Perhe joka todella rakasti minua
JOKAISELLE lapselle perhe on hyvin tärkeä. Lämmin, rakastava perhe auttaa täyttämään lapsen fyysiset ja tunneperäiset tarpeet. Perheellä on ratkaiseva rooli lapsen valmentamisessa, opettamisessa ja kehittymisessä. Se antaa hänelle turvallisuudentunteen. On hirvittävä isku joutua perheensä hylkäämäksi, kuten minä jouduin!
Olin erään Itä-Nigeriassa asuvan suurperheen lapsi. Isäni oli päällikkö, jolla oli seitsemän vaimoa. Hänellä oli 30 lasta, joista minä olin 29:s.
Eräänä päivänä vuonna 1965, kun olin kymmenvuotias, isäni istui kuistilla tullessani koulusta kotiin. Asuma-alueellemme tuli kaksi miestä, joilla oli salkut kädessään, ja tervehdittyään iloisesti he esittelivät itsensä Jehovan todistajiksi. Isä kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Kun he tarjosivat hänelle kahta lehteä, isä katsoi minua ja kysyi, halusinko ne. Nyökkäsin, ja hän hankki ne minulle.
Todistajat tulivat uudelleen, kuten olivat luvanneetkin. Seuraavien kahden vuoden aikana he kävivät keskustelemassa Raamatusta kanssani. He eivät kuitenkaan käyneet säännöllisesti, koska heidän asuinpaikastaan oli meidän kylään kymmenen kilometriä matkaa.
Perheeni hylkää minut
Olin 12-vuotias, kun isäni sairastui ja kuoli. Kahdeksan päivää hautajaisten jälkeen vanhin veljeni kokosi perheen yhteen. Paikalla oli parikymmentä henkeä. Luulimme kaikki, että hän aikoi puhua hautajaiskuluista. Hämmästyksekseni hän sanoikin kutsuneensa meidät koolle keskustelemaan hänen pikkuveljestään – minusta! Hän kertoi heille, että minä halusin lähteä ”kerjäämään” ihmisiltä neljää pennyä, ikään kuin perheellä ei olisi tarpeeksi rahaa ruokkia minua. Hän jatkoi, että kiertäminen kaupustelemassa lehtiä vetäisi perheen nimen lokaan. Hän sanoi, että minun täytyisi valita, keille haluaisin kuulua: todistajille vai perheelleni.
Äitini oli kuollut, mutta yksi äitipuolistani alkoi itkeä ja puolustaa minua. Hän pyysi hartaasti, etteivät he käyttäisi tätä tekosyynä viedäkseen osuuttani perinnöstä. Heille naisen mielipide ei kuitenkaan merkinnyt mitään. Perhe oli veljeni puolella ja vaati minua tekemään päätökseni.
Pyysin saada miettiä asiaa. He suostuivat antamaan minulle aikaa seuraavaan iltaan saakka. Kun olin yksin huoneessani, aloin itkeä. Tunsin itseni voimattomaksi ja hylätyksi sekä pelkäsin. Mietin, mitä minulle mahtaisi tapahtua.
Siihen mennessä en ollut kertaakaan käynyt valtakunnansalissa enkä osallistunut saarnaamistyöhön Jehovan todistajien kanssa. Tunsin Raamatun opetuksia vain pintapuolisesti, eikä kotikylässäni ollut lainkaan todistajia, joille olisin voinut puhua.
Rukoilin Jehovaa ja käytin tuossa rukouksessa hänen nimeään ensimmäistä kertaa eläessäni. Kerroin hänelle oppineeni, että hän on tosi Jumala. Pyysin, että hän olisi vierelläni ja auttaisi minua tekemään oikean päätöksen, joka miellyttäisi häntä.
Seuraavana iltana perhe kokoontui uudelleen ja vaati minua kertomaan päätökseni. Selitin, että isäni, joka oli antanut minulle elämän, oli aloittanut tutkisteluni todistajien kanssa. Hän oli maksanut lehteni ja Raamatun. Koska tutkimiseni todistajien kanssa ei ollut loukannut häntä, en voinut ymmärtää, miksi isoveljeni pitäisi käyttää sitä minua vastaan. Sitten sanoin heille, että välittämättä siitä, mitä he minulle tekisivät, minun täytyisi palvella Jehovaa.
