Kun maa muuttuu aavikoksi

ON SANOTTU, että maa muuttuu hitaasti aavikoksi lähes sadassa maassa, mikä vaikuttaa yli 900 miljoonan ihmisen elämään ja minkä vuoksi koko maailmassa menetetään tuloja vuosittain arviolta 190 miljardin markan edestä. Vaikka pahimmin ovat joutuneet kärsimään köyhät alueet (81 näistä maista on kehitysmaita), aavikoituminen uhkaa maita joka mantereella.

Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma (UNEP) sanoo aavikoitumista ”yhdeksi maapallon vakavimmista ympäristöongelmista”. Samanaikaisesti tutkijat sanovat myös, että ”aavikko ei laajene”. Mistä tämä johtuu?

Aavikot liikkuvat ja määritelmät muuttuvat

Sahelin alueella Afrikassa esiintyneen pitkän kuivuuskauden (1968–73) jälkeen ihmisten mieliin syöpyi kuva aavikoista, jotka etenevät viljelysmaiden yli. Se ”synkkä tulevaisuudenkuva”, jonka tiedemiehet tuolloin maalasivat, ”perustui suhteellisen lyhyeltä ajalta kerättyihin niukkoihin tietoihin, jotka antoivat asiasta virheellisen käsityksen”, sanoo Kansainvälisen kuivuustiedotuskeskuksen johtaja Donald A. Wilhite yhdysvaltalaisesta Nebraskan yliopistosta.

Pitkälle kehitetyt satelliittikuvat, joissa biomassa (eliöiden kokonaismäärä) erottuu, osoittavat, että kasvillisuusraja liikkuu edestakaisin kuivuus- ja sadekausien mukaan. Asiantuntijoiden mukaan nämä vaihtelut ”antavat sellaisen vaikutelman, että aavikko laajenee tai pienenee”. Aavikot siis ”liikkuvat” mutta eivät aina ”etene”. Siitä huolimatta ”aavikoitumista esiintyy”, painottaa tri Wilhite. Mutta mitä sillä sitten oikeastaan tarkoitetaan?

Aavikoituminen

”Aavikoituminen” sekoitetaan usein aavikoiden laajenemiseen ja pienenemiseen. Aavikoituminen viittaa kuitenkin erään tutkijaryhmän mukaan eri ilmiöön. Laajenemista ja pienenemistä tapahtuu aavikoiden reuna-alueilla, kun taas aavikoitumista ilmenee äärimmäisen kuivilla alueilla, joista jotkin voivat sijaita kaukana aavikoista. Suunnattomat kuivan viljelysmaan alueet, jotka muodostavat noin kolmanneksen maapallon maa-alasta, ovat hitaasti muuttumassa aavikoiksi. Tätä ilmiötä pidetään tällä hetkellä aavikoitumisena.

Huolimatta tästä laajemmasta näkemyksestä, joka koskee sitä, missä aavikoitumista tapahtuu, nämä kaksi ilmiötä sekoitetaan edelleen toisiinsa. Miksi? Lontoosta käsin toimiva tiedotusjärjestö Panos, joka on erikoistunut kehitysaluekysymyksiin, kiinnittää huomion yhteen syyhyn. Päättäjät pitävät toisinaan voimakkaan kuvan aavikon etenemisestä elävänä, koska tämän ”kuvan perusteella on helpompi hankkia poliittista tukea kuin monimutkaisemman ’aavikoitumisen’ perusteella”.

”Uusi tieto on nostattanut melkoisen kiistan siitä, mitä ’aavikoitumisella’ oikeastaan tarkoitetaan”, toteaa Panos. Kiistakysymyksenä on se, tuleeko syyttää ihmistä vai ilmastoa. Aluksi YK ehdotti, että aavikoituminen määriteltäisiin ”pääasiassa ihmisen haitallisesta toiminnasta johtuvaksi maaperän huonontumiseksi arideilla ja semiarideilla alueilla sekä subhumidien [”puolikosteiden”] alueiden kuivissa osissa” (kursivointi meidän). Monet maat eivät olleet tyytyväisiä tähän määritelmään, koska se sysää vastuun aavikoitumisesta ihmisen niskoille, sanoo Kansainvälisen ympäristö- ja kehitysinstituutin aavikkohankkeen johtaja Camilla Toulmin. Määritelmää muutettiin siksi hiljattain siten, että aavikoitumisen syiksi luetaan ”ilmastonvaihtelut ja ihmisen toiminta” (kursivointi meidän). Uudessa määritelmässä aavikoituminen pannaan siis sekä ihmisen että ilmaston syyksi, mutta tämä ei tehnyt loppua kiistelystä. Miksi ei?

