Pompeji – missä aika on pysähtynyt
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ITALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
KEITTIÖITÄ tulisijoineen ja pannuineen, hyvin varustettuja kauppoja, vedettömiä suihkulähteitä, hyväkuntoisia teitä – aivan samanlaisina kuin ne olivat aikoinaan – kaupungissa, jossa ei ole asukkaita, joka on tyhjä ja autio. Tämä on Pompeji, missä aika näyttää pysähtyneen.
Kaikki on juuri niin kuin tuona onnettomuuspäivänä yli 1900 vuotta sitten, jolloin Vesuvius, Napolinlahden rannalla oleva tulivuori, purkautui. Se hautasi Pompejin, Herculaneumin, Stabiaen ja niitä ympäröineen maaseudun tuhkaan ja laavaan.
Kirjassa Pompei todetaan: ”Antiikin ajan ihmisillä oli vain hämärä käsitys Vesuviuksen tuliperäisyydestä, ja he olivat tottuneet pitämään sitä vehreänä vuorena, jossa oli tiheiden metsien välissä ihastuttavia viinitarhoja.” Mutta 24. elokuuta 79, monen vuoden hiljaisuuden jälkeen, vuori heräsi purkautuen valtavalla voimalla.
Vuonna 79 tapahtunut purkaus
Tulivuori syöksi kaasusta, magmasta ja heitteleistä muodostuvan pylvään, joka pimensi taivaan ja synnytti tuhka- ja lapillisateen (lapillit ovat laavasiruja). Kahdessa päivässä Pompeji ja laaja alue maaseutua olivat peittyneet keskimäärin kaksi ja puoli metriä paksun kerroksen alle. Samalla kun rajut järistykset edelleen ravistelivat maata, valtava pilvi myrkyllisiä kaasuja, jotka olivat näkymättömiä mutta tappavia, verhosi kaupungin sulkien sen kuolettavaan syleilyyn. Pompeji hautautui vähitellen, mutta Herculaneum katosi hetkessä. Kirjan Riscoprire Pompei (Pompeji löydetään) mukaan Herculaneum hautautui lietevirtaan – ”mutaan ja vulkaaniseen kiviainekseen, jota kertyi rannan tuntumaan peräti 22 metrin paksuudelta”.
Pompejin noin 15000 asukkaan reaktiot vaihtelivat. Vain ne, jotka pakenivat heti, kykenivät pelastautumaan. Mutta jotkut, jotka eivät halunneet jättää kotejaan ja kaikkea niissä olevaa, jäivät paikoilleen toivoen välttävänsä vaaran. Toiset olivat huolissaan arvoesineidensä pelastamisesta ja epäröivät ennen kuin päättivät paeta, mutta he murskautuivat talojensa kattojen alle, jotka romahtivat tuhkan painosta.
Eräs esimerkki on ”Faunin talon” omistaja, joka ei nähtävästi ollut valmis jättämään rikkauksiaan. Robert Étienne kertoo kirjassaan La vie quotidienne à Pompéi (Päivittäinen elämä Pompejissa): ”Talon rouva keräsi kaikessa kiireessä kalleimmat arvoesineensä – käärmeen muotoiset kultarannerenkaat, sormukset, hiusneulat, korvakorut, hopeapeilin, kultarahoja täynnä olevan laukun – ja valmistautui pakenemaan.” Kenties hän kauhistui tuhkasadetta, koska hän jäi sisälle. ”Pian sen jälkeen katto romahti ja hautasi alleen naisparan aarteineen”, Étienne jatkaa. Toiset tukehtuivat myrkyllisiin kaasuihin, joita levisi kaikkialle.
Niiden, jotka empivät, täytyi juosta henkensä edestä sillä välin muodostuneen vulkaanisen tuhkakerroksen päällä. He jäivät siihen mihin kaatuivat; he tukehtuivat myrkyllisiin kaasuihin ja peittyivät taukoamatta satavaan hienoon tuhkaan. Heidän säälittävät jäännöksensä löydettiin vuosisatoja myöhemmin, ja heidän arvoesineensä olivat yhä heidän vierellään. Kaupunki ja sen asukkaat olivat hautautuneet yli kuuden metrin paksuisen tuhkakerroksen alle.
Mutta tämän kuolettavan sateen ansiosta jopa kaupungin asukkaat ovat tulleet esiin uudelleen. Tiedätkö miten? Katso heidän ruumiistaan tehtyjä valoksia kuvasta, joka on tällä sivulla. Miten ne on tehty? Arkeologit ovat kaataneet kipsiä onteloihin, joita on jäänyt tuhkaan lihan maaduttua, ja sen ansiosta me voimme nähdä noiden onnettomien uhrien viimeiset tuskaisat liikkeet: ”nuori nainen makaa pää kätensä päällä; mies on peittänyt suunsa nenäliinalla, joka ei voinut estää pölyä ja myrkyllisiä kaasuja pääsemästä keuhkoihin; forumin kylpylaitosten työntekijät ovat kaatuneet omituisiin asentoihin vääntelehtiessään ja kouristellessaan hapenpuutteessa; – – äiti puristaa viimeisen kerran pientä tytärtään säälittävästi ja avuttomasti rintaansa vasten” (Archeo).
