Luoti muutti elämäni

PARASTA, mitä vanhemmat voivat lapsilleen tehdä, on juurruttaa heihin Luojansa tuntemusta ja halun palvella häntä. Murhenäytelmä, joka kohtasi minua ollessani vasta teini-ikäinen, on auttanut minua ymmärtämään tämän tosiasian.

Ennen kuin kuvailen, mitä silloin – yli 20 vuotta sitten – tapahtui, haluaisin kertoa hiukan siitä, millaista oli elämäni varttuessani Yhdysvaltojen eteläosassa. Se vaikuttaa suoraan siihen, miten olen pystynyt selviytymään valtavista vastoinkäymisistä.

Mikä muovasi elämäni?

Synnyin tammikuussa 1955 Birminghamissa Alabamassa, rotuerottelun piiriin kuuluvassa syvässä etelässä. Ollessani vasta kahdeksanvuotias lähellä kotiamme räjähtänyt pommi tuhosi erään kirkon, jossa pidettiin parhaillaan pyhäkoulua. Kauhuissaan olevat mustat lapset, joista monet olivat suunnilleen minun ikäisiäni, juoksivat kirkuen ulos; toiset vuotivat verta ja voihkivat. Neljä henkeä kuoli – valkoiset olivat murhanneet heidät.

Tällaiset murheelliset tapahtumat eivät olleet harvinaisia etelässä. Seuraavana kesänä kolme kansalaisoikeustaistelijaa murhattiin Mississippissä. Elettiin rotulevottomuuksien pelottavaa aikaa, mikä vaikutti meihin kaikkiin.

Äitini oli Jehovan todistaja, ja isästä tuli todistaja vuonna 1966. Pian koko perheemme kertoi muille Raamattuun perustuvasta rauhaisan uuden maailman toivostamme (Psalmit 37:29; Sananlaskut 2:21, 22; Ilmestys 21:3, 4). 1960-luvun loppupuolen kesinä matkustimme joka lauantai saarnaamaan koskemattomalle alueelle Birminghamin ulkopuolelle. Alueen asukkaat eivät olleet koskaan kuulleet Jehovan todistajista eivätkä saarnaamastamme Valtakunnan sanomasta. He eivät edes tienneet Jumalan nimeä Jehova (Psalmit 83:18). Noina vaikeina aikoina nautin täysin siemauksin siitä, että sain puhua ihmisille Jehovan tarkoituksesta korvata tämä turmeltunut vanha maailma maallisella paratiisilla (Luukas 23:43).

Asetan elämälleni tavoitteen

Joulukuussa 1969 menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle. Rukoilin Jehovaa ja kerroin vilpittömästä halustani tavoitella kokoaikaisen palvelijan uraa. Muutamaa viikkoa myöhemmin isä sai tehtäväkseen auttaa pientä seurakuntaa, joka toimi Adamsvillessa, joidenkin kilometrien päässä Birminghamista. Tämä alueen vaihto voimisti haluani toimia tienraivaajana eli kokoaikaisena sananpalvelijana. Läpi lukiovuosieni toimin tilapäisenä tienraivaajana aina kun siihen avautui tilaisuus, mikä merkitsi sitä, että käytin palvelukseen noina kuukausina vähintään 75 tuntia.

Halusin valmistautua aloittamaan kokoaikaisen palveluksen koulun päätyttyä ja päätin siksi opetella jonkin taidon. Viimeisenä lukiovuotenani kohtasin kuitenkin haasteen. Kuuluin erityisen hyvin menestyviin oppilaisiin, ja niinpä minut lähetettiin eräänä päivänä läheiseen yliopistoon eräänlaisiin korkeakoulutesteihin. Jälkeenpäin minut kutsuttiin opinto-ohjaajan kansliaan. Hän oli innoissaan ja iloinen puolestani. ”Olet onnistunut loistavasti!” hän huudahti. ”Voit mennä mihin yliopistoon vain haluat!” Hän toivoi, että olisin alkanut saman tien täyttää apuraha-anomuksia.

