Luja toivo Tšernobylin varjossa

Herätkää!-lehden Ukrainan-kirjeenvaihtajalta

TŠERNOBYLISSÄ Ukrainassa sattui 26. huhtikuuta 1986 historian pahin ydinvoimalaonnettomuus. Myöhemmin samana vuonna silloinen Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov totesi tuon murhenäytelmän olevan julma muistutus siitä, että ”ihmiskunta ei vielä hallitse niitä suunnattomia voimia, jotka se on herättänyt henkiin”.

Vuoden 1987 helmikuun Psychologie Heute -⁠lehdessä korostettiin Tšernobylin onnettomuuden merkitystä ja sanottiin: ”Tšernobylin reaktorionnettomuus – – merkitsi käännekohtaa uudemman ajan sivistyskansojen historiassa. Kyseessä oli katastrofi, joka tulee huomattavalla tavalla vaikuttamaan vuosisatoja.” The New York Times -⁠lehdessä sanottiin, että ”maailman ilmaan, ruokamultaan ja veteen [oli päässyt] sellainen määrä pitkävaikutteista säteilyä, että se vastaa kaikkia ydinkokeita ja pommeja, jotka milloinkaan on räjäytetty”.

Saksalaisessa Hannoversche Allgemeine -⁠sanomalehdessä ennustettiin, että ”seuraavien 50 vuoden aikana kuolisi eri puolilla maailmaa noin 60000 ihmistä syöpään tämän venäläisen reaktorin sulamisen seurauksena – – Lisäksi 5000 muuta kärsisi vakavista perimävaurioista ja jopa 1000 ihmistä kärsisi Tšernobylin aiheuttamista syntymävioista.”

Tšernobylin murhenäytelmä sai aikaan pelon, huolestuneisuuden ja epävarmuuden tunteen, joka on synkentänyt tuhansien ihmisten elämän. Jotkut ovat kuitenkin saaneet lujan toivon tästä synkästä tilanteesta huolimatta. Otetaanpa esimerkiksi Rudnikin perhe: Viktor ja Anna sekä heidän kaksi tytärtään Jelena ja Anja. Huhtikuussa 1986 Rudnikit asuivat Pripjatissa, noin kolmen kilometrin päässä Tšernobylin reaktorista.

Onnettomuuspäivä

Seuraukset olisivat voineet olla vielä tuhoisammat, elleivät palomiehet olisi toimineet niin urhoollisesti hajonneen reaktorin luona tuona murheellisena lauantaiaamuna. Muutamassa tunnissa palomiehet saivat säteilysairauksia, ja myöhemmin monet heistä kuolivat. Grigori Medvedev, joka toimi pääinsinöörin sijaisena Tšernobylissä 1970-luvulla, kuvailee tapausta kirjassaan Verbrannte Seelen—Die Katastrophe von Tschernobyl: ”Pilvi kulkeutui yli rauhoitetun mäntymetsikön, joka erottaa voimalaitosalueen kaupungista, ja peitti tuon metsikön radioaktiivisella tuhkasateella.” Ilmakehään kerrottiin vapautuneen tonneittain hienoa radioaktiivista ainesta!

Pripjatissa, yli 40000 asukkaan kaupungissa, elämä näytti, ihme kyllä, jatkuvan tuona lauantaina normaalisti. Lapset leikkivät kaduilla, ja ihmiset valmistautuivat viettämään vappua. Onnettomuudesta ei annettu ilmoitusta, eikä vaarasta varoitettu. Anna Rudnik oli ulkona kävelyllä kolmivuotiaan tyttärensä Jelenan kanssa, kun he tapasivat Annan isäpuolen. Tämä oli kuullut onnettomuudesta. Hän oli huolissaan säteilyriskistä ja ajoi heidät nopeasti noin 16 kilometrin päässä sijaitsevaan kotiinsa.

Radioaktiivinen pilvi nousi ilmakehään ja levisi satojen kilometrien suuruiselle alueelle Ukrainaan, Valko-Venäjälle, Venäjälle ja Puolaan sekä Saksaan, Itävaltaan ja Sveitsiin. Seuraavana maanantaina ruotsalaiset ja tanskalaiset tutkijat huolestuivat, kun he mittasivat korkeita radioaktiivisuusarvoja.

