Minut koulutettiin tappamaan – nyt tarjoan elämää

”Terroristit pitävät panttivankeja eräässä talossa Pohjois-Israelissa”

OLIN viikonloppuvapaalla Israelin armeijasta ja telttailemassa Galileanmeren rannalla, kun kuulin radiosta tuon uutisen. Tiesin hyvin, mitä nuo sanat merkitsivät. Olin armeijan upseeri erikoisyksikössä, joka oli varta vasten koulutettu toimimaan terroristeja vastaan. Tiesin myös, että minun täytyisi olla niiden joukossa, jotka murtautuisivat sisään, tappaisivat terroristit ja vapauttaisivat panttivangit. Hyppäsin epäröimättä autooni ja ajoin tapahtumapaikalle niin lujaa kuin pääsin.

Koska Israelin armeijassa upseerit menevät aina sisään ensimmäisinä, tiesin, että minun täytyisi kohdata terroristit ensimmäisten joukossa, mutta ajatus kuolemisesta tai loukkaantumisesta ei saanut minua hiljentämään vauhtiani. Saavuin paikalle vain jokunen minuutti sen jälkeen kun yksikköömme kuuluvat ystäväni olivat hoitaneet tehtävän, tappaneet kaikki viisi terroristia ja vapauttaneet panttivangit. Olin todella pettynyt, kun en ollut päässyt mukaan.

Miksi tunsin itseni pettyneeksi? Koska olin hyvin kansallismielinen ja halusin todistaa rakkauteni maatani kohtaan. Mutta miten päädyin tähän terrorisminvastaiseen yksikköön?

Olen syntynyt Tiberiaassa Israelissa vuonna 1958 ja kasvoin hyvin kansallismielisessä kodissa. Uskoin maani olevan aina oikeassa. Niinpä kun liityin armeijaan vuonna 1977, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi Israelin armeijan parhaiten koulutettuun taisteluyksikköön. Vain pienen pieni osa hakijoista kelpuutetaan aloittamaan tämä erittäin kova koulutus. Kaikki eivät selviä loppuun saakka, ja vain pari valitaan upseereiksi. Minä olin yksi heistä.

Menestykseni johtui todellisuudessa isänmaanrakkaudestani. Minulla oli hyvät syyt olla ylpeä itsestäni. Olinhan upseeri erikoistaisteluyksikössä ja mukana toiminnassa, jota kadunmies näkee harvoin edes elokuvissa. Menestyksen, maineen ja salaperäisyyden rinnalle kehittyi kuitenkin hengellinen tyhjiö, joka kasvoi kasvamistaan, kunnes aloin tajuta, että elämällä täytyy olla syvällisempi tarkoitus. Yli neljän hyvin vaikean vuoden jälkeen jätin armeijan matkustellakseni ja nähdäkseni maailmaa.

Lähden Israelista

Ympäri maailman ulottuneet matkani päättyivät, kun tapasin Thaimaassa Kunlayan, tulevan vaimoni, joka opiskeli tuolloin taidetta Bangkokin yliopistossa. Kumpikaan meistä ei ollut suunnitellut avioitumista, mutta rakkautemme oli väkevämpää kuin tajusimmekaan. Kunlaya lopetti opintonsa, minä lopetin matkani, ja päätimme aloittaa yhteisen elämän. Missä asuisimme? Israelissa tietenkin. ”Minun täytyy puolustaa maatani”, sanoin hänelle.

Israelissa juutalainen mies voi mennä naimisiin vain juutalaisen kanssa. Tiesin siksi hyvin, että Kunlayan, joka oli silloin buddhalainen, täytyisi kääntyä juutalaisuuteen, mihin hän mielellään suostuikin. Sen sijaan kääntymyksestä vastaavat juutalaiset johtajat suhtautuivat häneen torjuvasti. Kaikkialta, mistä etsimme apua, saimme saman kielteisen vastauksen: ”Sinunlaisesi miehen pitäisi etsiä itsellesi joku mukava juutalaistyttö eikä naida tätä ei-juutalaista.” Kunlaya oli paitsi ei-juutalainen myös toista rotua.