Olin hämmentynyt, koska en ollut valmistautunut tähän. Selitin heti, että suunnittelin aloittaa kokoaikaisen sananpalveluksen ja hankkia osa-aikatyön, jolla aioin elättää itseni. Sanoin hänelle jopa, että voisin ehkä joskus myöhemmin palvella lähetystyöntekijänä jossain vieraassa maassa, kuten jotkut muut todistajat ovat tehneet. Tuntui kuitenkin siltä kuin puheeni olisi kaikunut kuuroille korville. Hän ehdotti pääaineekseni luonnontieteitä ja sanoi, että jos kävisin paikallista yliopistoa, hän huolehtisi siitä, että saisin työn tiedekeskuksesta.

”Rajoita uskontosi viikonloppuihin, Gloria”, hän sanoi, ”vanhempasi tulevat siitä huolimatta olemaan ylpeitä sinusta.” Minua loukkasi se, että hän ylipäätään saattoi olettaa asettaneeni tavoitteekseni kokoaikaisen palveluksen vanhempieni yllytyksestä. Hän sai minut tuntemaan painetta, ikään kuin olisin kääntämässä selkäni koko mustalle rodulle kieltäytymällä tästä suurenmoisesta tilaisuudesta. En kuitenkaan antanut periksi. Koulun päätyttyä aloitin osa-aikatyön sihteerinä sen sijaan, että olisin tavoitellut yliopistokoulutusta.

Etsin tienraivaustoveria, mutta turhaan. Kun matkavalvoja vieraili seurakunnassamme, kerroin hänelle ongelmastani. ”Et sinä tarvitse toveria”, hän sanoi. Hän kirjoitti aikataulun, jota noudattamalla voisin täyttää ansiotyöhön liittyvän vastuuni ja minulle jäisi riittävästi aikaa myös tienraivaukseen. Aikataulu tuntui minusta täydelliseltä. Olin niin iloinen, että asetin itselleni päivämäärän, 1. helmikuuta 1975, jolloin aloittaisin tienraivauksen.

Muutama päivä tämän jälkeen, 20. joulukuuta 1974, kun olin tulossa kävellen kotiin ruoka-kaupasta, minuun osui kuitenkin harhaluoti.

Kuolema kolkuttaa ovea

Kun makasin maassa, näin kirjaimellisesti elämänvereni vuotavan maahan. Muistan, kuinka ajattelin, että kuolisin. Pyysin Jehovaa antamaan minun elää niin kauan, että voisin auttaa äitiäni ymmärtämään tällaisen musertavan onnettomuuden voivan sattua sellaisellekin perheelle, joka on täysin keskittynyt palvelemaan Jehovaa. Vaikka se raamatunkohta, jossa sanotaan, että ”aika ja sattuma kohtaavat heitä kaikkia”, oli meille tuttu, en uskonut meidän olevan valmiita käsittelemään näin hirvittävää tilannetta (Saarnaaja 9:11).

Luoti osui vasemmalle puolelle niskaani ja vahingoitti selkäytimestäni lähteviä hermoja. Tämä vaikutti puheeseeni ja hengitykseeni. Minun ei odotettu elävän pitempään kuin kaksi päivää. Sitten sanottiin ”kaksi viikkoa”. Mutta minä pysyin elossa. Kun sain keuhkokuumeen, minut siirrettiin monimutkaisempaan hengityskoneeseen. Aikaa myöten tilani vakiintui, ja alettiin suunnitella kuntoutustani.

Kuntoutukseen liittyviä koetuksia

Muutamina ensimmäisinä viikkoina en tuntenut itseäni epätoivoiseksi. Olin vain lamaantunut. Kaikki Birminghamin espanjalaisessa kuntoutuslaitoksessa olivat huomaavaisia ja työskentelivät kovasti hyväkseni. Sain vähitellen tietää henkilökunnalta, että lääkärit odottivat minun olevan täysin halvaantunut ja makaavan selälläni lopun elämääni. Minut luokiteltiin C₂-tason neliraajahalvauspotilaaksi, mikä tarkoitti sitä, että minun uskottiin olevan hengityskoneessa elämäni loppuun saakka pystymättä puhumaan kuin kuiskaamalla.

