Ensimmäinen Malissa

MIEHENI palvelee Jehovan todistajien matkavalvojana Malissa, harvaan asutussa maassa Länsi-Afrikassa. Saharan aavikko peittää sen pohjoisosan, ja suurin osa muuta maata on kumpuilevaa savannia. Mali on suurempi kuin Englanti, Espanja ja Ranska yhteensä. Näissä maissa on kaikkiaan yli 140 miljoonaa asukasta, kun taas Malin asukasmäärä on vain kymmenisen miljoonaa – joista noin 150 on Jehovan todistajia.

Keskuspaikkamme on pieni Ziguinchorin kaupunki, joka sijaitsee naapurimaassa Senegalissa. Marraskuussa 1994 lensimme sieltä Dakariin ja edelleen Malin pääkaupunkiin Bamakoon, joka on suuri, reilusti yli puolen miljoonan asukkaan kaupunki. Bamakosta matkustimme joko viidakkotaksilla, linja-autolla tai junalla pienempiin kaupunkeihin, kuten Ségouhun, Saniin ja vanhaan Moptin kaupunkiin. Viivyimme kussakin noista paikoista viikon verran ja osallistuimme kristilliseen palvelukseen niissä toimivien harvojen todistajien kanssa.

Joulukuussa palasimme Bamakoon osallistuaksemme piirikonventtiin, jonka läsnäolijahuippu oli 273 henkeä. Olimme hyvin iloisia nähdessämme neljäntoista uuden menevän kasteelle. Seuraavana päivänä konventin jälkeen lähdimme linja-autolla pieneen Sikasson kaupunkiin, jossa Malin ensimmäinen Jehovan todistajien rakentama valtakunnansali oli määrä vihkiä seuraavana viikonloppuna.

Todellinen haaste

Sikasson seurakunta muodostuu vain kolmestatoista todistajasta, joista viisi on tienraivaajia eli kokoaikaisia sananpalvelijoita. Kun saavumme perille maanantaina, olemme uteliaita kuulemaan, mitkä ovat heidän suunnitelmansa vihkiäisiä varten. He sanovat luottavansa siihen, että mieheni Mike järjestää ne! Niinpä purettuamme matkatavaramme lähdemme katsomaan valtakunnansalia. Kun näemme sen, meitä koskettaa suuresti se, että tämä pieni kourallinen todistajia on pystynyt tekemään tällaisen rakennuksen. Paljon työtä on kuitenkin jäljellä: verhoja ei ole, ulkopuolta ei ole maalattu eikä ole kilpeä ”Jehovan todistajien valtakunnansali”.

Tajuamme, että muutaman päivän kuluttua ainakin 50 vierasta tulee Bamakosta vihkiäisiin. Myös paikkakuntalaisia on kutsuttu. Seurakunnassa on vain yksi vanhin, Pierre Sadio. Kun kysymme häneltä, miten hän arvelee salin valmistuvan ennen lauantaita, joka on vihkiäispäivä, ystävät tulevat lähemmäksi kuullakseen hänen vastauksensa. ”Uskon, että Jehova auttaa meitä saamaan sen valmiiksi ajoissa”, hän vastaa.

Niin paljon tehtävää ja näin vähän aikaa! Kysyn epäröiden, voisinko auttaa verhojen hankkimisessa. Huojentunut, leveä hymy ilmestyy ympärilläni olevien kasvoille. Sitten Mike ehdottaa, että teettäisimme salin etupuolelle kilven. Pian puhumme kaikki yhtaikaa. Jokainen puhkuu intoa. Tulee olemaan todellinen haaste saada salin viimeistelytyöt valmiiksi ajoissa!

Työntouhua

Me kristityt sisaret kiiruhdamme torille kankaan hankintaan. Sitten löydämme räätälin, joka tekee verhot. ”Teillä on neljä päivää aikaa saada ne valmiiksi”, kerromme hänelle. Mike tarjoutuu tekemään makrameeamppelin salin etuosaan kaunistamaan sitä. Lähdemme siis taas, tällä kertaa etsimään narua amppelia varten sekä kukka-astiaa.