Puolen vuoden yrittämisen jälkeen meidät kutsuttiin viimein uskonnolliseen oikeusistuntoon, jossa kolmen rabbin oli määrä haastatella meitä ja päättää, tulisiko Kunlayasta käännynnäinen vai ei. Siellä minua moitittiin siitä, että halusin naida ei-juutalaisen. He pyysivät minua lähettämään hänet kotiinsa. ”Ota hänet vaikka orjaksi!” yksi rabbeista ehdotti. He hylkäsivät anomuksemme.

Mittani oli täysi. Heidän vielä puhuessaan tartuin Kunlayan käteen ja kävelimme ulos oikeussalista. Ilmoitin, ettei Kunlayasta tule ikinä juutalaista, vaikka se hänelle sallittaisiinkin, ja etten minäkään halunnut olla juutalainen. Mietin mielessäni, ettei ihmisiä tällä tavoin kohteleva uskonto ole kuitenkaan minkään arvoinen! Päätökseni jälkeen meitä yritettiin erottaa toisistamme tosissaan. Jopa rakkaat vanhempani liittyivät noihin yrityksiin, koska heihin vaikuttivat voimakkaat uskonnolliset tunteet ja se, että meitä painostettiin jättämään toisemme.

Samaan aikaan Libanonissa oli alkanut sota israelilaisjoukkojen ja palestiinalaisten sissien välillä. Minut tietenkin kutsuttiin mukaan taisteluun, ja sillä välin kun minä vaaransin henkeni maani puolesta keskellä vihollisaluetta, Kunlayalta evättiin passi ja häntä käskettiin poistumaan maasta. Kaiken tarkoituksena oli vain saada meidät eroon toisistamme. Sillä hetkellä kun sain selville, mitä oli tapahtunut, isänmaanrakkauteni kuoli. Ensimmäistä kertaa aloin ymmärtää, mistä kansallismielisyydessä on kysymys. Kaiken sen jälkeen, mitä olin ollut valmis antamaan maani puolesta, minun ei sallittu edes avioitua rakastamani naisen kanssa! Tunsin itseni verisesti loukatuksi ja petetyksi. Minä puolestani koin asian niin, että Kunlayasta eroon hankkiutuminen oli samaa kuin jos olisi hankkiuduttu eroon minusta. Taistelu hänen jäämisensä puolesta oli tosiasiassa taistelua oman asemani puolesta Israelissa, ja sitä en halunnut tehdä.

Ainoa mahdollisuutemme oli avioitua ulkomailla ja palata Israeliin tekemään lopulliset järjestelyt maastamuuttoa varten. Lähdimme Israelista vuoden 1983 marraskuussa, mutta sitä ennen teimme sovinnon vanhempieni kanssa. Olin aina pitänyt uskontomme ulkokultaisuutta suurimpana ongelmanamme, mutta milloinkaan en ollut ollut niin etäällä uskonnosta kuin tuolloin.

Opimme totuuden Messiaasta

Suureksi yllätykseksemme saimme tietää, että erään maahanmuuttajia koskevan lain vuoksi emme voineet jäädä vaimoni kotimaahan. Meidän täytyi etsiä jokin kolmas maa, johon muuttaa! Ensimmäinen poikamme syntyi Australiassa, mutta emme voineet jäädä sinnekään. Jatkoimme muuttamista maasta toiseen. Oli kulunut kaksi vuotta, ja aloimme vähitellen luopua toivosta löytää pysyvä asuinpaikka. Vuoden 1985 lokakuussa saavuimme Uuteen-Seelantiin. ”Jälleen yksi läpikulkumaa”, ajattelimme matkustaessamme peukalokyydillä pohjoiseen 11-kuukautisen poikamme kanssa. Miten väärässä olimmekaan!

Eräänä iltana muuan miellyttävä pariskunta kutsui meidät aterialle. Kuunneltuaan tarinamme vaimo tarjoutui auttamaan meitä anomaan oleskelulupaa Uudessa-Seelannissa. Seuraavana päivänä juuri ennen kuin hyvästelimme, hän antoi minulle pienen kirjan nimeltä Uusi testamentti (Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset). ”Lue se”, hän sanoi. ”Sen kaikki kirjoittajat olivat juutalaisia.” Laitoin sen laukkuuni ja lupasin vilkaista sitä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kirja sisälsi, sillä juutalaiset eivät yleensä lue kristillistä kirjallisuutta. Ostimme myöhemmin vanhan auton ja siirryimme pikkuhiljaa etelään auton toimiessa kotinamme.