Puheeni ei miellyttänyt heitä. Eräs heistä sanoi: ”Mikä tämä pieni rotta on puhumaan meille näin?” Veljeni marssi suoraa päätä huoneeseeni, kahmaisi vaatteeni, kirjani ja pienen pahvisen matkalaukkuni ja paiskasi ne ulos pihalle.
Pääsin erään koulutoverin luokse, joka asui samassa kylässä, ja asuin hänen perheessään viitisen kuukautta. Tuona aikana kirjoitin enolleni Lagosiin, ja hän kutsui minut asumaan luokseen.
Säästin kuukausikaupalla rahaa keräämällä ja myymällä palmunsiemeniä. Myös äitipuoleni, joka oli puolustanut minua, antoi minulle hieman rahaa. Kun rahaa oli tarpeeksi, lähdin kohti Lagosia. Osan matkasta taitoin hiekkaa kuljettavan kuorma-auton lavalla.
Joudun ulos toistamiseen
Saavuttuani Lagosiin havaitsin riemukseni, että enoni tutki todistajien kanssa. Aloin heti käydä seurakunnankokouksissa valtakunnansalissa. Enoni kiinnostus palvella Jehovaa kuitenkin lopahti nopeasti vanhemman veljeni tultua käymään. Veljeni kertoi enolleni perheen päättäneen, ettei minua saa tukea eikä minun saa antaa käydä koulua, koska olin edelleen yhteydessä Jehovan todistajiin. Uhkailtuaan enoani hän lähti takaisin kotiin.
Viikko veljeni vierailun jälkeen enoni herätti minut keskellä yötä ja tyrkkäsi eteeni paperin, jossa oli jotain tekstiä. Hän pani kynän käteeni ja käski minua allekirjoittamaan paperin. Nähdessäni hänen synkän ilmeensä tajusin, että asia oli vakava. Sanoin hänelle: ”Eno, miksen saa allekirjoittaa sitä aamulla?”
Hän kielsi minua kutsumasta itseään enoksi ja käski minua allekirjoittamaan paperin viipymättä. Vastasin sanomalla, että murhaajallakin on oikeus tietää häntä vastaan esitetyt syytökset. Minullakin oli varmasti oikeus lukea paperi ennen sen allekirjoittamista.
Hän suostui, vaikkakin vastahakoisesti, ja antoi minun lukea sen. Se alkoi suunnilleen näin: ”Minä U. U. Udoh vannon, etten ole Jehovan todistaja. Suostun polttamaan laukkuni ja kirjani ja lupaan, etten ole missään tekemisissä Jehovan todistajien kanssa. . . .” Luettuani ensimmäiset rivit aloin nauraa. Selitin nopeasti, että vaikken halunnut loukata häntä, en allekirjoittaisi tuollaista asiakirjaa mistään hinnasta.
Enoni raivostui ja käski minua lähtemään. Pakkasin hiljaa vaatteeni ja kirjani laukkuun, menin hänen asuntonsa ulkopuolella olevalle käytävälle ja kävin maata lattialle. Kun enoni näki minut siinä, hän sanoi, että koska hän maksoi vuokraa myös käytävästä, minun täytyi lähteä koko rakennuksesta.
Houkutteleva tarjous
Olin ollut Lagosissa vain kaksi viikkoa enkä tiennyt, minne mennä. En tiennyt sen veljen osoitetta, jolla oli ollut tapana viedä minut valtakunnansaliin. Kun sitten aamu sarasti, aloin kuljeskella pitkin ja poikin sekä rukoilla Jehovalta apua.
Illan suussa saavuin bensiiniasemalle. Kysyin omistajalta, voisiko hän lukita laukkuni toimistoon yöksi, jottei se joutuisi varkaiden käsiin. Pyyntöni herätti hänen uteliaisuutensa, eikä hän malttanut olla kysymättä, miksen mennyt kotiin. Kerroin hänelle tarinani.