Panos sanoo: ”Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että määritelmien lisääminen ja sitä seuraava väittely ovat todellisuudessa yrityksiä saada lisää rahallista tukea entistä useammille maille, joita pidetään uhanalaisina.” Jatkuva väittely on johtanut siihen, että ”itse termi on menettänyt lähes täysin merkityksensä”. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että sanasta ”aavikoituminen” pitäisi luopua kokonaan. Mutta sanan vaihtaminen ei tietenkään ratkaise itse ongelmaa tai poista sen syitä. Mistä aavikoituminen johtuu?

Perussyyt ja seuraukset

Alan Graingerin kirjassa Desertification sanotaan, että perussyitä ovat liiallinen maanviljely, ylilaiduntaminen, metsänhakkuut ja väärin toteutettu kastelu. Kun kaksi tai useampi näistä syistä esiintyy yhdessä, seurauksena on yleensä aavikoituminen. Ongelmaa pahentavat entisestään esimerkiksi väestössä, ilmastossa ja sosioekonomisissa oloissa tapahtuvat muutokset.

Yksi ilmiselvä seuraus aavikoitumisesta on se, että kuiva maa menettää kykynsä tuottaa ruokaa. Tätä esiintyy kaikkialla maailmassa, mutta varsinkin Afrikassa, missä 66 prosenttia mantereesta on aavikkoa tai kuivaa maata. Mutta aavikoitumisesta on muitakin karvaita seurauksia. Se aiheuttaa sotia. ”Niiden syiden monimutkaisessa verkossa, jotka aiheuttavat yhteiskunnallista ja poliittista epävakaisuutta, verenvuodatusta sekä sotia, näyttelee ympäristön tuhoutuminen yhä merkittävämpää osaa”, todetaan kirjassa Greenwar​—Environment and Conflict.

Jopa sotien ehkäisemiseen tähtäävät pyrkimyksetkin verottavat ympäristöä ja pahentavat köyhyyttä. Millä tavalla? ”Kohdatessaan poliittista epävakaisuutta, johon ovat syynä taistelut maaperän huonontumisen vuoksi hupenevista luonnonvaroista, hallitukset pyrkivät usein tukahduttamaan väkivallan sotilaallisin keinoin”, selittää Panos. ”Hallitukset ohjaavat tällä tavoin varoja pikemminkin sotilasmenoihin kuin köyhyyden lievittämiseen.” Mutta miten voitaisiin aavikoitumisen seurauksien sijasta taistella sen syitä vastaan?

Ei nopeaa ratkaisua

Pohdittuaan tätä kysymystä 13 kuukautta yli sadan maan edustajat hyväksyivät ”YK:n sopimuksen aavikoitumisen estämisestä”, suunnitelman joka on YK:n mukaan ”tärkeä askel eteenpäin” taistelussa aavikoitumista vastaan. Sopimuksessa pidettiin tärkeänä muun muassa aavikoitumista ehkäisevän tietämyksen ja tekniikan siirtämistä teollisuusmaista kehitysmaihin, tutkimus- ja koulutusohjelmia sekä erityisesti paikallisten ihmisten tietojen entistä parempaa hyödyntämistä. (UN Chronicle.) Pysäyttääkö tämä uusi sopimus kuivan maaperän huonontumisen?

