Totuus on antanut minulle elämäni takaisin

Useimmat entiset ystäväni ovat kuolleet aidsiin. Näin heitä usein kaduilla ennen heidän kuolemaansa. Ilman totuutta minäkin olisin nyt kuollut. Annahan kun selitän.

SYNNYIN 11. joulukuuta 1954 John ja Dorothy Horryn toisena ja viimeisenä lapsena. He antoivat nimekseni Dolores, mutta kun synnyin, äitini sanoi minua Dollyksi, koska hänen mielestään näytin vauvanukelta (engl. doll merkitsee ’nukkea’). Lempinimi jäi pysyväksi, mutta ihmiset eivät silloin osanneet aavistaakaan, että minusta tulisi äidin pahin painajainen.

Asuimme rautatietalossa – jota kutsuttiin sillä nimellä, koska se oli pitkä ja kapea. Se sijaitsi 61. Streetillä New Yorkissa. Asunto ei ollut kovin miellyttävä; jaoimme tilan rottien kanssa. Mutta kun minua eräänä yönä purtiin, muutimme kiireen vilkkaa siitä pois.

Vuonna 1957 muutimme Etelä-Manhattanin itäpuolelle. Entiseen asuntoomme verrattuna se oli mahtava: viehättäviä makuuhuoneita, valtava puisto ikkunani edessä ja näkymä East Riverille. Saatoin katsella ohi purjehtivia veneitä sekä lapsia, jotka pelasivat jalkapalloa ja baseballia puistossa. Minulle se oli tosiaan paratiisi. Sitten turvallinen maailmani alkoi sortua.

Alkoholismi ja huumeet

Äiti ja isä riitelivät paljon. En ymmärtänyt aluksi syytä siihen, mutta sitten aloin huomata, että isäni oli aina humalassa. Hän ei pystynyt säilyttämään työpaikkaa, ja äiti oli ainoa, joka kävi töissä. Kun ystäväni saivat tietää, että isä oli alkoholisti, sain kuunnella pilkkaa, joka teki elämäni kurjaksi.

Asiat menivät aina vain huonompaan suuntaan. Lopulta isästä tuli väkivaltainen ja äiti ajoi hänet pois. Niinpä meistä tuli yksinhuoltajaperhe. Olin siinä kahdeksan yhdeksän vanha ja kärsin suunnattomasti perhetilanteestamme. Äidin täytyi olla jatkuvasti töissä saadakseen rahat riittämään, ja hän joutui jättämään minut ja sisareni naapureiden hoiviin koulun jälkeen.

Ollessani kuudennella luokalla minusta tuli hyvin kapinallinen. Jäin pois tunneilta ja menin läheiseen Tompkins Square -⁠puistoon; yritin karkottaa suruni juomalla alkoholia. Pian aloin liikkua erään sakin mukana ja sain ystävikseni itseäni paljon vanhempia nuoria. Olin vasta 11-vuotias, mutta koska olin ikäisekseni isokokoinen, kävin 16- tai 17-vuotiaasta. Nämä uudet ystäväni joivat, polttivat marihuanaa, käyttivät LSD:tä ja suonensisäisesti heroiinia. En halunnut olla erilainen, joten aloin kokeilla noita aineita. 14-vuotiaana olin niistä riippuvainen.

Äiti saa selville

”Minä olen sinut tähän maailmaan saattanut, ja minä myös hoidan sinut pois.” Näin tapasivat sanoa naapuristomme äidit, joita heidän lapsensa olivat syvästi loukanneet ja joille nämä olivat tuottaneet suuren pettymyksen. Kun äiti, joka oli tavallisesti hyvin maltillinen ja itsensä hillitsevä ihminen, sai kuulla 14-vuotiaan tyttärensä käyttävän heroiinia, hän sanoi tekevänsä juuri niin – hoitavansa minut pois.