Mies oli myötätuntoinen ja tarjosi minulle palveluspojan paikkaa. Hän sanoi jopa voivansa lähettää minut kouluun, jos auttaisin häntä hänen kotonaan. Tarjous oli houkutteleva, mutta tiesin, että palveluspojan täytyisi työskennellä joka päivä aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen. Palveluspoikien ei myöskään toivottu olevan yhteydessä talon ulkopuolisiin ihmisiin, koska heidän pelättiin voivan juonitella varkaiden kanssa talon ryöstämiseksi. Parhaassakin tapauksessa minulla olisi kenties vain yksi vapaa sunnuntai kuukaudessa. Kiitin häntä siksi vilpittömästi hänen osoittamastaan kiinnostuksesta, mutta kieltäydyin tarjouksesta. Sanoin, että jos tulisin hänelle palveluspojaksi, minun olisi vaikea päästä kokouksiin valtakunnansaliin.
Mies sanoi: ”Kuinka voit edes puhua kokouksista, kun sinulla ei ole paikkaa, missä asua?” Vastasin, että jollen halua käydä kokouksissa, voisin asua isäni kodissa. Uskontonihan vuoksi minut oli ajettu pois. Tarvitsin häneltä vain paikan laukulleni. Hän tyytyi selitykseeni ja suostui pitämään laukkuani turvassa.
Löydän uuden perheen
Nukuin huoltoaseman ulkopuolella kolme päivää. Minulla ei ollut rahaa ruokaan, joten sain olla vatsa tyhjänä tuon ajan. Kun neljäntenä päivänä vaeltelin ympäriinsä, näin erään nuoren miehen tarjoamassa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä kadulla kulkeville ihmisille. Juoksin riemuissani hänen luokseen ja kysyin, tunsiko hän veli Godwin Idehin. Hän halusi tietää, miksi kysyin sitä, joten kerroin kaiken, mitä minulle oli tapahtunut.
Lopetettuani tarinani hän pisti lehdet heti laukkuunsa ja kysyi: ”Miksi sinun pitäisi kärsiä, kun täällä Lagosissa on tuhansia Jehovan todistajia?” Hän viittilöi paikalle taksin, ja menimme huoltoasemalle hakemaan laukkuni. Sen jälkeen hän vei minut asunnolleen ja laittoi minulle ruokaa. Sitten hän kutsui veli Idehin, joka asui lähistöllä.
Kun veli Ideh saapui, he alkoivat kiistellä siitä, kumman luokse jäisin. Molemmat olisivat halunneet minut! Lopulta he sopivat, että asuisin vuorotellen kummankin luona.
Vähän tämän jälkeen sain lähetin paikan. Saatuani ensimmäisen palkkani kysyin kummaltakin veljeltä, kuinka paljon he halusivat minun maksavan ruoasta ja vuokrasta. He nauroivat ja sanoivat, ettei minun tarvinnut maksaa mitään.
Pian ilmoittauduin iltakouluun ja aloin ottaa myös yksityisopetusta, joten sain vihdoin käytyä peruskoulun loppuun. Taloudellinen tilanteeni parani. Sain paremman työpaikan, kun pääsin sihteeriksi, ja aikanaan onnistuin saamaan oman asunnon.
Huhtikuussa 1972 kävin kasteella. Olin 17-vuotias. Halusin aloittaa tienraivauspalveluksen osoittaakseni Jehovalle arvostukseni sen johdosta, mitä kaikkea hän oli tehnyt hyväkseni, varsinkin noina vaikeina aikoina. Ilmoittauduin tilapäiseksi tienraivaajaksi aina kun kykenin, mutta kului muutamia vuosia ennen kuin olosuhteeni vakiintuivat. Lopulta vuonna 1983 aloitin vakituisen tienraivauksen.