Lääkärit olivat laittaneet henkitorveeni putken, jonka läpi hengitin. Myöhemmin keuhkospesialistit vaihtoivat putken pienempään nähdäkseen, tekisikö se puhumisen minulle mahdolliseksi. Putken koko ei kuitenkaan muuttanut asiaa. Niinpä he tulivat siihen tulokseen, että puhekyvyttömyyteni johtui hermovaurioista. Noihin aikoihin aloin masentua, eikä kukaan kyennyt sanomaan mitään, mikä olisi saanut minut paremmalle tuulelle. Jokainen ystävällinen sana tuntui minusta loukkaukselta. Siksi itkin paljon.

Tajusin, että jos jokin vahingoittaa ihmisen hengellisyyttä, kaksi asiaa voivat auttaa: se että rukoilee Jehovaa hellittämättömästi sekä omistautuu täysin palvelukseen ja kertoo toisille Raamatun totuuksista (Sananlaskut 3:5). No rukoileminen oli helppoa. Siihen pystyin. Mutta miten voisin tuossa tilassa lisätä palvelustani?

Pyysin perhettäni tuomaan Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä sekä muita Raamatun tutkimisen apuvälineitä, joita palveluksessa silloin käytettiin, esimerkiksi kirjoja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, Tosi rauha ja turvallisuus – mistä lähteestä? ja Nykyinen elämämme – siinäkö kaikki?. Niitä laitettiin eri puolille huonettani. Henkilökuntaan kuuluvat katsoivat usein minua säälivästi ja kysyivät: ”Lapsikulta, voisinko tehdä jotakin sinun hyväksesi?”

Käänsin katseeni johonkin kirjaan tai lehteen ja muodostamalla sanat huulillani pyysin kysyjää lukemaan minulle. Laskin kenttäpalvelukseksi sen ajan, jonka hän käytti lukemiseen. Osoittaakseni tälle ihmiselle kiitollisuuteni siitä, että hän luki minulle, annoin monesti hänelle lahjaksi tuon kirjan tai lehden, jonka sitten raportoin. Kun joku luki minulle toistamiseen, laskin sen uusintakäynniksi. Palvelukseen osallistuminen tällä tavalla samoin kuin monien kristittyjen veljieni ja sisarteni sydäntä lämmittävät kortit, kukat ja vierailut pitivät minut rohkealla mielellä.

Kuukausien kuntoutuksen jälkeen pystyin nostamaan päätäni vain vähän. Olin kuitenkin päättänyt oppia liikuttamaan jäseniäni enemmän, ja pyysinkin, että saisin lisää fysikaalista hoitoa ja toimintaterapiaa. Kun esitin sellaisen toivomuksen, että minut pantaisiin pyörätuoliin, minulle sanottiin sen olevan mahdotonta, sillä en pystyisi pitämään päätäni riittävän korkealla istuakseni suorassa. Pyysin heitä kaikesta huolimatta kokeilemaan sitä.

Kun lääkärit olivat antaneet luvan, työvuorossa oleva terapeutti auttoi nostamaan minut pyörätuoliin. Minut sidottiin ideaalisiteillä rinnasta vyötäröön, reidestä polveen ja polvesta jalkaterään. Näytin muumiolta. Tämä oli varotoimi, jolla varmistettiin se, että verenpaineeni pysyi vakaana enkä menisi sokkiin. Se tepsi! Minun annettiin kuitenkin istua kerrallaan vain tunti. Mutta minä istuin – maattuani selälläni 57 päivää!

Vihdoinkin kotona!

Lopulta viiden pitkän kuukauden kuluttua henkitorveeni asennettu putki poistettiin ja pääsin kotiin. Tämä tapahtui toukokuussa 1975. Sen jälkeen kävin monet kerrat kuntoutuslaitoksessa saamassa hoitoa. Jo kesällä 1975 aloin käydä kristillisessä palveluksessa pyörätuolissani istuen. En pystynyt tekemään paljon, mutta sainpahan olla liikkeellä ystävien kanssa.

Joskus vuoden 1976 alkupuolella kuntoutukseni rahoituksesta vastaava laitos VRS (Vocational Rehabilitation Services) pyysi minua tarkastukseen. Ajattelin edistyväni kaiken aikaa. Opettelin maalaamaan siveltimellä, jota pidin hampaitteni välissä. Käyttämällä samalla tavalla tikkua olin alkanut kirjoittaa koneella ja jonkin verran jopa lyijykynällä. Koska VRS maksoi suurimman osan hoidostani, se halusi löytää jonkin keinon minun työllistämisekseni, jotta minusta tulisi yhteiskunnan tuottoisa jäsen.

