Herkästi vaurioituva planeettamme – millainen on sen tulevaisuus?

AMERIKKALAINEN valtiomies Patrick Henry sanoi kaksisataa vuotta sitten: ”En tiedä, voidaanko tulevaisuutta arvioida mitenkään muuten kuin tarkastelemalla menneisyyttä.” Menneisyydessä ihminen on tallannut ympäristön jalkoihinsa. Kääntyykö lehti tämän suhteen tulevaisuudessa? Toistaiseksi merkit eivät ole olleet rohkaisevia.

Vaikka joissakin asioissa on tapahtunut kiitettävää edistymistä, se on silti ollut lähinnä kosmeettista, sillä huomiota on kiinnitetty pikemminkin oireisiin kuin syihin. Jos jossakin talossa on lahovikaa, niin puuosien maalaaminen ei estä sen luhistumista. Talo on pelastettavissa ainoastaan melkoisilla rungon uusimistöillä. Sama pätee siihen, millä tavoin ihminen nykyään käyttää tätä planeettaa hyväkseen: ihmisen toimintatapa täytyy saada tässä suhteessa uusille urille. Pelkkä vahinkojen korjaileminen ei riitä.

Kun eräs asiantuntija oli tutkinut amerikkalaisen ympäristönsuojelun saavutuksia 20 vuoden ajalta, hänen loppupäätelmänsä oli, että ”ympäristöön kohdistuvaa hyökkäystä ei voida pitää tehokkaasti aisoissa, mutta se täytyy estää”. On ilman muuta selvää, että on paljon parempi ehkäistä saastumista kuin korjailla sen ikäviä seurauksia. Tähän tavoitteeseen pääseminen edellyttäisi kuitenkin perustavan tärkeää muutosta yhteiskunnassa ja suurteollisuuden tavoitteissa. Kirjassa Caring for the Earth myönnetään, että maapallosta huolehtiminen edellyttää ”arvoja, talousjärjestelmiä ja yhteiskuntia, jotka ovat erilaisia kuin useimmat nykyään vallalla olevat”. Millaisia ovat jotkin näistä arvoista, jotka täytyy muuttaa, jotta planeettamme voisi pelastua?

Kriisin syvälle juurtuneita syitä

Itsekkyys. Se, että planeettamme edut pannaan niiden etujen edelle, joita sen riistäjät vartioivat, on ensimmäinen välttämätön askel kohti ympäristön suojelemista. Silti vain harvat ovat halukkaita luopumaan tuhlailevasta elämäntyylistä, vaikka se saattaakin turmella planeettamme tulevilta sukupolvilta. Kun viranomaiset yrittivät Alankomaissa – yhdessä Länsi-Euroopan saastuneimmista maista – rajoittaa autoilua osana ilmansuojelukampanjaa, hanke epäonnistui laajan vastustuksen takia. Sikäläiset maantiet ovat ruuhkaisimpia koko maailmassa, mutta autoilijat eivät yksinkertaisesti olleet halukkaita luopumaan vapaudestaan.

Oman edun tavoittelu vaikuttaa yhtä lailla päätöksentekijöihin kuin suureen yleisöönkin. Poliitikot ovat haluttomia toteuttamaan ympäristönsuojeluohjelmia, jotka saattavat maksaa heille ääniä, eivätkä teollisuusmiehet välitä esityksistä, jotka voivat vaarantaa voitot ja taloudellisen kasvun.

Ahneus. Kun on tehtävä valinta voittojen ja luonnonsuojelun välillä, niin raha puhuu yleensä äänekkäämmin. Mahtavien teollisuusyritysten harjoittaman edunvalvonnan tavoitteena on se, että ympäristönsuojelumääräykset pysyisivät mahdollisimman väljinä tai ettei valtiovalta laatisi minkäänlaisia ympäristönsuojelumääräyksiä. Valaisevana esimerkkinä tästä ongelmasta on otsonikerroksen vaurioituminen. Niinkin myöhään kuin maaliskuussa 1988 erään kemian alan amerikkalaisen suuryhtiön johtokunnan puheenjohtaja sanoi: ”Tällä hetkellä tieteellinen todistusaineisto ei viittaa siihen, että olisi välttämätöntä tarvetta freonipäästöjen tuntuvaan vähentämiseen.”

Samainen yhtiö kuitenkin suositteli täydellistä freonien käytöstä luopumista. Oliko yhtiö kääntänyt kelkkansa? ”Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, oliko ympäristö vaurioitunut vai ei”, selitti Mostafa Tolba, Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelman UNEPin pääjohtaja. ”Kysymys oli täysin siitä, kuka pääsisi [taloudellisesti] muita parempaan asemaan.” Nykyään monet tiedemiehet tajuavat, että otsonikerroksen tuhoutuminen on kaikkien aikojen pahimpia ihmisen aiheuttamia ympäristökatastrofeja.

