Suurenmoinen yllätys

Dana Folz oli kahdeksanvuotias pikkupoika saadessaan tietää, että hänet oli adoptoitu. Vuosia myöhemmin hän alkoi miettiä: Kuka äitini on? Millainen hän oli? Miksi hän luovutti minut adoptoitavaksi? Onko minulla veljiä tai sisaria? Lue Danan kertomus siitä, miten hän lopulta löysi biologisen äitinsä ja mikä valtava yllätys häntä seuraavaksi odotti.

SYNNYIN 1. elokuuta 1966 Ketchikanissa Alaskan osavaltiossa Yhdysvalloissa. Sisareni Pam oli pari vuotta vanhempi kuin minä. Isämme oli sosiaalityöntekijänä intiaaniasiainvirastossa, ja hän sai usein siirtoja. Muutimme Alaskassa paikasta toiseen. Myöhemmin asuimme Iowassa, Oklahomassa, Arizonassa ja Oregonissa.

Vieraillessamme vuoden 1975 kesällä sukulaisten luona Wisconsinissa jotkut serkuistani esittivät ilkeitä huomautuksia eräästä toisesta serkusta. ”Hänet on adoptoitu, joten hän ei todellisuudessa ole Folz”, he sanoivat. Palattuamme kotiin kysyin äidiltä tästä ja yllätyin hänen järkyttyneestä ilmeestään. Hän selitti minulle, mitä adoptio on. Tuona iltana silmät kyynelissä hän kertoi minulle, että minut ja myös sisareni oli adoptoitu.

Adoptio ei merkinnyt minulle silloin paljoakaan, ja vähään aikaan en ajatellut sitä sen enempää. Minulla oli äiti ja isä, ja elämä tuntui olevan sellaista kuin sen pitikin. Vanhempani päättivät lakata muuttamasta ja antaa perheen asettua aloilleen. Kun olin yhdeksänvuotias, asetuimme Vancouveriin Washingtonin osavaltioon. Olimme isän kanssa hyvin läheisiä, kun taas äidin kanssa en ollut niin hyvissä väleissä. Ajoittainen riippumattomuuteni ja kapinallisuuteni saivat äitini turhautumaan, mikä saattoi olla syynä siihen, että tunnuimme ajautuvan erilleen.

Romanssi ja yliopisto

Käydessäni lukiota tapasin Trinan, ja olimme heti samalla aallonpituudella. Päätettyäni lukion sain stipendin osavaltionyliopistoon Oregoniin, Corvallisiin opiskellakseni humanistisia tieteitä. Vapaa-aikani kului siihen, että matkustin yhtä mittaa Vancouveriin ollakseni Trinan kanssa, jolla oli vielä vuosi lukiota jäljellä. En opiskellut pahemmin, mutta ajattelin selviytyväni yliopistosta joka tapauksessa. Ensimmäinen todistukseni oli suuri järkytys – minulla ei ollut koskaan ollut niin huonoa todistusta! Häpesin. En kuitenkaan lakannut käymästä Trinan luona; otin vain kirjani mukaan, jotta voisin opiskella käyntieni aikana.

Eräänä päivänä ajaessani moottoripyörällä takaisin kouluun Vancouverista jouduin vakavaan liikenneonnettomuuteen. Pian tämän jälkeen loukkaannuin vielä vakavammin, kun jäin auton alle ylittäessäni katua suojatietä pitkin. Aloin käydä työssä enkä halunnut enää palata yliopistoon.

Kiinnostus uskontoon

Aikanaan Trina ja minä muutimme yhteen. Uskoimme Jumalaan ja halusimme oppia tuntemaan hänet. Meistä kuitenkin tuntui, että kirkot olivat ulkokultaisia. Niinpä yritimme lukea Raamattua itseksemme, mutta siinä ei mielestämme ollut päätä eikä häntää.

Eräänä päivänä työpaikallani Portlandissa Oregonin osavaltiossa työtoverini alkoivat kiusata erästä miestä, joka oli mielestäni yksi mukavimmista tapaamistani ihmisistä. Randy kesti härnäämisen rauhallisesti. Myöhemmin tuona päivänä kysyin häneltä: ”Mikä tämä sananpalvelijajuttu oikein on?”

”Se pitää paikkansa, olen sananpalvelija”, hän sanoi.

”Keihin kuulut?” kysyin.

”Olen Jehovan todistaja.”

”Keitä ovat Jehovan todistajat?”

”Oletko vakavissasi?” hän kysyi hämmästyneenä.

”Niin, keitä ovat Jehovan todistajat?” kysyin. ”Pitäisikö minun tietää?”

