemään rahaa. Olin lievästi sanottuna ällistynyt. Vastasin mahdollisimman rauhallisesti, että olin Australiassa asuessani saanut hankkia rikkauksia, jotka olivat verrattomasti arvokkaampia kuin raha.
Vastaukseni yllätti hänet, mutta sitten hän vaati minua selittämään, mitä tarkoitin. Vastasin saaneeni muun muassa selville, että Jumalalla on nimi. ”Sen te jätitte kertomatta minulle”, sanoin katsoen häntä suoraan silmiin. Ennen kuin hän ehti maksaa samalla mitalla takaisin, kysyin: ”Kertoisitteko, mihin Jumalan nimeen Jeesus viittasi opettaessaan rukoilemaan mallirukouksessa: ’Olkoon sinun nimesi pyhitetty’?” (Matteus 6:9.)
Tieto väittelystä kiiri hetkessä ympäri torin, ja kymmenessä minuutissa paikalle oli kerääntynyt parisataa ihmistä. Pappi alkoi tuntea olonsa vaivaantuneeksi. Hän ei vastannut kysymykseeni Jumalan nimestä, ja muihinkin raamatullisiin kysymyksiini hän vastasi kehnosti. Hänen kiusaantuneisuutensa ilmeni siten, että hän pyysi toistuvasti tarjoilijaa tuomaan lisää ouzoa, kreikkalaista alkoholijuomaa.
Vierähti kaksi kiinnostavaa tuntia. Isäni tuli etsimään minua, mutta nähtyään, mitä oli tekeillä, hän istui hiljaa nurkkaan seuraamaan tilannetta. Vilkas keskustelu jatkui puoli kahteentoista yöllä, jolloin eräs humalainen mies alkoi huutaa suutuksissaan. Silloin ehdotin paikalla oleville, että koska oli jo myöhä, lähtisimme kaikki kotiin.
Mistä tämä väittely oli johtunut? Miksi pappi ja pormestari yrittivät haastaa riitaa kanssani? Se voi olla helpompi ymmärtää, jos kerron hieman taustaa kasvuvuosistani tässä osassa Kreikkaa.
Kovat nuoruusvuodet
Synnyin Kariesin kylässä Peloponnesoksessa joulukuussa 1940. Olimme rutiköyhiä, ja aina kun en ollut koulussa, työskentelin äidin kanssa auringon noususta sen laskuun riisipelloilla seisten polvia myöten vedessä. Lopetettuani 13-vuotiaana kansakoulun vanhempani järjestivät minut töihin oppipojaksi. Jotta työnantajani opettaisi minulle putkitöitä ja ikkunoiden asentamista, vanhempani antoivat hänelle 500 kiloa vehnää ja 20 kiloa kasviöljyä, mikä vastasi lähes heidän vuoden tulojaan.
Oppipojan elämä – kilometrien päässä kotoa ja työssä usein aamuvarhaisesta puoleenyöhön – oli kaikkea muuta kuin helppoa. Toisinaan harkitsin palaavani kotiin, mutten voinut tehdä sitä vanhemmilleni. Olivathan he tehneet suuren, epäitsekkään uhrauksen minun takiani. Siksi en koskaan kertonut heille ongelmistani. Sanoin itselleni: ”Sinun on pakko kestää, vaikka olisi kuinka vaikeaa.”
Vuosien kuluessa pääsin aika ajoin käymään vanhempieni luona, ja vihdoin 18-vuotiaana harjoitteluaikani päättyi. Päätin lähteä Ateenaan, pääkaupunkiin, missä oli paremmat työnsaantimahdollisuudet. Löysin sieltä työtä ja vuokrasin huoneen. Joka päivä tulin töistä kotiin, laitoin itselleni ruokaa, siivosin huoneen ja käytin vähäisen jäljelle jäävän vapaa-aikani opiskellen englantia, saksaa ja italiaa.
Toisten nuorten moraaliton puhe ja käytös vaivasivat minua, joten kartoin heidän seuraansa. Sen takia tunsin kuitenkin itseni hyvin yksinäiseksi. Kun täytin 21 vuotta, minut kutsuttiin sotapalvelukseen, jonka aikana jatkoin kieliopintojani. Maaliskuussa 1964, kun olin päässyt armeijasta, lähdin sitten Australiaan ja asetuin Melbourneen.
Uskonnollista etsintää uudessa maassa
Löysin pian työtä ja tapasin toisen kreikkalaisen siirtolaisen, Alexandran; puolen vuoden kuluttua saapumisestani menimme naimisiin. Useita vuosia myöhemmin, vuonna 1969, eräs iäkäs rouva, joka oli Jehovan todistaja, kävi kotonamme ja tarjosi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Mielestäni lehdet olivat kiinnostavat, joten laitoin ne talteen ja kielsin vaimoani heittämästä niitä pois. Vuotta myöhemmin kaksi muuta todistajaa kävi luonamme ja tarjosi minulle ilmaista Raamatun kotitutkistelua. Suostuin, ja se mitä opin Raamatusta, oli juuri sitä, mitä olin etsinyt täyttääkseni elämässäni olleen tyhjiön.
