Jumala salli meidän löytää itsensä

KUN kuningas Daavid oli valmis luovuttamaan kuninkuuden pojalleen Salomolle, hän antoi tälle neuvon: ”Tunne isäsi Jumala ja palvele häntä ehyin sydämin ja iloisin sieluin, sillä Jehova tutkii kaikki sydämet ja erottaa ajatusten jokaisen taipumuksen. Jos etsit häntä, hän sallii sinun löytää itsensä, mutta jos jätät hänet, hän hylkää sinut iäksi.” (1. Aikakirja 28:​9.)

Tämä piti paikkansa meidän kohdallamme. Me etsimme Jumalaa ja löysimmekin hänet – mutta vasta poikettuamme monille harhapoluille. Uskomme Jehovan panneen merkille, miten voimakkaasti ajatuksemme suuntautuivat häneen ja hänen palvelukseensa, ja hän salli meidän löytää itsensä. Näin se tapahtui.

Meitä oli neljä veljestä, ja kasvoimme Floridassa Yhdysvalloissa. Isämme teki pitkiä työvuoroja kokkina elättääkseen perheen, äiti oli kotona, ja me neljä poikaa saimme työtä muun muassa ruohonleikkaajina ja lehdenjakajina – teimme mitä tahansa, mikä lisäsi perheen tuloja. Äiti oli katolilainen ja isä baptisti. Me kaikki uskoimme Jumalaan ja Raamattuun, mutta emme tehneet mitään asian hyväksi, ja kirkossa kävimme harvakseen. Elettiin 70-luvun alkua, jolloin rauha, leveälahkeiset farkut, pitkä tukka ja rockmusiikki olivat päivän sana. Kaikki tämä vaikutti elämäämme.

Vasta vuonna 1982 kaksi meistä, 24-vuotias Scott ja 17-vuotias Steve, kiinnostui vakavasti Raamatusta ja huolestui yhä enemmän maailman pahenevista olosuhteista. Scottilla oli oma rakennusliike. Se kannatti hyvin, joten muutimme yhdessä omaan asuntoon. Olimme kyllästyneet samoja raiteita kulkevaan ravintolaelämään ja siihen liittyvään elämäntapaan ja tiesimme, että ruohon täytyi olla vihreämpää jossain muualla. Aloimme janota hengellisiä asioita. Säännöllinen raamatunlukumme vahvisti osaltaan haluamme tuntea ja ymmärtää paremmin Jumalan sanaa.

Aloimme sunnuntaisin käydä eri kirkoissa. Niissä kirkoissa, joihin menimme kotikulmillamme Lake Worthissa Floridassa, 25 minuuttia saarnasta koski rahan antamista. ”Antakaa avokätisesti, kaivakaa syvältä taskuistanne”, sanoi saarnaaja kurkottaen puhujakorokkeen yli yleisöä kohti. Kolehtilautanen pantiin usein kiertämään kolme kertaa yhdessä kokouksessa, minkä vuoksi monet lähtivät kotiin taskut typötyhjinä. Kävimme monissa kirkoissa, mutta näimme vain lisää kolehdin keruuta ja yleistä seuranpitoa.

Varoitus Jehovan todistajista

Opimme kyllä sellaista, mitä luulimme Raamatun perusopetuksiksi, ja uskoimme niihin, koska opettajat olivat ammattiteologeja. Eräällä tunnilla käsiteltiin Amerikan lahkoja, ja ensimmäisenä oli vuorossa Jehovan todistajat. Meitä varoitettiin siitä, että he eivät uskoneet Jeesukseen, että heillä oli oma Raamattu, että he eivät olleet menossa taivaaseen ja että he eivät uskoneet mihinkään helvettiin. Kaikki tämä sai meidät tietysti päättelemään, että todistajat olivat väärässä.

Tässä vaiheessa meillä oli jo palavaa intoa, mutta ei täsmällisen tiedon mukaan (Roomalaisille 10:​2). Sen tiesimme, mitä Jeesus sanoi Matteuksen 28:​19, 20:ssä – meidän täytyy saarnata hyvää uutista ja tehdä opetuslapsia. Olimme tuohon aikaan 2000 jäsenen kirkkokunnassa nimeltä Bible Town; kuuluimme siinä nuorisoryhmään, jossa oli satakunta 17–30-vuotiasta nuorta. Scott yritti saada heitä saarnaamaan jollain tapaa, mutta turhaan.