”Pitäisihän sinun tietää”, hän sanoi hymyillen. ”Mitä teet lounasaikaan?”

Tämä oli ensimmäinen lukuisista lounasaikaan käydyistä raamatullisista keskusteluista. Eräänä iltana kerroin niistä Trinalle. ”Älä keskustele Jehovan todistajien kanssa!” hän huudahti. ”He ovat outoja! He eivät ole edes kristittyjä. He eivät vietä joulua.” Ja hän luetteli muitakin asioita, joita hän oli kuullut Jehovan todistajista.

”Joku on kertonut sinulle kaikenlaista, mikä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa”, sanoin. Keskusteltuamme pitkään pystyin vakuuttamaan hänelle, ettei hän ollut kuullut koko totuutta. Tämän jälkeen hän pani minut esittämään kysymyksiä Randylle, ja välitin hänelle selviä, raamatullisia vastauksia toinen toisensa perään. Lopulta Trina sanoi: ”En koskaan tiennyt, että kaikki tämä löytyy Raamatusta, mutta olen yhä sitä mieltä, että he ovat outoja. Minulle on se ja sama, jos edelleen haluat keskustella hänen kanssaan Raamatusta, mutta kun tulet kotiin, älä yritä tyrkyttää sitä minulle.”

Vaikea elämänvaihe

Uskoin siihen, mitä opin Raamatusta, mutta minusta tuntui, etten millään pystyisi elämään sen mukaisesti. Näytti siltä, että Trina ja minä riitelimme aina vain enemmän. Niinpä muuan ystäväni ja minä päätimme jättää tyttöystävämme ja aloittaa uuden elämän Oklahomassa. Järjestin vapaata työstä. Pian asetuimme ystäväni kanssa taloksi asuntoon, joka sijaitsi eräässä pikkukaupungissa lähellä Texasin rajaa. Ei mennyt kauan, kun tajusin, kuinka paljon kaipasin Trinaa, mutta päätin siitä huolimatta pitää hauskaa.

Sain tietää, että Texasissa saa nauttia alkoholijuomia 19-vuotiaana, joten kun ystäväni lähti matkoille, ylitin osavaltion rajan eräänä iltana mennäkseni juhlimaan tunnettuun rock and roll -⁠baariin. Join itseni umpihumalaan ja romutin autoni, ja sitten minut vietiin putkaan. Jonkin ajan kuluttua sain yhteyden isääni, ja hän maksoi takuurahat, niin että pääsin vapaaksi. Lisäksi Trina huoli minut takaisin, mistä olin kiitollinen! Palasin entiseen työpaikkaani ja jatkoin raamatullisia keskusteluja Randyn kanssa.

Panen elämäni järjestykseen

Oli kulunut lähes kaksi vuotta siitä, kun olin kuullut Jehovan todistajista ensimmäisen kerran, ja päätin keskittyä enemmän Raamatun tutkimiseen. Olin 20-vuotias, ja kysymykset, jotka koskivat alussa mainitsemaani adoptiotani, alkoivat vaivata minua. Niinpä aloin tosissani etsiä biologista äitiäni.

Soitin siihen Alaskan sairaalaan, jossa olin syntynyt, ja kysyin, miten minun tulisi menetellä. Saatuani tietää, mitä tehdä, hankin kopion alkuperäisestä syntymätodistuksestani ja sain selville, että äitini nimi oli Sandra Lee Hirsch, mutta isästäni ei ollut mitään tietoja. Sandra oli ollut vasta 19-vuotias, kun synnyin, joten oletin, että hänen oli täytynyt olla pelokas, naimaton tyttö, joka oli joutunut vaikeuksiin ja tehnyt hyvin vaikean päätöksen. Syntymätodistuksessani ei ollut tarpeeksi tietoja, jotta olisin löytänyt äitini.

Tutkiessani samaan aikaan Raamattua Randyn kanssa, olin tullut vakuuttuneeksi siitä, että olin löytänyt tosi uskonnon. Mutta epäonnistuin kerta toisensa jälkeen lopettamaan saastuttavan tavan tupakoida (2. Korinttilaisille 7:​1). Ajattelin, että Jehova oli luopunut toivosta minun suhteeni. Hiukan myöhemmin eräs todistaja sanoi minulle valtakunnansalissa jotakin, mikä todella auttoi minua. Hän sanoi, että juuri Saatana haluaa meidän epäonnistuvan ja että on surullista nähdä joidenkuiden antavan periksi ja menettävän siitä syystä ikuisen elämän. ”Meidän täytyy heittää taakkamme Jehovalle ja luottaa täysin hänen apuunsa vaikeina aikoina”, hän sanoi (Psalmit 55:​22).