Heti kun naapurini sai tietää minun tutkivan Jehovan todistajien kanssa, hän kehotti minua tutustumaan erääseen evankeliseen kirkkoon, jota hän väitti paremmaksi uskonnoksi. Niinpä aloin tutkia myös evankelisen kirkon vanhimman kanssa. Rupesin pian käymään sekä evankelisten että Jehovan todistajien kokouksissa, koska olin päättänyt löytää tosi uskonnon.
Samaan aikaan aloin kreikkalaisen kasvatukseni vuoksi tasapuolisuuden nimessä syventyä tarkemmin ortodoksiseen uskontoon. Eräänä päivänä menin käymään kolmessa ortodoksisessa kirkossa. Kun selitin käyntini tarkoituksen ensimmäisessä kirkossa, pappi vei minut hitaasti ovelle. Samalla hän selitti, että koska olemme kreikkalaiskatolilaisia, oli väärin olla tekemisissä niin Jehovan todistajien kuin evankelistenkin kanssa.
Hänen asenteensa yllätti minut, mutta ajattelin, että kenties juuri tämä pappi ei ollut kirkkonsa paras mahdollinen edustaja. Hämmästyksekseni seuraavankin kirkon pappi reagoi samoin. Hän kuitenkin kertoi minulle, että eräs teologi veti raamattupiiriä hänen kirkossaan joka lauantai-ilta. Kun yritin kolmanteen kirkkoon, pettymykseni voimistui.
Päätin kuitenkin mennä mukaan toisessa kirkossa järjestettyyn raamattupiiriin, ja lähdin sinne seuraavana lauantaina. Mielestäni oli mukava seurata, kun Raamatusta luettiin Apostolien tekojen kirjaa. Kun luettiin kohta, jossa kerrotaan Korneliuksen polvistuneen Pietarin eteen, teologi keskeytti lukemisen huomauttaakseen, että Pietari oli aivan oikein kieltäytynyt Korneliuksen palvontateosta (Apostolien teot 10:24–26). Nostin käteni ja sanoin haluavani kysyä erästä asiaa.
”Niin, mitä haluaisit tietää?”
”Jos apostoli Pietari kieltäytyi tulemasta palvotuksi, miksi meillä on hänen ikoninsa ja palvomme sitä?”
Muutaman sekunnin vallitsi kuolemanhiljaisuus. Sitten oli kuin pommi olisi räjähtänyt. Tunteet kuohahtivat, ja toiset huutelivat minulle, mistä olin tullut. Kahden tunnin ajan käytiin kiivasta väittelyä, jonka aikana huudettiin paljon. Kun vihdoin olin lähdössä, minulle annettiin kirja vietäväksi kotiin.
Kun avasin sen, ensimmäiset lukemani sanat olivat: ”Me olemme kreikkalaiskatolilaisia, ja uskontomme on vuodattanut verta perinteemme säilymisen puolesta.” Tiesin, ettei Jumala kuulunut vain kreikkalaiskatolilaisille, joten katkaisin viipymättä siteet ortodoksiseen kirkkoon. Siitä lähtien jatkoin Raamatun tutkimista vain Jehovan todistajien kanssa. Huhtikuussa vuonna 1970 kävin vesikasteella vertauskuvaksi vihkiytymisestäni Jehovalle, ja vaimoni kastettiin puoli vuotta myöhemmin.
Yhteydessä kyläpappiin
Loppuvuodesta pappi kotikylästäni Kreikasta lähetti kirjeen ja pyysi avustamaan rahallisesti kylän kirkon korjaamista. Rahan sijasta lähetin hänelle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja kirjeen, jossa kerroin olevani Jehovan todistaja ja uskovani, että olin löytänyt totuuden. Saatuaan kirjeeni hän ilmoitti kirkossa, että eräs Australiaan lähtenyt siirtolainen oli kapinoinut.
Jälkeenpäin ne äidit, joilla oli poikia Australiassa, kyselivät papilta, oliko se heidän poikansa. Minun äitini meni jopa hänen kotiinsa pyytämään häntä kertomaan. ”Valitettavasti se on sinun poikasi”, hän sanoi. Myöhemmin äiti kertoi minulle, että pappi olisi mieluummin saanut vaikka tappaa hänet kuin kertoa tämän minusta.