Tietämättömyys. Se, mitä me tiedämme, on hyvin pientä sen rinnalla, mitä me emme tiedä. ”Olemme yhä suhteellisen heikosti perillä siitä, miten runsaasti trooppinen sademetsä sisältää elämää”, selittää Peter H. Raven, Missourin kasvitieteellisen puutarhan johtaja. ”Hämmästyttävää kyllä meillä on enemmän – paljon enemmän – tietoa kuun pinnasta.” Sama pitää paikkansa ilmakehästä. Miten paljon voimme kuormittaa ilmakehää hiilidioksidilla, ennen kuin se alkaa vaikuttaa maapallon ilmastoon? Sitä ei tiedä kukaan. Viikkolehti Time kirjoitti, että ”on kevytmielistä käyttää luontoa tämän kaltaisiin jättimäisiin kokeiluihin, kun lopputulosta ei tiedetä ja mahdolliset seuraukset ovat niin pelottavia, ettei niitä uskalla edes miettiä”.

UNEP on arvioinut, että otsonin väheneminen saattaa tämän vuosikymmenen lopussa aiheuttaa vuosittain satojatuhansia uusia ihosyöpätapauksia. Vielä ei tiedetä, miten otsonikato tulee vaikuttamaan satoihin ja kalansaaliisiin, mutta vaikutuksen odotetaan olevan melkoinen.

Lyhytnäköinen ajattelutapa. Toisin kuin muut katastrofit, ympäristöongelmat syntyvät vähitellen, salakavalasti. Se vaikeuttaa määrätietoisiin, konkreettisiin toimiin ryhtymistä, ennen kuin pysyvää vahinkoa on jo päässyt tapahtumaan. Kirja Saving the Planet vertaa nykyistä tilannettamme siihen tilanteeseen, jossa vaurioituneen Titanicin tuhoon tuomitut matkustajat olivat vuonna 1912: ”Vain harvat ovat selvillä mahdollisen murhenäytelmän oikeista mittasuhteista.” Kirjan tekijät uskovat planeettamme olevan pelastettavissa vain siinä tapauksessa, että poliitikot ja liikemiehet tunnustavat itselleen tosiasiat ja alkavat miettiä lyhytaikaisten etujen asemesta käyttökelpoisia pitemmän aikavälin ratkaisuja.

Itsekeskeiset asenteet. Rio de Janeiron ympäristökonferenssissa vuonna 1992 Espanjan pääministeri Felipe González muistutti siitä, että ”ongelma on maailmanlaajuinen, ja ratkaisunkin täytyy olla maailmanlaajuinen”. Varmasti totta, mutta sellaisten ratkaisujen löytäminen, jotka koko maailma voisi hyväksyä, tuntuu lannistavalta tehtävältä. Rion kokoukseen osallistuneen amerikkalaisvaltuuskunnan jäsen sanoi kiertelemättä: ”Amerikkalaisesta elämäntyylistä ei neuvotella.” Intialainen ympäristöaktivisti Maneka Gandhi valitti toisaalta sitä, että ”länsimaissa yksi lapsi kuluttaa saman verran kuin 125 lasta Aasiassa”. Hän väitti, että ”lähes kaikki Aasian ympäristötuhot johtuvat länsimaissa tapahtuvasta kulutuksesta”. Ne yritykset, joita valtiot ovat yhteistyössä tehneet ympäristön tilan kohentamiseksi, ovat aina kariutuneet itsekeskeisten kansallisten etujen vaikutuksesta.

Kaikista näistä keskeisistä ongelmista huolimatta on syitä, joiden vuoksi voimme katsoa tulevaisuuteen luottavaisina. Yksi niistä on planeettamme suojamekanismin elpymiskyky.

Maapallon tervehtyminen

Ihmiselimistön tavoin maapallollakin on ihmeteltävän hyvä toipumiskyky. Meillä on tästä huomattava esimerkki viime vuosisadalta. Vuonna 1883 tapahtui Indonesiassa tuliperäisellä Krakataun saarella erittäin raju, räjähdysmäinen purkaus, joka kuului noin 5000 kilometrin päähän. Noin 20 kuutiokilometriä ainetta sinkoutui taivaalle, ja kaksi kolmasosaa saaresta katosi merenpinnan alle. Yhdeksän kuukauden kuluttua ainut elämän merkki oli mikroskooppisen pieni hämähäkki. Nykyään saarta peittää rehevä trooppinen kasvillisuus, jonka suojassa elää satoja lintu-, nisäkäs-, käärme- ja hyönteislajeja. Tämän saaren toipumista on epäilemättä edistänyt se, että se on saanut olla rauhassa osana Ujung Kulonin kansallispuistoa.