Nuo sanat olivat juuri sitä, mitä tarvitsin! Aloin toimia hänen sanojensa mukaan ja rukoilin usein Jehovalta apua. Pian lopetin tupakanpolton, Trina ja minä menimme naimisiin ja aloin tutkia Raamattua säännöllisesti. Trinakin alkoi aikanaan tutkia. Menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle 9. kesäkuuta 1991. Vajaat kaksi viikkoa myöhemmin syntyi esikoistyttömme Breanna Jean.

Suhteeni isään

Olimme isän kanssa läheisiä toisillemme. Hän oli hyvin huomaavainen ihminen ja aina valmis rohkaisemaan minua, kun olin turhautunut. Hän oli kuitenkin luja, kun tarvitsin kuria. Näin ollen kävimme läpi vaikeita aikoja, kun sain tietää vuoden 1991 alkupuolella, että isällä oli parantumaton keuhkosyöpä. Tuolloin äiti ja isä olivat jo muuttaneet Hamiltoniin Montanan osavaltioon. Matkustimme sinne usein katsomaan isää ja tukemaan äitiä parhaamme mukaan.

Saimme antaa isälle kirjan Nykyinen elämämme – siinäkö kaikki?. Hän lupasi lukea sen ja sanoi, että hän oli huolissaan perheensä hyvinvoinnista. Viimeisellä käynnilläni hän kertoi minulle, miten ylpeä hän oli siitä, että olin hänen poikansa, ja kuinka paljon hän rakasti minua. Sitten hänelle tuli vedet silmiin ja hän käänsi päänsä ikkunaa kohti. Halasimme monta kertaa ennen kuin lähdin. Isä ehti lukea noin kolmanneksen kirjasta, ennen kuin hän kuoli 21. marraskuuta 1991.

Sen jälkeen kun isä oli kuollut ja kun olimme muuttaneet Moses Lakeen Washingtonin osavaltioon, halusin entistä voimakkaammin tietää menneisyydestäni. Kaikesta siitä ajasta huolimatta, jonka käytin etsintään, emme kuitenkaan laiminlyöneet hengellisiä toimintoja. Trina kastettiin 5. kesäkuuta 1993, ja puoli vuotta myöhemmin syntyi toinen tyttäremme Sierra Lynn.

Miten löysin biologisen äitini

Keräsin hellittämättä tietoja Alaskan oikeuslaitokselta, lähetin kirjeen toisensa perään eri virastoihin ja tein omia tutkimuksia tietokoneeni avulla. Kaikki turhaan. Vuoden 1995 lopussa kävin lääkärintarkastuksessa, jolloin paljastui, että sydämeni ei toimi kunnolla. Olin vasta 29-vuotias, ja lääkärini halusi tietää terveystietoni.

Lääkäri esitti perinpohjaisen ja täsmällisen kirjallisen pyynnön, jossa hän korosti, että adoptiopapereissani oleva tieto voisi olla elintärkeää terveyteni kannalta. Aikanaan saimme vastauksen. Se sisälsi tuomarin päätöksen, jossa todettiin, ettei hän katsonut sairauteni olevan tarpeeksi vakava asiakirjojen julkistamiseen. Olin murtunut. Muutamia viikkoja myöhemmin tuli kuitenkin kirje toiselta tuomarilta. Tuomioistuinpäätös salli minun saada adoptiopaperini!

Itse adoptiopaperini saapuivat tammikuun alussa vuonna 1996. Niistä selvisi biologisen äitini kotikaupunki ja perhetausta. Tein heti tietokonehaun yhdistämällä Sandran sekä hänen kotikaupunkinsa nimen ja sain kuuden puhelinnumeron listauksen. Trina ja minä päätimme, että hänen oli parasta soittaa puhelut. Kolmannella kerralla puhelimeen vastasi nainen, joka sanoi, että Sandra on hänen veljentyttärensä, ja antoi Trinalle tämän puhelinnumeron.

Puhelu ja yllätys

Kun Trina soitti numeroon, puhelimeen vastannut nainen ei suostunut kertomaan, kuka hän oli. Lopulta Trina sanoi suoraan: ”Mieheni syntyi Ketchikanissa Alaskassa 1. elokuuta vuonna 1966, ja minun pitäisi saada tietää, oletteko etsimäni ihminen.” Nainen oli pitkään hiljaa, ja sitten hän pyysi ääni vapisten Trinan nimen ja puhelinnumeron ja sanoi soittavansa takaisin. Koska ajattelin, ettei hän soittaisi heti, päätin lähteä kauppaan hakemaan joitakin tarvitsemiamme tavaroita.