Ei turvaa Herculaneumissa
Ne joidenkin kilometrien päässä Pompejista sijaitsevan Herculaneumin asukkaat, jotka eivät paenneet heti, huomasivat olevansa ansassa. Monet kiiruhtivat kohti rantaa, koska he toivoivat ehkä pääsevänsä pakenemaan merta myöten, mutta raivoisa merenalainen maanjäristys esti laivoja lähtemästä liikkeelle. Viimeaikaisissa kaivauksissa, joita on suoritettu Herculaneumin muinaisessa rannassa, on tullut päivänvaloon yli 300 luurankoa. Mudan ja vulkaanisen kiviaineksen muodostama hirvittävä virta hautasi elävältä nämä ihmiset alleen heidän etsiessään turvaa erään merenrantaterassin alta. Täälläkin monet olivat yrittäneet pelastaa arvokkaimman omaisuutensa: kultakoristeita, hopea-astioita, täydellisen sarjan kirurgin välineitä – kaikki ovat edelleen tallella, hyödyttöminä lähellä omistajiensa jäännöksiä.
Aika on pysähtynyt
Pompeji todistaa voimakkaasti siitä, miten haurasta elämä on luonnonvoimien edessä. Maailmassa ei ole toista Pompejin ja sen ympäristöseutujen kaltaista arkeologista paikkaa: niiden raunioiden luoma tilannekuva antaa nykyisille tutkijoille ja muille aiheesta kiinnostuneille mahdollisuuden perehtyä ensimmäisen vuosisadan jokapäiväiseen elämään.
Alueen vauraus perustui pääosin maatalouteen, käsiteollisuuteen ja kaupankäyntiin. Ihmistyövoimaa käytettiin voimaperäisesti – orjia ostettiin ja vapaita palkattiin päivittäin – minkä ansiosta hedelmällinen maaseutu tuotti runsasta satoa. Monet kaupungin toimista liittyivät elintarvikekauppaan. Kuka tahansa Pompejin-kävijä voi vieläkin tarkastella maissin jauhamiseen tarkoitettuja myllyjä, vihannestoria sekä hedelmän- ja viininmyyjien puoteja. Siellä voi nähdä rakennuksia, joita käytettiin aikoinaan kaupallisiin tarkoituksiin: tehdasmaiseen villan ja pellavan käsittelyyn, lankojen kehräykseen ja kankaan kudontaan. Nämä rakennukset sekä kymmenet muut pienteollisuuden käytössä olleet rakennukset, korupajoista metalliverstaisiin, muodostivat yhdessä asuinrakennusten kanssa kaupungin.
Kapeat kadut, jotka kerran vilisivät ihmisiä, on päällystetty kivilaatoilla. Katuja reunustavat korotetut jalkakäytävät sekä julkiset suihkulähteet, joihin tuli vesi nerokkaasta akveduktijärjestelmästä. Pääkatujen kulmissa voi nähdä kiinnostavan yksityiskohdan. Nykyisten suojateiden muinaisina edeltäjinä voitaisiin pitää keskelle katuja asetettuja suuria kohokiviä, jotka helpottivat jalankulkijoiden liikkumista ja joiden ansiosta he välttyivät kastelemasta jalkojaan sadesäällä. Kaikilta, jotka liikkuivat kaupungissa kärryillä, vaati erityistä taitoa olla törmäämättä noihin kohokiviin. Nämä kivet ovat edelleen paikoillaan! Mikään ei ole muuttunut.
Yksityiselämä
Ei edes pompejilaisten suojattu yksityiselämä säästy nykyajan ihmisten tunkeilevilta katseilta. Upeisiin koruihin somistautunut nainen makaa kuolleena gladiaattorin käsivarsilla tämän kasarmikopissa. Asuintalojen sekä kauppojen ja verstaiden ovet ovat lennähtäneet selkosen selälleen. Keittiöihin, jotka näyttävät siltä, että ne olisi hylätty vasta joitakin minuutteja sitten, on suora näkymä: tulisijalla pannuja, raaka leipä vielä uunissa ja isot ruukut nojallaan seinää vasten. Alueella on loistokkailla rappauksilla, seinämaalauksilla ja mosaiikkitöillä koristeltuja huoneistoja, joissa rikkaat pitivät huolettomasti pitoja ja käyttivät hämmästyttävän hienoja hopeamaljoja ja muita astioita. Pylväskäytävien ympäröimiä rauhallisia sisäpuutarhoja kaunistavat ihastuttavat suihkulähteet, jotka ovat vaienneet. Paikalla näkyy myös erittäin taidokkaita marmori- ja pronssipatsaita ja kotijumalien alttareita.