Ryntäsin kylpyhuoneeseen ja yritin pitää ovea kiinni ponnistamalla jaloillani kylpyammetta vastaan, mutta olin liian hidas. Nyt olin todella pulassa! Sanomattakin on selvää, että sain elämäni selkäsaunan. Pelastuksekseni sisareni ja se henkilö, joka oli kertonut minusta, onnistuivat pääsemään kylpyhuoneeseen ja pitämään kiinni raivoavasta äidistäni, niin että pääsin pakenemaan asunnosta. Kun lopulta palasin kotiin – oltuani pakosalla joitakin päiviä – suostuin hakemaan apua huumeongelmaani.

Saan ammattiapua

Muutaman kuukauden kuluttua näin televisiossa mainoksen huumeongelmasta kärsivien hoitokodista. Siellä ne, jotka todella haluavat apua voittaakseen huumeongelmansa, voivat saada sitä. Keskustelin näkemästäni äidin kanssa, ja hän lähetti minut erääseen tuollaiseen hoitokotiin, joka on New Yorkissa. Noissa tiloissa vallitsee perhetunnelma, mikä motivoi ihmisiä muuttamaan täysin elämäntapansa. Asuin siellä noin kaksi ja puoli vuotta.

Vaikka hyödyinkin saamastani avusta, olin hyvin pettynyt saadessani tietää, että jotkut henkilökuntaan kuuluvista, joihin luotin ja joita kunnioitin – ja joiden ajateltiin lopettaneen huumeiden käytön – käyttivät niitä jälleen. Tunsin itseni petetyksi ja typeräksi. He olivat opettaneet, että vanha sanonta ”Kerran riippuvainen, aina riippuvainen” oli valetta. Nyt näin heissä elävän todisteen siitä, ettei asia ollutkaan niin.

Kun 17-vuotiaana palasin kotiin, olin kuitenkin päässyt eroon huumeista ja päättänyt parhaan kykyni mukaan olla enää koskaan käyttämättä heroiinia. Sillä välin äitini ja sisareni olivat alkaneet tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa.

Edelleen perheen musta lammas

Vaikka olinkin lopettanut huumeiden käytön, tunsin edelleen olevani perheen musta lammas. Se johtui siitä, etten halunnut mukautua talon uusiin sääntöihin, jotka eivät sallineet esimerkiksi tupakointia eivätkä diskoissa juhlimista. Ei aikaakaan kun äiti ajoi minut pois kotoa, koska en suostunut vaihtamaan ystäväpiiriäni enkä muuttamaan maailmallista asennettani. Se sai minut todella vihaamaan häntä, mutta se oli parasta, mitä hän saattoi hyväkseni tehdä. Hän ei lipsunut vanhurskaista periaatteista eikä koskaan epäröinyt.

Niinpä minä lähdin rakentamaan itselleni uutta, parempaa elämää. Menin uudestaan kouluun oppiakseni jonkin ammatin, jonka avulla voisin rahoittaa opiskeluni collegessa. Menestyin melko hyvin, ja minusta tuli taas yhteiskuntakelpoinen kansalainen. Sain työtä ja asunnon. Sitten kuvaan mukaan tuli romanssi tavatessani erään vanhan poikaystäväni. Elvytimme suhteemme, ja tarkoituksenamme oli toimia oikein ja mennä naimisiin.

Jonkin ajan kuluttua poikaystäväni alkoi kuitenkin käyttää huumeita, ja asiat alkoivat mennä alamäkeä meiltä molemmilta. Koska en pystynyt kestämään tunneperäistä tuskaa, tein mitä näin parhaaksi – tukahdutin tunteeni huumeiden avulla. Turvauduin kokaiiniin, jonka avulla pääsi ”rikkaan miehen pilveen”. Kokaiini hyväksyttiin silloin yleisesti, koska monet eivät uskoneet sen aiheuttavan riippuvuutta. Minulle se osoittautui kuitenkin pahemmaksi kuin heroiini.

Käytin 1970-luvun puolivälissä kokaiinia kolmisen vuotta. Lopulta aloin tajuta, missä noidankehässä olin, ja rupesin miettimään, eikö elämä tarjoa mitään muuta. Päädyin siihen, että ellei muuta ole, olin saanut kyllikseni. Menin takaisin äidin luokse ja kerroin hänelle, että olin saanut tarpeekseni ja että menisin takaisin hoitokotiin. Taas kun oli kulunut puolitoista vuotta, olin päässyt eroon huumeista.