Siihen mennessä olin oppinut arvostamaan täysin hengellistä perhettäni. Nämä Jeesuksen sanat olivat todella osoittautuneet tosiksi minun kohdallani: ”Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka on jättänyt talon tai vaimon tai veljiä tai vanhemmat tai lapsia Jumalan valtakunnan tähden ja joka ei millään tavoin saa monta kertaa enemmän tänä ajanjaksona ja tulevassa asiainjärjestelmässä ikuista elämää.” (Luukas 18:29, 30.)
Todistajat olivat todella rakastaneet minua ja huolehtineet minusta. He olivat ottaneet minut luokseen, kun olin pennitön. Heidän ja taivaallisen Isäni avulla olin alkanut kukoistaa hengellisesti. Olin saanut maallista koulutusta ja lisäksi oppinut Jehovan tiet.
Nämä ihmiset oma perheeni oli painostanut minua hylkäämään. Kun kieltäydyin, perheeni hylkäsi minut. Kannustivatko hengelliset veljeni ja sisareni puolestaan nyt minua hylkäämään lihallisen perheeni? Kaikkea muuta. Raamatussa sanotaan: ”Niin kuin tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää samalla tavoin heille.” (Luukas 6:31.)
Autan perhettä joka hylkäsi minut
Pian sen jälkeen kun olin lähtenyt kotoa, Nigeriassa puhkesi sisällissota. Kyläni tuhottiin. Monet ystävistäni ja sukulaisistani menettivät henkensä, muun muassa äitipuoleni, joka oli puolustanut minua. Talous oli raunioina.
Sodan loputtua matkustin kotiin tapaamaan yhtä niistä veljistäni, jotka olivat olleet ajamassa minua pois ollessani poikaikäinen. Hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään olivat sairastuneet ja joutuneet sairaalaan. Tunsin siksi myötätuntoa häntä kohtaan ja kysyin, voisinko auttaa jotenkin.
Ehkä hän tunsi sisimmässään syyllisyyttä, koska hän sanoi, ettei tarvinnut mitään. Selitin, ettei hänen pitänyt ajatella minun hautovan kostoa sen vuoksi, mitä perhe oli tehnyt minulle. Kerroin, että ymmärsin heidän toimineen tietämättömyyttään ja että tosissani halusin auttaa häntä.
Silloin hän alkoi itkeä ja tunnusti, ettei hänellä ollut rahaa ja että hänen lapsensa kärsivät. Annoin hänelle yli 1200 markan edestä rahaa ja kysyin, haluaisiko hän tulla töihin Lagosiin. Palattuani Lagosiin etsin hänelle työpaikan ja pyysin hänet luokseni asumaan. Hän oli luonani kaksi vuotta, kävi töissä ja lähetti ansaitsemansa rahat vaimolleen ja lapsilleen. Olin iloinen voidessani maksaa hänen ylläpitonsa tuona aikana.
Hän sanoi tietävänsä, että Jehovan todistajat harjoittavat tosi uskontoa. Lisäksi hän sanoi, että jos hän ei olisi vajonnut niin syvälle maailmaan, hänestä itsestäänkin tulisi todistaja. Hän lupasi kuitenkin järjestää vaimolleen ja lapsilleen raamatuntutkistelun.
Vuonna 1987 minut kutsuttiin kierrostyöhön. Huhtikuussa 1991 avioiduin Sarah Ukpongin kanssa. Vuonna 1993 meitä pyydettiin siirtymään kierrostyöstä Nigerian haaratoimistoon. Otimme kutsun vastaan, ja palvelimme siellä siihen saakka, kun vaimoni alkoi odottaa lasta.
Vaikka perheeni heitti minut lapsena ollessani pois kotoa, ympärilläni oli hengellinen perhe – isiä, äitejä, veljiä, sisaria ja lapsia. On valtavan suuri ilo kuulua tähän ainutlaatuiseen maailmanlaajuiseen perheeseen, jota todella rakastan ja joka todella rakastaa minua! (Kertonut Udom Udoh.)
[Kuva s. 23]
Udom ja Sarah Udoh