Enemmistön elämäntyyli oli kuitenkin paljon vaatimattomampi. Monet niistä, joilla ei ollut ruoanlaittomahdollisuuksia kotonaan, kävivät lukuisissa majataloissa. Niissä he saattoivat rupatella, pelata rahapelejä tai ostaa syömistä ja juomista edulliseen hintaan. Joidenkin niistä on täytynyt olla huonomaineisia paikkoja, missä tarjoilijattaret, jotka olivat monesti orjatyttöjä, työskentelivät prostituoituina tarjoiltuaan ensin asiakkaille juomia. Kaivaukset ovat tuoneet päivänvaloon lukemattomien tällaisten majatalojen lisäksi kymmeniä muita huonomaineisia paikkoja, joille ovat tyypillisiä erittäin rivot maalaukset ja kirjoitukset.
On aika toimia
Pompejin yhtäkkinen tuho saa ihmisen miettimään. Ilmeisesti ne tuhannet, jotka siellä tuhoutuivat, eivät reagoineet tarpeeksi ripeästi uhkaavasta onnettomuudesta kertoviin varoitusmerkkeihin: toistuviin maanjäristyksiin, tulivuoressa tapahtuviin räjähdyksiin ja hirvittävään lapillisateeseen. He epäröivät, ehkä siksi, etteivät he halunneet luopua mukavasta elämästään ja omaisuudestaan. Kenties he toivoivat, että vaara menisi ohi tai että olisi vielä aikaa paeta, mikäli tilanne pahenisi. Ikävä kyllä he erehtyivät.
Raamatussa kerrotaan, että nykyään koko maailma on samanlaisessa tilanteessa. Turmeltunut yhteiskunta, jossa me elämme, on vieraantunut Jumalasta. Se pyyhkäistään pois äkisti. (2. Pietarin kirje 3:10–12; Efesolaisille 4:17–19.) Kaikki todisteet osoittavat, että tuo aika on lähellä (Matteus 24:3–42; Markus 13:3–37; Luukas 21:7–36). Ja Pompejin traagiset jäännökset todistavat äänettömästi siitä, miten typerää epäröinti on.
[Tekstiruutu s. 24]
Kristillisiä ristejä?
Jotkut ovat tulkinneet Pompejista löytyneiden erilaisten ristien, muun muassa erään leipomon seinän koristerappauksessa olevan ristin, todistavan, että kaupungissa on ollut kristittyjä ennen sen tuhoutumista vuonna 79. Löytyykö tämän olettamuksen tueksi perusteita?
Ilmeisestikään ei. Antonio Varone sanoo kirjassaan Presenze giudaiche e cristiane a Pompei (Juutalaisten ja kristittyjen läsnäolo Pompejissa), että löytääksemme ”kultin, jossa ristinpalvonta on kaikin puolin kehittynyttä, meidän täytyy odottaa 300-luvulle, jolloin keisarin ja suurten pakanajoukkojen kääntymyksen johdosta tällainen uskonnollinen kunnioitus alkoi sopia paremmin yhteen heidän hengellisyytensä kanssa”. Varone lisää: ”Tällaiseen vertauskuvaan, jolla olisi selvä yhteys kristillisyyteen, törmää hyvin harvoin edes 100- ja 200-luvuilla ja ennen Konstantinuksen aikaa.”
Elleivät nämä vertauskuvat ole kristillisiä, mikä niiden alkuperä sitten on? Sen lisäksi, että on herännyt epäilyjä siitä, mikä tämä ristiksi ajateltu vertauskuva on, ja että samasta leipomosta on löytynyt käärmeen muodossa olevaa jumaluutta esittävä maalaus, on tehty ”joitakin äärimmäisestä rivoudesta kertovia löytöjä, joita myös on vaikea sovittaa yhteen leipomonpitäjän oletetun kristillisyyden kanssa”, Varone sanoo. Hän lisää: ”Tiedetään, että ennen kuin ristin muotoisesta vertauskuvasta ylipäätään tuli lunastuksen symboli, sillä on ollut sivistyksen sarastuksesta lähtien selvästi maaginen ja rituaalinen merkitys.” Tämä tutkija selittää, että muinaisina aikoina ristin ajateltiin pystyvän suojelemaan pahan vaikutuksilta tai tekemään tyhjäksi ne ja sitä käytettiin ennen muuta amulettina.
[Kuva s. 23]
Caligulan holvikaari ja taustalla Vesuvius
[Kuvat s. 23]
Yllä: kipsivaloksia Pompejin asukkaista
Vasemmalla: Neron holvikaari ja osa Jupiterin temppeliä
[Kuvien lähdemerkinnät s. 22]
Pystysuorat reunukset: Glazier
Kuvat s. 2 (alaosassa), 22 ja 23: Soprintendenza Archeologica di Pompei