Olin vähällä löytää totuuden

Jälleen sain hyvän työn ja löysin mukavan asunnon ja poikaystävän. Menimme kihloihin. Kaiken aikaa äiti piti minuun säännöllisesti yhteyttä. Hän puhui minulle Raamatusta ja lähetti minulle Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, mutta en koskaan lukenut niitä. Kerroin äidille, että suunnittelin mennä naimisiin ja perustaa perheen. Hän lähetti minulle julkaisun, joka muutti elämäni iäksi: kirjan Tee perhe-elämäsi onnelliseksi.

Kun luin tuon kirjan, tiesin, mitä halusin, ja tajusin, että olin yrittänyt saavuttaa sen väärällä tavalla. Lopultakin joku ymmärsi, miltä minusta tuntui ja mitä todellisuudessa oli sydämessäni. Se että minulla oli sellaisia tunteita ja ajatuksia kuin oli, ei tehnyt minusta omituista ihmistä – olin normaali. Mutta se ihminen, johon olin kiintynyt, nauroi minulle, kun yritin näyttää hänelle Perhe-elämä-kirjaa ja Raamattua. Hän ei tekisi niitä muutoksia, joita onnellinen perhe-elämä vaatisi. Edessäni oli siis vaikea ratkaisu: jäädäkö vai lähteä? Tulin siihen tulokseen, että oli aika muuttaa pois.

Poikaystäväni oli raivoissaan. Kun tulin eräänä päivänä kotiin, hän oli leikannut partaveitsellä kaikki vaatteeni riekaleiksi. Melkein kaikki, mitä omistin – kengät, takit, huonekalut – oli mennyttä; ne oli joko revitty tai myyty. Minulle jäivät vain ne vaatteet, jotka olivat päälläni. Halusin vaipua maahan ja kuolla. Joskus ihminen väsyy taistelemaan. Ja selviytyäkseen tilanteesta hän turvautuu samaan keinoon kuin aina ennenkin – tunteidensa tukahduttamiseen huumeiden avulla. Minun mielestäni vaihtoehtoina olivat joko se tai itsemurha.

Vaikka sorruin taas huumeisiin, äiti ei koskaan luovuttanut minun suhteeni. Hän kävi luonani ja toi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Keskustellessamme eräänä iltana kerroin hänelle, miltä minusta tuntui – että olin väsynyt yrittämään enkä enää tiennyt, mitä tehdä. Hän sanoi yksinkertaisesti: ”Nyt kun olet kokeillut kaikkea muuta, mikset antaisi Jehovalle mahdollisuutta?”

Totuus pelasti minut

Vuonna 1982 suostuin tekemään sen, mihin äiti oli minua vuosia kehottanut. Aloin tutkia Raamattua vakavissani. Pian innostuin oppimistani asioista. Aloin tajuta, että elämäni on hyvin kallisarvoinen Jehovalle ja että elämällä on todellinen tarkoitus. Mutta ymmärsin, että jos aioin palvella Jehovaa, minun täytyi tehdä paljon muutoksia ja tarvitsin henkistä ja hengellistä tukea. Siksi pyysin äidiltä lupaa muuttaa takaisin kotiin.

Äiti oli varovainen, koska olin niin usein tuottanut hänelle pettymyksen. Hän puhui erään kristityn vanhimman kanssa pyynnöstäni muuttaa takaisin hänen luokseen. Kun hän huomasi äidin uskovan, että muuttumiseeni oli tällä kertaa hyvät mahdollisuudet, hän kannusti: ”Mikset antaisi hänelle vielä mahdollisuutta?”

Onneksi en tällä kertaa tuottanut äidilleni pettymystä. Jatkoin Raamatun tutkimista ja aloin käydä kristillisissä kokouksissa säännöllisesti. Jehovan avulla tein elämässäni täyskäännöksen. Raamatun, Jumalan totuuden sanan, neuvojen ansiosta pystyin selviytymään vaikeista ajoista (Johannes 17:​17). Lopetin jopa tupakanpolton; minun oli vaikeampi päästä eroon tupakasta kuin heroiinista ja kokaiinista. Ensimmäisen kerran olin todella iloinen siitä, että olin elossa.