Joku valitaan vielä huolehtimaan valtakunnansalin kilvestä. Salin sisä- ja ulkopuolella ollaan työntouhussa. Joukko naapureita kokoontuu paikalle katselemaan. Työtä riittää! Miten aiomme ruokkia 50 vierastamme? Missä he yöpyvät? Hoidamme asioita koko viikon juoksujalkaa, mutta mikään ei näytä sujuvan mutkattomasti.

Olemme varhain ylhäällä perjantaina, vihkiäisiä edeltävänä päivänä. Ilma väreilee jännitystä, sillä Bamakosta tulevien vieraiden on määrä saapua tänään. Puolenpäivän aikaan tulee valtakunnansalin kilpi. Kun Mike paljastaa sen, veljet huokaisevat ihastuksesta. Jopa paikalle kerääntynyt utelias yleisö katselee arvostavasti. Odotamme kärsimättöminä, kun se kiinnitetään etuseinään. Nyt on kaikille selvää, ettei tämä ole mikään tavallinen rakennus. Se on ”Jehovan todistajien valtakunnansali”.

Sisaret ovat laittamassa ruokaa erään lähellä asuvan tienraivaajan talossa. Iso, musta kattila kiehuu yli laitojensa. Olemme juuri korjaamassa pois viimeisiä maaliämpäreitä ja luutia salin seinustalta, kun kajahtaa huuto: ”He ovat täällä! He ovat täällä!” Ystävät juoksevat salista ja toiset naapuritalosta. Naapurit ovat ihmeissään tästä kaikesta. Veljet hyppivät innostuksesta. Minkä vastaanoton ystävät saavatkaan, kun he astuvat linja-autosta! Olen todella ylpeä siitä, että olen Jehovan todistaja.

Katselen vieraita: paikallisiin heimoihin kuuluvia ystäviä sekä ystäviä Burkina Fasosta ja Togosta. Myös amerikkalaisia, kanadalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia on tullut. Tuona iltana meillä on suuret juhlat. Teemme ison tulen valaisemaan pihaa. Minun tekee mieli nipistää itseäni varmistuakseni siitä, että todellakin saan olla mukana tässä tapahtumassa. Kun ilta alkaa kallistua kohti loppuaan, alamme vastahakoisesti lähteä omiin majapaikkoihimme.

Yhteen asuntoon on majoitettu peräti 20 henkeä. Voin kertoa, että se on joillekuille kovaa. Näen paikallisen sisaren opastavan ranskalaista vierasta ulkokäymälään. Vieras on erään lähetystyöntekijän sukulainen mutta ei itse ole todistaja. Kun he tulevat takaisin, nainen sanoo: ”Te olette köyhiä, mutta hyvin rakkaudellisia ja huomaavaisia.” Minun tekee mieli sanoa: ”Emme me ole köyhiä. Kaikki Jehovan kansaan kuuluvat ovat rikkaita!” Missä muualla voi tosiaankaan nähdä näin kirjavaa ihmisjoukkoa, joka elää rauhassa ja yhteisymmärryksessä?

Liikuttava vihkiäistilaisuus

Yö on lyhyt, ja vihkiäispäivä koittaa nopeasti. Todistajat lähtevät valtakunnansalissa pidettävän kenttäpalveluskokouksen jälkeen kutsumaan kaupunkilaisia vihkiäisiin. Minä jään asettelemaan kukkia ja muita kasveja. Paikalliset sisaret touhuavat illaksi ruokaa.