Niinpä aloitimme oman saarnaamiskampanjamme. Scott keksi, että panisimme pöydän pystyyn paikkakunnan kirpputorille ja jakaisimme siitä traktaatteja ja Raamattuja. Niin sitten teimmekin. Menimme paikalliseen ”kristilliseen” kirjakauppaan ja ostimme sieltä reilun erän traktaatteja ja Raamattuja. Sitten menimme kirpputorille, pystytimme kaksi sahapukkia, panimme niiden päälle vanerilevyn, levitimme sille traktaattimme ja Raamattumme ja koetimme tulla ”sanan tekijöiksi eikä vain kuulijoiksi” (Jaakobin kirje 1:​22).

Niin sanottu kirpputoripalvelus kasvoi viikko viikolta, kun tarjosimme englannin- ja espanjankielistä kirjallisuutta. Meillä oli myös Raamattuja, 30:tä eri traktaattia ja jopa hattuneuloja, joissa luki: ”Jumala rakastaa sinua.” Vähän ajan kuluttua Scott osti siirtokuvakoneen, jolla painoimme lyhyitä raamatullisia sanomia T-paitoihin, esimerkiksi tällaisia: ”Oletko lukenut Raamattuasi tänään?”, ”Ihmetteletkö miksi hymyilen? Jeesus asuu sydämessäni.” Niitä oli monia muitakin. Yhdessä luki ”Ilmestys”, ja siinä oli kuva neljästä ratsastajasta.

Ajattelimme, että kun käyttäisimme noita paitoja joka paikassa, antaisimme äänettömän todistuksen. Ilmaannuimme kirpputoripalvelukseen joka lauantai ja sunnuntai aamukahdeksalta ja jatkoimme yhteen asti iltapäivällä. Jos sattui kävelemään paikoitusalueen läpi ja näki autoissa traktaatteja, niin tiesi, että me olimme käyneet paikalla. Kaikki kirjallisuus tarjottiin lahjoituspohjalta, joskaan rahaa ei koskaan tullut liiemmälti. Eräänä vuonna laskimme vuoden kulut yhteen, ja loppusummaksi saimme yli 10000 dollaria.

Tapaamme Jehovan todistajan

Kerran ollessamme uimassa eräällä Bonita Springsin rannalla luoksemme tuli vanhanpuoleinen mies, joka sanoi nähneensä kuorma-automme tarratekstit ja T-paitamme. Hän alkoi puhua Raamatusta ja perusteli sanansa jakeilla. Hän viittasi Apostolien tekojen 2:​31:een ja kysyi: ”Jos tulinen helvetti olisi olemassa ja vain pahat ihmiset menisivät sinne, niin miksi Raamattu sanoisi, että Jeesus oli siellä?” Hän jatkoi selittäen monta muuta raamatunkohtaa. Lopulta Scott totesi: ”Olet varmaan Jehovan todistaja.” Hän vastasi: ”Kyllä olen.” Sitten Scott sanoi: ”Te ette usko Jeesukseen.” Todistaja puhui Jeesuksesta seuraavat 20 minuuttia, mutta jostain syystä se ei tehnyt meihin vaikutusta.

Jatkoimme kirpputoripalvelusta viikonloppuisin. Olimme toimineet näin kolme vuotta – ja uskoneet koko ajan, että meillä oli totuus ja teimme oikein. Kävimme edelleen kirkoissa – uudessa paikassa joka sunnuntai-ilta – emmekä koskaan olleet tyytyväisiä mihinkään niistä. Kirkot alkoivat loppua kesken, ja siksi eräänä iltana päätimme mennä ”Jehovan todistajien kirkkoon”, kuten asian ilmaisimme. Aioimme saarnata heille Jeesuksesta. Löysimme osoitteen puhelinluettelosta ja menimme sinne eräänä sunnuntai-iltana. Kun huomasimme, ettei heillä ollut kokousta sunnuntai-iltaisin niin kuin oli kaikilla muilla kirkoilla, tulimme siihen tulokseen, etteivät he todellakaan uskoneet Jeesukseen. Näimme kokousajat ilmoittavasta taulusta, että maanantai-iltaisin oli kirjantutkistelu. Niinpä palasimme Raamatut mukanamme ja T-paidat päällämme. Muistamme miettineemme hetken, minkä T-paidoista panisimme yllemme – mikä niistä olisi hyvä todistus. Saavuimme paikalle vähän liian aikaisin, ja muutama veli tuli luoksemme. He olivat lämpimiä ja ystävällisiä. Uppouduimme tuota pikaa keskusteluun Ilmestyskirjasta. He pyysivät meitä jäämään kokoukseen. Saimme Yhdistetyt palvonnassa -⁠kirjan ja kävimme istumaan.a Muuan veli aloitti tutkistelun rukouksella.