Muutaman kuukauden kuluttua, 24. joulukuuta 1983, menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle. Seuraavassa huhtikuussa lisäsin palvelusta aloittamalla osa-aikaisen tienraivauksen. Aluksi entiset ystäväni pilkkasivat minua nähdessään minut palveluksessa. Kävi juuri niin kuin apostoli Pietari varoitti ennalta: ”Koska ette enää juokse heidän kanssaan tähän suuntaan samaan irstailun lätäkköön, he oudoksuvat ja herjaavat teitä jatkuvasti.” (1. Pietarin kirje 4:​4.)

Syyskuussa 1984 aloitin vakituisen tienraivauksen, ja pian johdin kymmentä viikoittaista raamatuntutkistelua. Joitakin näistä tutkisteluista pidin ihmisille, jotka olivat pilkanneet minua, kun aloitin palveluksen. Se oli hyvin jännittävää aikaa elämässäni, koska minulla oli mahdollisuus auttaa monia nuoria omaksumaan Raamatun totuus. Olin aina halunnut lapsia, joten hengellisten lasten äidiksi tuleminen, kuvaannollisesti puhuen, on ollut minulle jatkuvan ilon lähde (vrt. 1. Korinttilaisille 4:​15).

Vuosien varrella näin kaduilla lähellä kotiani entisiä ystäviäni, joiden kanssa käytin aikoinaan huumeita. He olivat saaneet aidsin käytettyään samoja neuloja tartunnan saaneiden kanssa ja näyttivät kauheilta. Monet ovat sen jälkeen kuolleet. Tiedän, että ilman Raamatun totuutta minäkin olisin todennäköisesti nyt kuollut. Olen todellisuudessa saanut sen ansiosta elämäni takaisin.

Tuskan välttäminen

Toivon monesti, että olisin oppinut totuuden lapsena ja välttänyt tuskan ja kurjuuden täyttämän elämän. Jehova auttaa minua nyt selviytymään siitä tuskasta, joka johtuu hukkaan heitetystä nuoruudesta, mutta minun täytyy odottaa uutta järjestelmää, jotta tunneperäiset arvet paranisivat lopullisesti (Ilmestys 21:​3, 4). Yritän nykyään kovasti kertoa nuorille, miten siunattu asia se on, että he tuntevat Jehovan ja saavat apua hänen järjestöltään hänen opetustensa soveltamisessa.

Maailma voi näyttää kiehtovalta ja houkuttelevalta. Ja se haluaa sinun uskovan, että voit pitää hauskaa sen tavalla kokematta tuskaa. Mutta se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Maailma käyttää sinua hyväkseen, ja sen jälkeen se heittää sinut pois. Raamattu sanoo totuudenmukaisesti, että Saatana on tämän maailman hallitsija – todellisuudessa sen jumala – emmekä me saa rakastaa sen enempää maailmaa kuin sitä, mikä siinä on (Johannes 12:​31; 14:​30; 16:​11; 2. Korinttilaisille 4:​4; 1. Johanneksen kirje 2:​15–17; 5:​19). Koska maailmalliset ihmiset ovat turmeluksen orjia, heidän seuransa ei voi tuottaa tosi onnellisuutta (2. Pietarin kirje 2:​19).

Toivon näiden asioiden kertomisen itsestäni auttavan muita näkemään, että ”todellinen elämä” – ikuinen elämä Jumalan uudessa maailmassa – on ainoa tavoittelemisen arvoinen elämä. Kohtaammepa mitä tahansa myötä- tai vastamäkiä vaeltaessamme totuudessa, ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella, Saatanan maailmassa. Saatana vain yrittää saada sen näyttämään siltä. Rukoilen, että voin kaikkien kristittyjen veljieni ja sisarteni kanssa pitää katseeni kohdistettuna todelliseen elämään – ikuiseen elämään paratiisimaassa. (1. Timoteukselle 6:​19.) (Kertonut Dolly Horry.)

[Kuva s. 15]

Todistamassa äitini kanssa Tompkins Square -puistossa