Opinto-ohjaaja vaikutti aluksi hienotunteiselta, mutta sitten hän pyysi, että yrittäisin puhua kovemmin. Siihen aikaan pystyin puhumaan vain hiukan kuiskausta kuuluvammin. Sitten hän kysyi: ”Etkö pysty istumaan suorassa?”

En pystynyt.

”Liikuta edes yhtä sormea”, hän sanoi.

Kun en pystynyt edes siihen, hän paiskasi kynänsä työpöydälleen ja sanoi turhautuneella äänellä: ”Sinä olet hyödytön!”

Minut passitettiin kotiin odottamaan hänen soittoaan. Ymmärsin hänen ongelmansa. Kenelläkään tämän kuntoutuslaitoksen aiemmista potilaista ei ollut ollut niin vakavia rajoituksia kuin minulla. Siellä käytettiin hyvin kalliita laitteita, ja päätösten teosta vastaavalla henkilöllä ei ollut mitään ohjeita, joiden mukaan toimia, kun oli kyse niin liikuntaesteisestä potilaasta kuin minä. Silti minua loukkasi se, että minua sanottiin hyödyttömäksi, vaikka olin jo alkanutkin tuntea itseni sellaiseksi.

Muutaman päivän kuluttua minulle soitettiin ja sanottiin, etten ollut enää mukana ohjelmassa. Tunsin itseni hylätyksi. Siitä alkoi toinen masennuskausi.

Masennuksen voittaminen

Sitten ajattelin Raamatun psalmia 55:22, joka sanoo: ”Heitä taakkasi Jehovalle, niin hän itse tukee sinua.” Yksi asia, josta olin huolissani, oli vanhemmilleni langennut taloudellinen taakka, ja rukoilin tämän asian puolesta.

Masennus vaikutti haitallisesti fyysiseen kuntooni, joten tuon kesän piirikonventissa en pystynyt istumaan. Kuuntelin ohjelman makuullani. Tuossa vuoden 1976 konventissa esiteltiin uusi työmuoto, niin sanottu osa-aikainen tienraivaus. Se vangitsi huomioni. Osa-aikaista tienraivaajaa vaaditaan käyttämään palvelukseen vain 60 tuntia kuukaudessa eli keskimäärin ainoastaan kaksi tuntia päivässä. Minusta tuntui, että pystyisin siihen. Pyysin myöhemmin sisartani Elizabethia auttamaan minua toimimaan osa-aikaisena tienraivaajana. Hän ajatteli minun laskevan leikkiä, mutta kun jätin tienraivausanomukseni, joka koski elokuuta, hänkin jätti anomuksen.

Elizabeth nousi aikaisin aamulla huolehtimaan henkilökohtaisista tarpeistani. Sitten aloitimme puhelimella todistamisen: soitimme ihmisille ja keskustelimme heidän kanssaan niistä siunauksista, joita Jumala lupaa antaa meille Valtakuntansa hallinnon alaisuudessa. Lisäksi kirjoitimme kirjeitä, erityisesti lohdutusta tarvitseville. Viikonloppuisin perheeni tai ystävät veivät minut pyörätuolissani ovelta-ovelle-palvelukseen. Koska raajani eivät toimi, en tietenkään voi muuta kuin puhua Valtakunnan sanomasta, lainata raamatunkohtia tai pyytää toisia lukemaan Raamatusta.

Kuukauden viimeisenä päivänä tarvitsin vielä kuusi tuntia, jotta olisin saanut kokoon vaaditut 60 tuntia. Elizabeth ei ennättänyt auttamaan minua, joten pyysin äitiäni säätämään pyörätuolini selkänojan niin että pystyin istumaan suorassa. Sitten kirjoitin koneella kirjeitä suussa pidettävän tikun avulla kuusi tuntia. Tästä ei koitunut mitään ikäviä seurauksia! Sen vain tiedän, että olin lopen uupunut!

Rukoukseeni vastataan

Seuraavalla viikolla menin selkä suorana pyörätuolissani istuen tarkastukseen tuohon samaan kuntoutuslaitokseen. Lääkäri, joka ei ollut nähnyt minua sen koommin, kun minut oli tuon vuoden alkupuolella pudotettu pois ohjelmasta, oli hämmästynyt. Hän ei voinut uskoa sitä, miten olin edistynyt. ”Mitä olet oikein tehnyt?” hän kysyi. Kerroin palveluksestani, ja ennen kuin olin päässyt loppuun, hän tarjosi minulle työtä.