Vihdoin kello neljä alkavat vihkiäiset. Vaikka läsnä on kaikkiaan 92 henkeä, sali ei ole tupaten täynnä. Olen niin innostunut, että minun on vaikea istua paikoillani. Pierre Sadio kertoo Sikasson työn historiasta. Kun hänet määrättiin tänne, täällä ei ollut muita kuin hän, hänen vaimonsa ja heidän kaksi lastaan. Elämä oli hyvin kovaa, mutta aikaa myöten Jehova siunasi heidän palvelustaan. Ensimmäinen sikassolainen, josta tuli todistaja, toimii tätä nykyä erikoistienraivaajana. Sen jälkeen Pierre selittää, miten nämä muutamat todistajat pystyivät rakentamaan salin. He palkkasivat muurarin, ja joka sunnuntai koko seurakunta työskenteli koko päivän rakennuksella.

Nyt Mike haastattelee ystäviä, jotka ovat työskennelleet salin hyväksi. Hän kysyy jokaiselta heistä erikseen, uskoivatko he tämän päivän koittavan joskus ja miltä heistä tuntuu, kun he katselevat valtakunnansalia, joka on täynnä ihmisiä. Useimmat liikuttuvat niin kovasti, että he juuri ja juuri saavat sanottua ajatuksensa loppuun. Tuskin kenenkään paikalla olevan todistajan silmät pysyvät kuivina.

Seuraavaksi kuullaan vihkiäispuhe, jonka pitää Ted Petras Jehovan todistajien Senegalin-haaratoimistosta. Pidetään vihkiäisrukous, minkä jälkeen veljet taputtavat pitkään. Sitten Mike pyytää jokaista salin rakentamisessa auttanutta tulemaan eteen. Siinä he seisovat kasvot säteilevinä, ja ilon kyyneleet vierivät pitkin heidän poskiaan. Laulaessamme loppulaulua tunnen itseni hyvin onnelliseksi. Lähetystyöntekijänä pääsen osalliseksi mitä hienoimmista kokemuksista. Olisimme jääneet paljosta paitsi, jos olisimme pysyneet kotona Yhdysvalloissa.

Lämmin yhdessäolo jatkuu

Vihkiäisten jälkeen tarjoillaan virvokkeita. Sisaret tulevat sisään toinen toisensa jälkeen suuret vesimelonilautaset päänsä päällä. Heitä seuraa kaksi veljeä kakkuvadit käsissään ja kokin hatut päässään tilaisuuden kunniaksi. Kakut on koristeltu iloisesti appelsiini- ja sitruunaviipaleilla. Tunnelma on hyvin iloinen.

Saatuaan virvokkeita vieraat lähtevät. Tämän jälkeen todistajat siirtyvät naapuritaloon illalliselle. Istumme kaikki ulkona; taivaalla kumottaa täysikuu ja pihaa valaisee loimuava tuli. Olen niin innostunut ja väsynyt päivän tapahtumista, etten pysty syömään loppuun annostani. Annan puoliksi syödyn kanankoiven eräälle pikkutytölle. Paikalliset tienraivaajat pitävät silmällä lautasiamme, ja jos jotakin jää jäljelle, he syövät sen loppuun. Täällä ei jätetä mitään tähteeksi. Meidät on Yhdysvalloissa hemmoteltu pilalle.

Iltamme lähestyessä loppua eräs veli muistuttaa Bamakosta tulleita ystäviä siitä, että linja-auto noutaa heidät aamulla kello 9.15. Seuraavana aamuna veljet istuvat joka puolella pihaa odottamassa linja-autoa. Sitten laulamme vielä viimeisen laulumme ”Me kiitämme sinua, Jehova”. Kyyneleet alkavat valua, ja juuri kun pääsemme loppuun, linja-auto tulee näkyviin. Kaikki veljet ja sisaret syleilevät toisiaan.

Seisomme vilkuttamassa, kun linja-auto lähtee hiljaa liikkeelle. Kaikki linja-autossa vilkuttavat, kunnes auto häviää näköpiiristä. Tämän jälkeen me paikalle jääneet käännymme katsomaan toisiamme. Meillä oli todella hieno vihkiäisjuhla ja hieno viikko. (Lähetetty.)

[Kuva s. 15]

Ensimmäinen Jehovan todistajien Maliin rakentama valtakunnansali

[Kuva s. 16]

Tämä onnellinen ryhmä matkusti linja-autolla