Eräällä pysähdyspaikalla muistin lupaukseni. Otin kirjan esiin ja aloin lukea sitä. Huomasin sen kertovan miehestä, jota juutalainen uskontoni oli opettanut minut inhoamaan, jopa vihaamaan. Olin yllättynyt lukiessani, että Jeesus oli viettänyt suurimman osan elämästään Galileanmeren seudulla kuten minäkin. Vielä enemmän yllätyin lukiessani, mitä hän oli sanonut. En ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan hänen tavallaan.

Yritin löytää tuosta miehestä jotain vikaa, mutten pystynyt. Sen sijaan suorastaan ihastuin hänen opetuksiinsa, ja mitä enemmän hänestä luin, sitä enemmän ihmettelin, miksi juutalaiset olivat valehdelleet minulle hänestä. Aloin ymmärtää, että vaikka en ollut koskaan ollut uskonnollinen, uskontoni oli kansallismielisyyden tavoin aivopessyt minut. Ihmettelin, miksi juutalaiset vihaavat häntä niin paljon.

Sain kysymykseeni osittaisen vastauksen lukiessani Matteuksen 23. luvun. Pomppasin kirjaimellisesti tuoliltani lukiessani, kuinka Jeesus paljasti rohkeasti aikansa juutalaisten uskonnollisten johtajien ulkokultaisuuden ja väärän käytöksen. ”Mikään ei ole muuttunut”, ajattelin. ”Nämä Jeesuksen sanat soveltuvat tarkalleen juutalaisten nykyisiin uskonnollisiin johtajiin. Olen itse saanut nähdä ja kokea sen!” Aloin tahtomattanikin kunnioittaa suuresti tätä miestä, joka puhui pelottomasti totuutta. En ollut etsimässä toista uskontoa, mutta en voinut sivuuttaa Jeesuksen opetusten voimaa.

Kuulemme nimen Jehova

Olin lukenut noin puolet Kreikkalaisista kirjoituksista, kun saavuimme Uuden-Seelannin Eteläsaaren vuonorannikolla sijaitsevaan Milford Soundiin. Pysäköimme automme erään toisen auton viereen, jonka lähellä istui aasialainen nainen. Vaimoni alkoi jutella hänen kanssaan. Kun naisen englantilainen aviomies tuli paikalle, selostimme lyhyesti tarinamme. Sitten mies alkoi kertoa, kuinka Jumala tuhoaa lähitulevaisuudessa nykyiset hallitukset ja asettaa oman hallituksensa hallitsemaan vanhurskasta maailmaa. Vaikka se kuulosti mielestäni hyvältä, ajattelin miehen vain unelmoivan.

Hän jatkoi kertomalla kristikunnan kirkkojen uskonnollisesta ulkokultaisuudesta ja vääristä opetuksista. Sitten hänen vaimonsa sanoi: ”Olemme Jehovan todistajia.” Mieleeni iski ajatus: Mitä tekemistä näillä ei-juutalaisilla on juutalaisten Jumalan kanssa? Ja käyttävät hänestä vieläpä nimeä Jehova! Tiesin tuon nimen, mutta kuulin sen ensimmäistä kertaa ääneen lausuttuna. Juutalaisilla ei ole lupaa tehdä niin. Pariskunnan annettua meille osoitteensa ja vähän raamatullista kirjallisuutta erosimme. Emme voineet arvatakaan, että heidän tapaamisensa muuttaisi elämämme.

Löydämme totuuden

Kahden viikon kuluttua olimme Christchurchissä. Oli järjestetty niin, että saimme jäädä auttamaan eräälle lammasfarmille, jonka omistajat kuuluivat helluntaiseurakuntaan. Farmilla luin Kreikkalaiset kirjoitukset loppuun ja aloitin ne uudelleen alusta. Huomasin, miten selvä asia Jumalan olemassaolo oli Jeesukselle. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin, onko Jumalaa todella olemassa. Aloin etsiä vastausta. Sain hankituksi koko Raamatun omalla kielelläni, hepreaksi, ja aloin lukea sitä oppiakseni lisää Jehovasta, joka väitti olevansa Kaikkivaltias Jumala.