Hänen avustajansa haastatteli minua, ja häneen teki vaikutuksen se, mitä tein palveluksessa. Hän pyysi minua osallistumaan niin kutsuttuun mallipotilasohjelmaan. Siinä minulle etsittäisiin toinen potilas, jota auttaisin. Hän viittasi palvelukseemme ja sanoi: ”Sitähän te muutenkin teette, eikö niin?” Tehtäväkseni annettiin auttaa erästä potilasta, joka pystyi liikuttamaan itseään lähes yhtä vähän kuin minä.

Jotenkin tieto siitä, mitä sain aikaan palveluksessa perheeni avustuksella, kantautui VRS:ään. Se teki VRS:n henkilökuntaan niin suuren vaikutuksen, että minua suositeltiin uudelleen mukaan ohjelmaan. Tämä merkitsi sitä, että perheemme sai rahaa niitä erityislaitteita ja sitä hoitoa varten, joita tarvitsen jatkaakseni toimintaani. Minusta tuntui siltä, että Jumala oli vastannut rukouksiini.

Kuntoni vakaantuu

Olen toipunut fyysisesti siinä määrin, että pystyn nostamaan ja kääntämään päätäni sekä istumaan suorassa. Onneksi puhekykyni on lähes täysin palautunut. Suutikun avulla pystyn kirjoittamaan kirjoituskoneella ja kynällä, käyttämään kaiutinpuhelinta sekä maalaamaan. Jotkin maalauksistani ovat olleet näyttelyissä, joissa esitellään suulla maalattuja teoksia. Liikun moottoroidulla pyörätuolilla, jota ohjaan leukani avulla. Pyörätuolini nostetaan sähkökäyttöisellä hissillä pakettiautoomme, jolla minua voidaan viedä käytännöllisesti katsoen minne ikinä haluan.

Minulla on ollut paljon hengityselimiin liittyviä ongelmia – keuhkokuume on jatkuva uhka. Joskus tarvitsen yöllä happea. Vuonna 1984 olin kuolla infektiosta johtuviin komplikaatioihin. Olin monta kertaa sairaalassa. Sen jälkeen terveyteni on kuitenkin kohentunut. Vuodesta 1976 lähtien onnistuin toimimaan kerran pari vuodessa osa-aikaisena tienraivaajana. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt minua. Mietin kaiken aikaa niitä suunnitelmia, joita minulla oli ollut teini-ikäisenä ja jotka luoti oli keskeyttänyt.

Tavoitteeni toteutuu

1. syyskuuta 1990 liityin vihdoinkin kokoaikaisten tienraivaajien riveihin, ja näin toteutui lapsuudentoiveeni. Talvikuukausina, jolloin on kylmä, todistan kirjeitse ja kaiutinpuhelimen avulla. Mutta ilman lämmetessä osallistun myös talosta-taloon-palvelukseen. Läpi vuoden johdan raamatuntutkisteluja kotoa käsin käyttäen kaiutinpuhelinta.

Odotan kiihkeästi loistavaa tulevaisuutta – paratiisimaata, jossa Kristus Jeesus ja Jehova Jumala vapauttavat minut tästä pyörätuolista. Joka päivä kiitän Jehovaa siitä, että hän on luvannut vankan terveyden ja kyvyn ’kiivetä kuin jalohirvi’ (Jesaja 35:6). Aion juosta niin kauan kuin jaksan hyvittääkseni menettämäni ajan, ja sen jälkeen aion opetella ratsastamaan hevosella.

Odottaessani tuota aikaa olen jo nyt sanoin kuvaamattoman iloinen siitä, että kuulun Jehovan onnelliseen kansaan ja voin osallistua täysin määrin palvelukseen. (Kertonut Gloria Williams.)

[Kuvat s. 15]

Kristillinen palvelukseni: ovelta-ovelle-työtä, todistamista puhelimitse, kirjeiden kirjoittamista

[Kuva s. 16]

Maalauksiani on ollut esillä suulla maalattujen teosten näyttelyissä