Kuuntelimme tarkasti. Lopussa veli sanoi: ”Jeesuksen kautta, aamen.” Katsoimme toisiimme järkyttyneinä. ”Kuulimmeko oikein? Hänhän rukoili Jeesuksen kautta!” Sillä hetkellä silmämme aivan kuin aukesivat ja paksut suomukset putosivat pois. Jos sydämemme oli oikeassa, niin nyt oli aika kuunnella. Veli kehotti kaikkia ottamaan Yhdistetyt palvonnassa -⁠kirjasta esiin 21. luvun, joka käsitteli Jeesusta ja sitä, ettei tule olla osa maailmasta. Emme olisi voineet olla paremmassa tutkistelussa. Se koski Jeesuksen elämää ja palvelusta, viimeisiä päiviä ja puolueettomuutta. Kuulimme, miten nuoret vastasivat moniin kysymyksiin, joihin me emme olisi kuuna päivänä osanneet vastata. Sitten kokouksen lopuksi veli rukoili jälleen Jeesuksen kautta!

Tulemme hengellisesti ravituiksi

Olimme astuneet saliin janoten totuutta, ja siellä se oli, aivan lähellä. Lähtiessämme tiesimme, että olimme tulleet ravituiksi hengellisesti, emmekä enää milloinkaan menneet kirkkoihin. Kun seuraavana iltana olimme pesemässä pyykkiä itsepalvelupesulassa, huomasimme ison pinon Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä juoma-automaatin vieressä – niitä oli ainakin 150. Aiemmin emme olisi lukeneet niitä, mutta nyt otimme koko nipun mukaamme, koska niissä oli meidän mielestämme monia kiinnostavia aiheita.

Eräässä kirjoituksessa kysyttiin: ”Uskotko kolminaisuuteen?”, toisessa: ”Onko helvetti todella olemassa?” Herätkää!-lehdessä oli kirjoitus jumalankuvista. Sinä iltana Steve luki kolminaisuuskirjoituksen, tutki asiaa perusteellisesti, katsoi kaikki raamatunkohdat ja herätti Scottin puoli yhdeltä yöllä sen vuoksi, mitä hän oli oppinut. Seuraavana päivänä, keskiviikkona, töiden jälkeen Steve luki kirjoituksen helvetistä. Siinä käsiteltiin Johanneksen 11:​11:tä, jossa Jeesus sanoi Lasaruksen olevan unessa. Kun Steve näki Scottin, hän sanoi: ”Minun Raamattuni ei opeta, että tulinen helvetti olisi olemassa.” Luettuamme Herätkää!-lehden, joka käsitteli jumalankuvia ja erilaisia ristejä, heitimme omamme jäteautoon ja katsoimme, kun ne vietiin pois. Katsahdimme toisiimme, nyökkäsimme ja hymyilimme. Tiesimme, että olimme löytäneet jotain hyvin ainutlaatuista – totuuden.

Seuraavana päivänä saapui kaksi pakettia. Niissä oli 5000 traktaattia, joiden mukaan joutuisi helvettiin, ellei katuisi. Nyt tiesimme, että monet näistä traktaateista eivät olleet Raamatun opetuksen mukaisia. Joltisestikin sekavin mielin menimme uudelleen kirjantutkisteluun maanantai-iltana mukanamme monia traktaattejamme. Kyselimme niistä yksitellen, pitivätkö ne paikkansa. Eräänä iltana kävimme ne kaikki läpi. Pian lattialla lojui kasa traktaatteja; yksikään niistä ei kyennyt pitämään puoliaan Raamatun opetusta vastaan. Hankkiuduimme niistä kaikista eroon. Tiesimme, että vastalöytämämme vakaumus merkitsi elämää meille ja niille, joille saarnasimme. Halusimme päästä tutkimaan Raamattua ilman häiriöitä.