Paluu Kreikkaan
Kasteemme jälkeen halusin vaimoni kanssa palata Kreikkaan kertomaan sukulaisillemme ja ystävillemme niistä hyvistä asioista, joita olimme oppineet Raamatusta. Huhtikuussa 1971 tulimme viisivuotiaan Dimitria-tyttäremme kanssa pitkälle lomalle Kyparissian kaupunkiin, joka sijaitsee noin kolmenkymmenen kilometrin päässä kotikylästäni Kariesista. Edestakainen lentolippumme oli voimassa puoli vuotta.
Toisena iltana kotona äiti puhkesi itkemään ja sanoi kyynelehtien, että olin lähtenyt väärälle tielle ja häpäissyt perheen nimen. Itkien ja nyyhkyttäen hän rukoili minua palaamaan ”harhapolultani”. Sitten hän pyörtyi ja lyyhistyi käsivarsilleni. Seuraavana päivänä koetin keskustella hänen kanssaan järkevästi ja selitin, että olin vain hankkinut lisää tietoa Jumalasta, josta hän oli meille niin hellästi kertonut pienokaisesta lähtien. Seuraavana iltana minulla oli tuo unohtumaton yhteenotto paikallisen papin ja kylän pormestarin kanssa.
Kaksi pikkuveljeäni Ateenasta oli tullut käymään pääsiäiseksi. He molemmat karttoivat minua kuin spitaalista. Eräänä päivänä vanhempi heistä alkoi kuitenkin kuunnella. Keskusteltuamme monta tuntia hän sanoi olevansa samaa mieltä kaiken sen kanssa, mitä olin näyttänyt hänelle Raamatusta. Siitä päivästä lähtien hän puolusti minua muun perheen edessä.
Jälkeenpäin kävin usein Ateenassa kylässä veljeni luona. Aina kun olin siellä, hän kutsui muita perheitä kuulemaan hyvää uutista. Suureksi ilokseni hän, hänen vaimonsa sekä kolme muuta perhettä, joille he johtivat raamatuntutkistelua, kävivät myöhemmin kasteella Jumalalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi!
Viikot kuluivat nopeasti, ja juuri kun puoli vuottamme oli kulumassa umpeen, luonamme kävi eräs Jehovan todistaja seurakunnasta, joka sijaitsi noin 70 kilometrin päässä kylästämme. Hän viittasi saarnaamistyössä tarvittavaan apuun tuolla alueella ja kysyi, olinko harkinnut jäämistä tänne. Samana iltana keskustelin tuosta mahdollisuudesta vaimoni kanssa.
Olimme samaa mieltä siitä, että olisi vaikeaa jäädä. Oli kuitenkin ilmeistä, että alueen ihmisillä oli suuri tarve kuulla Raamatun totuudesta. Lopulta päätimme jäädä ainakin vuodeksi tai pariksi. Vaimoni palaisi Australiaan myymään talomme ja automme sekä hakemaan ne tavarat, jotka hän pystyisi tuomaan mukanaan. Kun olimme tehneet päätöksen, menimme seuraavana aamuna kaupungille vuokraamaan asunnon. Ilmoitimme lisäksi tyttäremme paikalliseen alakouluun.
Vastustus leimahtaa
Pian meitä vastaan julistettiin varsinainen sota. Poliisi, koulun rehtori ja opettajat vastustivat meitä. Dimitria ei tehnyt ristinmerkkiä koulussa. Kouluviranomaiset kutsuivat poliisin yrittämään saada hänet tekemään sen pelottelemalla, mutta hän pysyi lujana. Minut kutsuttiin rehtorin luo, ja hän näytti arkkipiispalta tullutta kirjettä, jossa minua käskettiin ottamaan Dimitria ja lähtemään. Keskusteltuani kuitenkin pitkään rehtorin kanssa Dimitria sai jäädä kouluun.
Aikanaan sain tietää, että Kyparissiassa asui eräs pariskunta, joka oli käynyt Jehovan todistajien konventissa, ja me onnistuimme herättämään uudelleen heidän kiinnostuksensa. Kutsuin vaimoni kanssa myös naapurikylän todistajia kotiimme raamatuntutkisteluihin. Pian kuitenkin poliisi tuli hakemaan meidät kaikki poliisiasemalle kuulusteltaviksi. Minua syytettiin kotini käyttämisestä palvontapaikkana ilman lupaa. Koska meitä ei kuitenkaan vangittu, jatkoimme kokoustoimintaamme.
Minulle tarjottiin työtä, mutta heti kun piispa sai kuulla siitä, hän uhkasi työnantajaani, että tämän liike suljettaisiin, mikäli tämä ei erottaisi minua. Eräs putki- ja peltityöliike oli myytävänä, ja me pystyimme ostamaan sen. Miltei heti luoksemme tuli kaksi pappia, jotka uhkasivat sulkea liikkeemme, ja muutaman viikon kuluttua arkkipiispa julisti perheemme erotetuksi kirkosta. Siihen aikaan kaikkia, jotka oli erotettu Kreikan ortodoksisesta kirkosta, kohdeltiin kuin hylkiöitä. Poliisi asettui vartioon liikkeemme eteen, jottei kukaan pääsisi sisään. Vaikkei meillä ollutkaan asiakkaita, pidimme liikkeen sitkeästi auki joka päivä. Pian koko kaupunki puhui tukalasta tilanteestamme.
