”Se ei ollut minun syytäni”

MITEN usein kuulet nykyään jonkun sanovan: ”Pyydän anteeksi. Se oli minun vikani. Se oli täysin minun syytäni!”? Näin mutkatonta rehellisyyttä tapaa enää harvoin. Monesti näet käy niin, että vaikka väärintekijä myöntäisikin olevansa syypää, hän kuitenkin koettaa kaikin keinoin työntää syyn jonkun toisen niskoille tai vedota lieventäviin asianhaaroihin, joille hän ei omien sanojensa mukaan mahtanut mitään.

Jotkut jopa syyttävät geenejään. Onko tällainen kuitenkaan uskottavaa? Kirjassa Exploding the Gene Myth asetetaan kyseenalaiseksi joidenkin geenitutkimuksen osa-alueitten päämäärät ja tuloksellisuus. Australialainen toimittaja Bill Deane tekee tätä kirjaa koskevassa arvostelussaan seuraavan ajatuksia herättävän johtopäätöksen: ”Näyttää siltä, että sosiaalisen determinismin kannattajat ovat alkaneet viime aikoina uskoa löytäneensä lähes erehtymättömiä todisteita sen käsityksensä tueksi, jonka mukaan ketään ei saa pitää tilivelvollisena teoistaan: ’Herra tuomari, hän ei voinut mitään sille, että hän viilsi naisen kurkun auki. Se johtui hänen geeneistään.’”

Ei todellisuudessa mikään uusi ilmiö

Kun tämä sukupolvi on erään kirjoittajan sanoja lainataksemme nopeasti kehittymässä ”se ei ollut minun syytäni” -⁠sukupolveksi, voi näyttää siltä, että tämä ilmiö on voimistumassa. Historiallinen todistusaineisto kuitenkin osoittaa, että syyllisyyden työntämistä toisten niskoille selityksen ”se ei itse asiassa ollut minun syytäni” avulla on esiintynyt ihmisen historian alusta lähtien. Aadamin ja Eevan reaktio sen jälkeen, kun he olivat tehneet ensimmäisen syntinsä – syöneet hedelmää, jota Jumala oli kieltänyt syömästä – on klassinen esimerkki syyn vierittämisestä toisten niskoille. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan keskustelusta, jossa Jumala puhui ensin: ”’Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?’ Ja Aadam sanoi vielä: ’Nainen, jonka annoit olemaan kanssani, hän antoi minulle hedelmän siitä puusta, ja niin minä söin.’ Sitten Jehova Jumala sanoi naiselle: ’Mitä oikein olet tehnyt?’ Tähän nainen vastasi: ’Käärme minut petti, ja niin minä söin.’” (1. Mooseksen kirja 3:​11–13.)

Aina siitä lähtien ovat ihmiset keksineet erilaisia ajatusrakennelmia ja etsineet erikoisia selityksiä, jotka vapauttaisivat heidät kaikesta todellisesta vastuusta, joka heillä on teoistaan. Näistä tunnetuimpia on ikivanha usko kohtaloon. Buddhalainen nainen, joka uskoi vilpittömästi karmaan, sanoi: ”Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, että jouduin kärsimään jostakin, mikä minulla oli jo syntyessäni mutta mistä en tiennyt mitään. Se oli minun kohtaloni, joka minun oli hyväksyttävä.” Kohtaloon uskominen on yleistä myös kristikunnassa, ja sitä on kasvattanut ennaltamääräysoppi, jota Jean Calvin opetti. Papit sanovat sureville sukulaisille usein, että jokin tietty onnettomuus oli Jumalan tahto. Toisaalta myös jotkut hyvää tarkoittavat kristityt syyttävät kaikista vastoinkäymisistään Saatanaa.

Nykyään on alettu nähdä käyttäytymistä, johon ei liity tilivelvollisuutta ja joka on laillisesti ja sosiaalisesti hyväksyttyä. Elämme aikaa, jolle on leimaa antavaa yksilön oikeuksien lisääntyminen ja velvollisuuksien vähentyminen.

Ihmisen käyttäytymisen tutkiminen on tuottanut niin sanottuja tieteellisiä todisteita, joiden jotkut uskovat voivan antaa vapaan vallan käyttäytymistavoille, jotka ulottuvat siveettömyydestä murhatöihin. Se heijastaa yhteiskunnan innokkuutta syyttää mitä tai ketä tahansa muuta kuin ihmistä itseään.

Me tarvitsemme vastauksia esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin: Mitä tiede on loppujen lopuksi saanut selville? Määräytyykö ihmisen käyttäytyminen yksinomaan hänen geeniensä perusteella? Vai ohjaavatko sekä sisäiset että ulkoiset voimat käyttäytymistämme? Mitä todisteet todellisuudessa osoittavat?