Muutimme Alaskaan. Siellä kysyimme ensimmäisessä kokouksessamme eräältä vanhimmalta, tutkisiko hän kanssamme joka päivä. Kaikki läsnäolijat taisivat kuulla pyyntömme. Edistyimme hyvin, tutkimme Voit elää ikuisesti -⁠kirjan loppuun ja halusimme mennä kasteelle eräässä kaksipäiväisessä konventissa.b Meidän täytyi kuitenkin odottaa vielä vähän aikaa. Tavoitteenamme oli aloittaa tienraivaus. Odottamatta isämme sairastui, ja meidän oli palattava Floridaan auttamaan häntä.

Edistymme hengelliseen kypsyyteen

Floridassa edistyimme hyvin, tutkimme Yhdistetyt palvonnassa -⁠kirjan loppuun ja menimme sitten kasteelle vuonna 1987. Tutkiminen oli alkanut 11 kuukautta aiemmin. Ryhdyimme heti osa-aikaisiksi tienraivaajiksi puoleksi vuodeksi ja sitten vakituisiksi tienraivaajiksi. Jo puolentoista vuoden kuluttua meidät molemmat nimitettiin avustavaksi palvelijaksi. Kaksi vuotta kasteen jälkeen huomasimme palvelevamme Brooklynin Betelissä, missä Scott palvelee edelleen ja on opiskellut kiinaa kaksi vuotta. Steve palvelee tätä nykyä Moskovassa vakituisena tienraivaajana. Meistä molemmista totuus ja sen etsintä olivat juuri sellaista kuin kuvaillaan Sananlaskujen 2:​1–​5:ssä: ”Poikani, jos otat vastaan sanani ja talletat itsellesi minun käskyni, niin että tarkkaat korvallasi viisautta, jotta taivuttaisit sydämesi tarkkanäköisyyteen, jos lisäksi kutsut ymmärrystä ja korotat äänesi saadaksesi tarkkanäköisyyttä, jos etsit sitä jatkuvasti kuin hopeaa ja haet sitä herkeämättä kuin kätkettyjä aarteita, silloin tulet ymmärtämään Jehovan pelon ja löydät Jumalan tuntemuksen.”

Steven tie Moskovaan

Päätin käydä käsiksi venäjän kieleen, sillä asuin New Yorkissa, missä vieraan kielen taito tekisi saarnaamistyöstä kiinnostavamman – ja koska ajattelin, että ehkä Jehova avaisi oven Venäjälle piakkoin. Tuolloin palvellessani Brooklynin Betelissä aloin käydä venäjänkielisessä kirjantutkistelussa. Vain yksi venäläinen kirjantutkisteluryhmä kokoontui perjantaisin. Ajan myötä olin yhä enemmän tekemisissä venäläisen ryhmän kanssa. Lähdin sen mukaan saarnaamistyöhön, joka oli erittäin nautittavaa venäläisten sydämellisyyden ansiosta. Kirjoitin palvelusosastolle ja pyysin siirtoa venäläiseen ryhmään. Olin onnellinen kun pyyntöön suostuttiin.

Eräänä päivänä Betelin aamupalvonnassa Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidentti Milton G. Henschel kertoi perheelle, että seuraisi erikoisraportti. Sitten hän ilmoitti, että Jehovan todistajat oli tunnustettu laillisesti Venäjällä ja veljemme saisivat nyt palvoa vapaasti. Luulenpa, ettei kukaan, joka oli Betelissä tuona aamuna, unohda sitä iloa, jota tunsimme kuultuamme tämän mahtavan uutisen. Ajattelin silloin, että olisi suuri etu olla tuolla laajalla, uudella alueella.

Rupesin kirjeenvaihtoon Volodjan, venäläisen veljen kanssa, joka asuu Krasnodarissa Venäjällä. Hän kutsui minut vierailulle. Kesäkuussa 1992 pakkasin sitten laukkuni ja suuntasin kohti Moskovaa. Perille tultuani olin tavattoman iloinen, kun veli Volodja oli vastassa lentokentällä. Olin yötä veli Stepan Levinskin luona – hän oli ollut totuudessa 45 vuotta. Hän oli ensimmäinen tapaamani moskovalainen todistaja ja oli ollut monia vuosia vankilassa totuuden puolesta ottamansa kannan vuoksi. Veljien vieraanvaraisuus oli todella mahtavaa.