Tajusin vaimoni kanssa pian, etteivät farmin omistajien opetukset, joita heiltä kuulimme, olleet sopusoinnussa sen kanssa, mitä luimme Raamatustamme. Sama piti paikkansa heidän käytöksestään. Itse asiassa olimme yhdessä vaiheessa niin järkyttyneitä siitä, miten meitä farmilla kohdeltiin, että kirjoitin siitä naiselle, joka oli antanut meille Kreikkalaiset kirjoitukset. ”Uskon, että Jumala on tähän saakka osoittanut meille, mikä on väärää ’kristillisyyttä’, ja jos hän todella on olemassa, hän osoittaa meille seuraavaksi, mikä on tosi kristillisyyttä.” Kirjoittaessani hänelle en tiennyt, kuinka oikeassa olin. Juuri tuolloin muistin, että ne kaksi Jehovan todistajaa olivat kertoneet meille kirkkojen ulkokultaisuudesta. Päätimme mennä tapaamaan heitä uudelleen.

Muutaman päivän päästä he järjestivät kaksi lähellämme asuvaa Jehovan todistajaa käymään luonamme. Nämä kutsuivat meidät päivälliselle. Keskustelimme heidän luonaan Raamatusta ja ihastuimme kuulemaamme. Seuraavana päivänä saimme uuden kutsun, ja jälleen keskustelimme pitkään. Se, mitä he näyttivät meille Raamatusta, tuntui niin järkevältä, että sekä vaimoni että minä tunsimme löytäneemme jotain ihmeellistä – totuuden!

Meillä oli vaikeuksia saada unen päästä kiinni sinä yönä. Tiesimme, ettei elämämme olisi koskaan enää samanlaista kuin ennen. Aloin lukea Jehovan todistajien julkaisemaa kirjaa Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä, ja lukiessani minusta tuntui kuin olisin ollut sokea, jonka silmät olivat nyt auenneet! Ymmärsin, mikä on elämän tarkoitus, miksi ihminen luotiin maan päälle, miksi kuolemme, miksi Jumala sallii näin paljon kärsimyksiä ja miten maailman tapahtumat täyttävät Raamatun ennustuksia. Lainasin todistajilta niin monta kirjaa kuin saatoin, ja vietin tuntikausia käydessäni niitä läpi. Pystyin helposti näkemään, että opit kolminaisuudesta, helvetin tulesta ja kuolemattomasta sielusta ovat vääriä. Pidin siitä, että julkaisut olivat johdonmukaisia ja perustuivat lujasti Raamattuun.

Vertailemme Raamattuja ja uskovia

Farmin omistajat koettivat saada meidät lopettamaan tutkistelumme Jehovan todistajien kanssa. ”Heillä on erilainen Raamattu, väärä käännös”, he sanoivat meille. ”Täytyypä ottaa siitä selvää”, vastasin. Lainasin joitakin raamatunkäännöksiä farmin omistajilta, hankin Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen ja vertasin niitä hepreankieliseen Raamattuun. Olin innoissani havaitessani, että Uuden maailman käännös oli täsmällisin ja rehellisin käännös. Luottamukseni Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran julkaisuja kohtaan kasvoi.

Ollessamme ensimmäistä kertaa valtakunnansalissa kokouksessa emme ymmärtäneet kaikkea, mitä siellä käsiteltiin, mutta meillä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia ymmärtää, kuinka hämmästyttävää rakkautta seurakunta osoitti meitä kohtaan. Meihin teki vaikutuksen se, kuinka usein nimi Jehova mainittiin. ”Jehova, Jehova”, hoin yhä uudelleen tullessamme pois kokouksesta. ”Hän ei ole enää pelkkä ’Jumala’ vaan ’Jehova Jumala’”, sanoin vaimolleni.

Muutimme aikanaan Christchurchiin ollaksemme enemmän Jehovan todistajien parissa ja käydäksemme kaikissa kokouksissa. Luettuani kirjan Elämä maan päällä – kehityksen vai luomisen tulos? minulla ei ollut enää epäilystäkään siitä, että Jehova Jumala on todella olemassa ja että hän on Luoja.