Kun palasin, Trina puhui puhelimessa itkussa silmin. Hän ojensi luurin minulle. Äidin ja minun tervehtiessämme toisiamme ja vaihtaessamme muutaman sanan Trina kuiskasi minulle kiireesti: ”Hän todella halusi pitää sinut.” Tunsin sääliä äitiä kohtaan, kun hän alkoi kertoa itsestään. ”Haluan kiittää sinua siitä elämästä, jonka annoit minulle”, sanoin. ”Minulla on ollut hyvä elämä, ja olen saanut kaiken, mitä olen tarvinnutkin. Minulla on ollut hyvät vanhemmat, ja olen saanut paljon rakkautta; nykyään minulla on suurenmoinen vaimo ja kaksi suloista tytärtä. Olen hyvin onnellinen.”

Hän alkoi itkeä. Jatkaessamme keskustelua hän kertoi, että hänet oli raiskattu, minkä vuoksi hän oli tullut raskaaksi, ja että häntä oli painostettu luopumaan minusta. Sitten hän kertoi, että jälkeenpäin hän oli mennyt naimisiin ja jonkin ajan kuluttua siitä, sillä aikaa kun hän oli ollut sairaalassa toipumassa leikkauksesta, hänen tyttövauvansa ja äitinsä olivat kuolleet tulipalossa. Hän sanoi ajatelleensa tuolloin, että Jumala oli ottanut hänen rakkaansa pois rangaistukseksi pojasta, josta hän oli luopunut. Sanoin heti: ”Ei, Jumala ei toimi sillä tavalla!” Hän sanoi, että hän tiesi sen nyt, koska murhenäytelmän jälkeen hän oli alkanut ”etsiä Raamatun totuutta” ja oli tätä nykyä ”Raamatun tutkija”.

Ajattelin, ettei tämä voinut olla totta, ja kysyin: ”Keiden kanssa tutkit?” Seurasi pitkä tauko. Sitten hän sanoi: ”Jehovan todistajien kanssa.” Olin niin tyrmistynyt, etten pystynyt puhumaan. Vedet silmissä sain lopulta sanottua: ”Minäkin olen todistaja.” Kun sanoin sen toiseen kertaan selvemmin, hän oli suunniltaan ilosta. Se oli aivan liian ihmeellistä!

Äiti tuli Jehovan todistajaksi vuonna 1975, jonkin ajan päästä hänen tyttövauvansa kuolemasta. Hän kertoi minusta miehelleen, kun tämä alkoi edistyä hengellisesti. Hän lohdutti äitiä ja sanoi, että he etsisivät minut käsiinsä. Mutta vähän ajan kuluttua hän sai surmansa auto-onnettomuudessa, ja äiti jäi yksin kasvattamaan kolmea pikkulasta. Puhuimme tämän jälkeen tuntikausia useina iltoina. Lopulta päätimme tavata Phoenixissa Arizonan osavaltiossa helmikuun toisella viikolla vuonna 1996. Äiti oli jo suunnitellut käyvänsä siellä erään toisen kristityn sisaren kanssa.

Ikimuistettava jälleennäkeminen

Lähtiessämme tälle matkalle jätimme lapset kotiin. Kun astuimme ulos lentokoneesta, näin äitini ja pystyin lopultakin halaamaan häntä. Kun syleilimme toisiamme, hän sanoi, että hän oli odottanut 29 vuotta saadakseen syleillä minua, ja hän halasikin minua kauan. Meillä oli suurenmoista yhdessä, kun katselimme valokuvia ja juttelimme. Kohokohta oli kuitenkin se, kun sain istua äitini vieressä Phoenixin valtakunnansalissa! Kuuntelimme kokouksen ohjelman yhdessä ja seisoimme vierekkäin laulaessamme Valtakunnan lauluja. Se oli suurenmoinen tunne, jonka tulen aina muistamaan.

Huhtikuussa 1996 sisareni Laura tuli Iowasta käymään luonamme. Miten mukavaa olikaan olla hänen lämminhenkisessä kristillisessä seurassaan! Olen myös ollut puhelimitse yhteydessä kahteen vasta löytämääni veljeen. Se että saan olla yhteydessä perheeseeni, on ihmeellistä, mutta se, että saa nauttia rakkauden yhdistävästä siteestä Jehovan järjestössä, on lahja, jonka vain suuri Jumalamme, Jehova, voi antaa. (Kertonut Dana Folz.)

[Kuva s. 23]

Biologisen äitini kanssa