Niin sitä sitten oltiin Moskovassa, vaikkei kielitaitoni ollut kovin häävi. Seurakuntia oli silloin vain neljä, ja meistä tuntui, että tunsimme kaikki toisemme. Sen jälkeen olen yrityksen ja erehdyksen kautta onnistunut uusimaan viisumini. Pystyn aika ajoin tekemään työtä kulujeni peittämiseksi. Suurin vaikeuteni oli oppia niin paljon venäjää, että voisin kommunikoida ja tulla hengellisesti ravituksi kokouksissa. Edistyin verkalleen, ja tietysti saan vieläkin tehdä töitä kielen kanssa.

Olen saanut olla mukana monissa konventeissa ja todistaa hämmästyttävää kasvua ja kaste-ennätyksiä. Täkäläisten veljiemme puhdas into on vahvistanut suunnattomasti uskoa. En vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään. Monet tapaamistani veljistä ja sisarista, jotka vasta tutkivat tai olivat juuri käyneet kasteella minun tullessani tänne, palvelevat nyt kokoaikaisina tienraivaajina tai avustavina palvelijoina tai beteliläisinä Solnetšnojessa Pietarin kupeessa.

Meidän seurakuntamme kokoukseen ahtautuu joka sunnuntai 530 henkeä, ja joka kuukausi saamme keskimäärin 12 uutta kastamatonta julistajaa. Viime laskennan mukaan meillä oli 380 julistajaa, 3 vanhinta ja 7 avustavaa palvelijaa. Seurakuntamme raportoi 486 Raamatun kotitutkistelua. Helmikuussa 1995 sain vierailla 29 kirjantutkisteluryhmässämme ja pitää niissä palveluspuheen. Kävin joka viikko neljässä ryhmässä. Lisäksi kysymykset, jotka käydään läpi kasteelle aikovien kanssa, pitävät meidät hyvin kiireisinä ennen konventteja. Toukokuussa 1995 meillä oli erikoiskonventtipäivä, jolloin seurakunnastamme kävi 30 kasteella. Kaikkiaan kasteelle meni 607, ja läsnä oli 10000 henkeä. Kesän piirikonventissa oli 24 meidän seurakuntaamme kuuluvaa 877 kastettavan joukossa! Meillä on 13 tienraivaajaa ja 3 erikoistienraivaajaa. He raportoivat yhteensä noin 110 tutkistelua! Tällä hetkellä meillä on 132 kastamatonta julistajaa.

Muistonvietossamme vuonna 1995 oli läsnä 1012 henkeä! Seura on vasta lähettänyt seurakuntaamme puolalaisen veljen Mateyszin. Hän on valmistunut palvelijoiden valmennuskoulusta, ja hänestä tulee olemaan paljon apua. Nyt meillä on kolme vanhinta. Sen vuoksi muodostetaan uusi seurakunta ja alueemme – lähes miljoona asukasta – jaetaan kahtia. Kumpaankin kahdesta seurakunnasta jää 200 julistajaa. Toisessa seurakunnassa tulee olemaan kaksi vanhinta ja toisessa yksi. Nyt on taas konventti lähestymässä, joten käymme kysymyksiä läpi niiden 44:n kanssa, jotka ovat valmiita kastettavaksi silloin. Kuulostaa uskomattomalta! Todellinen hengellinen paratiisi. Hämmästyttävää! Jehovan käsi tekee tosiaan työtä. Hänen vaununsa näyttävät tänä aikana kiitävän Venäjän halki. Lokakuun 1995 tilanteen mukaan Moskovassa on noin 40 seurakuntaa. Luku voisi helposti kaksinkertaistua, jos vanhimpia vain olisi tarpeeksi.

Kirpputoripalveluksemme päivät ovat jääneet kauas taakse. Scott on Brooklynin Betelissä ja Steve palvelee vanhimpana eräässä Moskovan seurakunnassa – me molemmat olemme hyvin kiitollisia siitä, että Jumala salli meidän löytää itsensä. Rukoilemme, että vielä miljoonat etsivät häntä ja Jumala sallii heidän löytää hänet. (Kertoneet Scott ja Steve Davis.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 12]

Scott

[Kuva s. 13]

Steve

[Kuva s. 15]

Eräässä Moskovan seurakunnassa käy yli 530 henkeä joka sunnuntai