Jotta tilanteessa tapahtuisi muutos, tarvitaan Panoksen mukaan sekä sanoja että konkreettista tukea. Yksi sopimuksen puuhamiehistä, Hama Arba Diallo, kertoi, että vuosina 1977–88 käytettiin noin 4,5 miljardia markkaa vuodessa aavikoitumisen estämiseen. Mutta jotta todellista edistystä tapahtuisi, edellä mainittujen 81 kehitysmaan rahantarve on neljästä kahdeksaan kertaa suurempi, kertoo UNEP.

Mutta kuka maksaa laskun? ”Teollisuusmailta ei juuri heru lisää rahaa aavikoitumisen estämiseen”, varoittaa Panos ja lisää, että ”aavikoitumisesta kärsivien köyhien maiden ei ole realistista odottaa, että sopimus tuo helpon tai nopean ratkaisun”. Panos toteaa kuitenkin lopuksi myönteisesti, että eri puolilla maailmaa käytävä keskustelu aavikoitumisesta tekee ongelmaa tunnetuksi, ”mikä on jo sinänsä saavutus”.

’Erämaa tulee riemuitsemaan’

Viime vuosikymmenien aikana monet miehet ja naiset ovat tosiaan auttaneet ihmiskuntaa tajuamaan, millainen katastrofi jatkuvasta aavikoitumisesta seuraisi. Esimerkiksi sellaiset iskulauseet kuin ”Ennen ihmistä on metsää, hänen jälkeensä aavikkoa” vaativat ihmisiä muuttamaan tilanteen päinvastaiseksi.

Valistuneet ihmiset ymmärtävät kuitenkin myös sen, että aavikoituminen on monimutkainen ongelma. He ovat riittävän realistisia tajutakseen, että ihmisellä, olipa hän kuinka hyvää tarkoittava tahansa, on rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa nykyajan maailmanlaajuisten ongelmien syihin.

Samanaikaisesti niiden, jotka ovat huolissaan planeettamme tulevaisuudesta, on rohkaisevaa tietää, että maan Luoja on luvannut ratkaista tämän ja muut ympäristöongelmat. Ja koska Raamattuun merkityt Jumalan lupaukset ovat aina osoittautuneet tosiksi, on realistista odottaa toiveikkaana sen täyttymistä, mitä Jehova henkeytti profeetta Jesajan kirjoittamaan aavikoista ja kuluneesta maaperästä: ”Erämaa ja vedetön seutu tulevat riemuitsemaan, ja aavikkotasanko tulee iloitsemaan ja kukkimaan kuin sahrami. – – Sillä vesiä on puhjennut erämaahan ja aavikkotasangolle puroja. Ja kuumuuden korventamasta maasta on tullut kuin kaislikkoinen lammikko ja janoisesta maasta kuin vesilähteitä.” (Jesaja 35:​1–7; 42:​8, 9; 46:​8–10.) Mikä ilo onkaan nähdä lähitulevaisuudessa, kuinka aavikoitumisprosessi pysähtyy ja muuttuu päinvastaiseksi!

[Tekstiruutu s. 16]

Aavikon tai kuivan maan prosentuaalinen osuus maa-alueesta

Aasia 46 %

Afrikka 66 %

Australia 75 %

Etelä-Amerikka 31 %

Eurooppa 32 %

Pohjois-Amerikka 34 %

Maailma 41 %

[Tekstiruutu s. 17]

Kastelu muuttaa maata aavikoksi?

Voiko maan kastelu aiheuttaa aavikoitumista? Kyllä, väärin toteutettu kastelu voi. Näin käy, kun vettä ei asianmukaisesti ohjata kastellusta maasta pois. Aluksi maaperä vettyy, sitten se muuttuu suolaiseksi, ja lopulta maanpinnalle muodostuu suolakuori. ”Väärin toteutettu kastelu muuttaa maata aavikoksi yhtä nopeasti kuin uusia kastelujärjestelmiä otetaan käyttöön”, toteaa Panos.

[Kartta s. 16, 17]

AAVIKKOA

UHANALAISTA ALUETTA

[Lähdemerkintä]

Mountain High Maps® Copyright © 1995 Digital Wisdom, Inc.

[Kuvat s. 15]

Hitaasti aavikoituvaa viljelysmaata