Ihmisen aiheuttamat vahingot voidaan myös tehdä tyhjäksi. Maapallo kykenee toipumaan, kunhan se saa siihen riittävästi aikaa. Kysymys kuuluu: tulevatko ihmiset antamaan maapallolle sen tarvitseman hengähdystauon? Todennäköisesti eivät. On kuitenkin olemassa sellainen Persoona, joka on päättänyt antaa planeetallemme tilaisuuden toipumiseen, nimittäin Hän, joka on luonut sen.

”Riemuitkoon maa”

Jumalan tarkoitus ei ole koskaan ollut, että ihminen turmelisi maapallon. Hän antoi Aadamille käskyn ’viljellä Eedenin puutarhaa ja huolehtia siitä’ (1. Mooseksen kirja 2:​15). Se, että Jehova on kiinnostunut ympäristönsuojelusta, käy ilmi myös monista hänen israelilaisille antamistaan laeista. Heille oli annettu esimerkiksi sellainen käsky, että maan piti olla joka seitsemäs vuosi eli sapattivuosi kesantona (2. Mooseksen kirja 23:​10, 11). Kun israelilaiset yhä uudelleen jättivät huomioon ottamatta tämän ja muut Jehovan käskyt, hän lopulta salli babylonialaisten autioittaa heidän maansa, joka sen jälkeen oli autiona 70 vuotta, ”kunnes maa oli maksanut sapattinsa” (2. Aikakirja 36:​21). Koska meillä on olemassa tällainen historiallinen ennakkotapaus, ei pitäisi olla yllätys, että Raamatun mukaan Jumala ”saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maata”, jotta maapallo voi toipua ihmisen aiheuttamista ympäristötuhoista (Ilmestys 11:​18).

Tämä toimenpide on kuitenkin vasta ensimmäinen askel. Biologi Barry Commoner on oikeassa kiinnittäessään huomion siihen, että planeettamme tulevaisuus ”on riippuvainen yhtä lailla sodan loppumisesta luontoa vastaan kuin siitä, että lakkaamme käymästä sotia keskenämme”. Jotta tähän tavoitteeseen päästäisiin, kaikkien ihmisten täytyy olla ”Jehovan opettamia”, niin että he kykenevät huolehtimaan toisistaan ja myös maapallokodistaan. Sen seurauksena heidän rauhansa on oleva ”runsas” (Jesaja 54:​13).

Jumala vakuuttaa meille, että maapallon ekosysteemit tulevat elpymään. Autiomaat eivät silloin enää leviä vääjäämättömästi, vaan ne tulevat ”kukkimaan kuin sahrami” (Jesaja 35:​1). Silloin ei ole enää puutetta ravinnosta, sillä ”maassa tulee olemaan yltäkylläisesti viljaa” (Psalmit 72:​16). Maapallon joet eivät enää kuole saasteisiin, vaan ne ’taputtavat käsiään’ (Psalmit 98:​8).

Milloin tällainen muuttuminen tapahtuu? Siinä vaiheessa, kun ”Jehova itse on tullut kuninkaaksi” (Psalmit 96:​10). Jumalan hallitus takaa sen, että kaikki elolliset maan päällä saavat osakseen siunauksen. ”Riemuitkoon maa”, psalminkirjoittaja sanoo. ”Jymisköön meri ja kaikki, mikä sen täyttää. Riemuitkoon keto ja kaikki, mitä siinä on. Puhjetkoot samalla kaikki metsän puut ilohuutoon.” (Psalmit 96:​11, 12.)

Maapallolla, jolle sen Luoja antaa siunauksia ja jota hallitaan vanhurskaudessa, on suurenmoinen tulevaisuus. Raamattu kertoo, millainen on lopputulos: ”Vanhurskaus ja rauha ovat suudelleet toisiaan. Totuudellisuus versoo maasta, ja vanhurskaus katsoo alas taivaista. Myös Jehova antaa puolestaan sitä, mikä on hyvää, ja meidän maamme antaa satonsa.” (Psalmit 85:​10–12.) Sen jälkeen kun tämä päivä on koittanut, planeettaamme ei enää milloinkaan uhkaa mikään vaara.

[Kuva s. 13]

Ihmiselimistön tavoin maapallollakin on ihmeteltävän hyvä toipumiskyky