Pidätys ja oikeuden eteen
Eräänä lauantaina lähdin erään veljen kanssa hänen moottoripyörällään todistamaan läheiseen kaupunkiin. Siellä poliisi pysäytti meidät ja vei meidät poliisiasemalle, missä jouduimme viettämään viikonlopun pidätettyinä. Maanantaiaamuna meidät vietiin takaisin Kyparissiaan junalla. Uutinen pidätyksestämme oli levinnyt, ja rautatieasemalle oli kerääntynyt kansaa katsomaan, kun me saavuimme poliisien saattelemina.
Sormenjälkien ottamisen jälkeen meidät vietiin yleisen syyttäjän puheille. Hän aloitti oikeudenkäynnin ilmoittamalla, että hän lukisi ääneen syytökset, jotka poliisit olivat koonneet haastattelemalla kyläläisiä. ”He sanoivat meille, että Jeesuksesta Kristuksesta tuli Kuningas vuonna 1914”, kuului ensimmäinen syytös.
”Mistä kummasta te tällaisen oudon ajatuksen olette keksineet?” syyttäjä kysyi riitaisaan sävyyn.
Astuin eteenpäin, otin Raamatun hänen pöydältään, avasin sen Matteuksen 24. luvun kohdalta ja ehdotin, että hän lukisi sen. Hän epäröi hetken, mutta otti sitten Raamatun ja alkoi lukea. Luettuaan muutaman minuutin hän sanoi innoissaan: ”Jos tämä pitää paikkansa, niin minun pitäisi jättää kaikki ja vetäytyä luostariin!”
”Ei”, sanoin rauhallisesti. ”Teidän pitäisi oppia Raamatun totuus ja auttaa sitten toisiakin löytämään se.”
Paikalle saapui muutamia lakimiehiä, ja me pystyimme todistamaan myös joillekin heistä päivän mittaan. Oli ironista, että se johti uuteen syytteeseen – käännyttämisestä!
Meillä oli tuon vuoden aikana kolme oikeusjuttua, mutta lopulta meidät vapautettiin syytteistä. Se tuntui murtavan jään, ainakin jos ajatellaan ihmisten asennetta meihin. Siitä lähtien he alkoivat lähestyä meitä avoimemmin ja kuunnella, mitä kerrottavaa meillä oli Jumalan valtakunnasta.
Aikanaan kotonamme Kyparissiassa kokoontuneesta pienestä tutkisteluryhmästä muodostettiin seurakunta. Muuan kristitty vanhin siirrettiin uuteen seurakuntaamme, ja minut nimitettiin avustavaksi palvelijaksi. Kohta kotonamme pidetyissä kokouksissa kävi säännöllisesti 15 toimeliasta todistajaa.
Takaisin Australiaan
Kahden vuoden ja kolmen kuukauden kuluttua päätimme palata Australiaan. Vuodet ovat vierähtäneet täällä nopeasti. Tyttäreni Dimitria on säilyttänyt uskonsa ja on naimisissa avustavan palvelijan kanssa eräässä Melbournen seurakunnassa. Itse palvelen nyt vanhimpana yhdessä Melbournen kreikankielisistä seurakunnista, johon myös vaimoni ja 15-vuotias tyttäreni Martha kuuluvat.
Pieni Kyparissian seurakunta, jonka jätimme taaksemme, on kasvanut nyt paljon suuremmaksi, ja monet arvolliset ovat avanneet sydämensä Raamatun totuuksille. Kesällä 1991 vietin joitakin viikkoja Kreikassa ja pidin Kyparissiassa raamatullisen esitelmän, jota oli kuulemassa 70 henkeä. Olen iloinen siitä, että pikkusiskoni Maria on myös ryhtynyt palvelemaan Jehovaa perheen vastustuksesta huolimatta.
Olen kiitollinen siitä, että olen saanut Australiassa tilaisuuden hankkia todellisia rikkauksia: tietoa ja ymmärrystä Luojastamme, Jehova Jumalasta, ja hänen Valtakunta-hallituksestaan. Nyt elämälläni on todellinen tarkoitus, ja odotan perheeni kanssa näkeväni lähitulevaisuudessa Jumalan taivaallisen hallituksen vuodattavan siunauksia koko maahan. (Kertonut Georgios Katsikaronis.)
[Kuva s. 23]
Kyparissia jossa asuin Australiasta paluun jälkeen
[Kuva s. 23]
Vaimoni Alexandran kanssa