Saamme kosketuksen palestiinalaisiin veljiin

Saatuani yhteyden Jehovan todistajien Israelin-haaratoimistoon sain joitakin kirjeitä Israelissa asuvilta todistajilta. Yksi kirje tuli eräältä Länsirannalla asuvalta palestiinalaisnaiselta, ja kirjeen ensimmäiset sanat kuuluivat: ”Rakas veljeni Rami.” Minusta se oli uskomatonta. Palestiinalaiset olivat vihollisiani, mutta tässä eräs heistä kutsui minua veljekseen. Aloin arvostaa Jehovan todistajien keskuudessa vallitsevaa ainutlaatuista rakkautta ja ykseyttä. Luin, että toisen maailmansodan aikana saksalaisia Jehovan todistajia oli viety keskitysleireihin, he olivat joutuneet kärsimään ja heitä oli teloitettu, koska he eivät opetelleet taistelemaan muissa maissa asuvia hengellisiä veljiään vastaan. Juuri tätä odotinkin Jeesuksen tosi seuraajilta. (Johannes 13:34, 35; 1. Johanneksen kirje 3:16.)

Edistyimme tutkistelussamme koko ajan. Näihin aikoihin Uuden-Seelannin maahanmuuttovirasto myönsi meille ystävällisesti pysyvän oleskeluluvan, mikä lisäsi iloamme entisestään. Nyt pystyimme asettumaan aloillemme ja palvomaan Jehovaa yhdessä maailman kauneimmista maista.

Vanhempani kuulevat totuudesta

Heti kun saimme tietää näistä suurenmoisista Raamatun totuuksista, kirjoitin niistä tietenkin vanhemmilleni. He olivat jo sanoneet haluavansa vierailla luonamme. ”Olen löytänyt jotain, mitä ei mikään rahasumma pysty korvaamaan”, kirjoitin heille, mikä lisäsi heidän odotuksiaan. He saapuivat Uuteen-Seelantiin vuoden 1987 lopulla, ja aloimme melkein heti keskustella Raamatun totuudesta. Isäni luuli minun tulleen hulluksi, koska uskoin Jeesukseen, ja hän yritti todistaa minun olevan väärässä. Väittelimme lähes joka päivä. Vähitellen väittelyt muuttuivat kuitenkin keskusteluiksi ja keskustelut raamatuntutkisteluksi. Kun todistajat osoittivat vanhempiani kohtaan aitoa rakkautta, nämä huomasivat totuuden kauneuden ja johdonmukaisuuden.

Olin suunnattoman iloinen nähdessäni vanhempieni vapautuvan väärän uskonnon kahleista ja myöhemmin myös kansallismielisyydestä! Viivyttyään luonamme neljä kuukautta he palasivat Galileanmeren rannalla sijaitsevaan kotikaupunkiinsa totuus mukanaan. Siellä he jatkoivat tutkimista kahden todistajan kanssa, jotka kuuluivat 65 kilometrin päässä olevaan lähimpään seurakuntaan. Pian he alkoivat kertoa toisille Jehovasta ja hänen Sanastaan. Muutama päivä ennen Persianlahden sodan alkamista he kävivät kasteella vertauskuvaksi vihkiytymisestään Jehovalle.

Sillä välin olin vaimoni kanssa liittynyt Jehovan todistajien maailmanlaajuiseen perheeseen, kun olimme vuoden 1988 kesäkuussa käyneet kasteella julkiseksi vertauskuvaksi vihkiytymisestämme Jehova Jumalalle. Tiesin vallan hyvin, että minulle itselleni kävi vain yksi tapa palvella Jehovaa: kokoaikainen sananpalvelus. Siksi tartuin ensimmäiseen tilaisuuteen astua siihen. En koskaan unohda, kuinka paljon olin ollut valmis tekemään maani puolesta – olin ollut valmis jopa vaarantamaan henkeni. Eikö minun pitäisi haluta tehdä paljon enemmän Jehova Jumalan puolesta, koska tiedän, että hän ei koskaan tuota minulle pettymystä? (Heprealaisille 6:10.)

Me kiitämme Jehovaa siitä hänen tarjoamastaan uskomattomasta toivosta, että Maa-planeetasta tulee pian kaunis koti niille, jotka todella rakastavat vanhurskautta – koti, jossa ei ole kansallismielisyyttä eikä väärää uskontoa eikä sen vuoksi myöskään sotia, kärsimystä eikä epäoikeudenmukaisuutta (Psalmit 46:9, 10). (Kertonut Rami Oved.)

[Kartta s. 17]

(Ks. painettu julkaisu)

LIBANON

SYYRIA

ISRAEL

Tiberias

Miehitetyt alueet

Jeriko

Jerusalem

Gazan kaista

JORDAN

[Kuva s. 18]

Rami Oved perheineen nykyään