Jälkiseuraukset

Tšernobyliin lähetettiin neuvostoliittolaisia sotilaita, palomiehiä, rakennusasiantuntijoita ja muuta väkeä. Tämän ryhmän jäsenet, joita oli noin 600000 henkeä, tulivat tunnetuiksi ”likvidoijina”. He säästivät Euroopan vielä suuremmalta onnettomuudelta rakentamalla vahingoittuneen reaktorin ympärille teräsbetonisen hauta-arkun, joka on kymmenkerroksisen talon korkuinen ja kaksi metriä paksu.

Lähialueiden evakuointi aloitettiin muutaman seuraavan päivän aikana. ”Meidän täytyi hylätä kotimme ja jättää taaksemme kaikki – vaatteet, rahat, asiapaperit, ruoka – koko omaisuutemme”, selitti Viktor. ”Olimme erittäin huolissamme, koska Anna odotti toista lastamme.”

Noin 135000 ihmisen täytyi muuttaa; kaikki asuinalueet, jotka sijaitsivat 30 kilometrin säteellä reaktorista, hylättiin. Rudnikit muuttivat sukulaistensa luokse. Nämä alkoivat kuitenkin pian pelätä, että Rudnikeista leviäisi radioaktiivista säteilyä heihin. ”He tulivat levottomiksi”, Anna sanoi, ”ja lopulta he pyysivät meitä lähtemään.” Toisilla evakuoiduilla oli samanlaisia tuskallisia kokemuksia. Viimein syyskuussa 1986 Rudnikit asettuivat Kalugaan, joka sijaitsee noin 170 kilometriä Moskovasta lounaaseen.

”Sitten lopulta tajusimme, että paluuta takaisin ei ollut”, Anna totesi. ”Olimme menettäneet rakkaan kotiseutumme, jossa olimme syntyneet ja kasvaneet. Se oli kaunista aluetta, jota peittivät kukat ja niityt, ja joessa kasvoi lumpeita. Metsät olivat täynnä marjoja ja sieniä.”

Paitsi että Ukrainan kauneus turmeltui, myös sen asema Neuvostoliiton vilja-aittana kärsi vahingon. Suuri osa maan sadosta tuona syksynä oli saastunut. Samoin Skandinaviassa julistettiin 70 prosenttia poronlihasta ravinnoksi kelpaamattomaksi, koska eläimet olivat syöneet saastunutta jäkälää. Ja joissakin paikoin Saksaa vihannekset jätettiin mätänemään pelloille, koska niiden pelättiin olevan saastuneita.

Säteilyn vaikutus terveyteen

Viralliset luvut paljastivat viisi vuotta myöhemmin, että 576000 ihmistä oli altistunut säteilylle. Sekä syöpää että muita sairauksia kerrotaan esiintyvän heidän keskuudessaan enemmän kuin muualla. Säteilyn vaikutuksista ovat kärsineet erityisesti nuoret. New Scientist -⁠lehden (2.12.​1995) mukaan Euroopan johtavat kilpirauhasasiantuntijat uskovat, että ”peräti 40 prosentille niistä lapsista, jotka altistuivat Tšernobylin aiheuttaman laskeuman suurimmille pitoisuuksille alle vuoden ikäisinä, saattaisi aikuisena kehittyä kilpirauhassyöpä”.

Koska Anna oli altistunut säteilylle raskautensa aikana, lääkärit vaativat häntä tekemään abortin. Kun Viktor ja Anna kieltäytyivät, heidän täytyi allekirjoittaa paperi, jossa he lupasivat, että he huolehtisivat lapsesta itse, vaikka se syntyisi epämuodostuneena. Anja ei ole epämuodostunut, mutta hän on likinäköinen ja hänellä on hengitysongelmia sekä sydän- ja verisuonitauteja. Myös muiden Rudnikin perheen jäsenten terveys on heikentynyt onnettomuuden jälkeen. Viktorilla ja Jelenalla on sydänvaivoja, ja Anna on vain yksi niistä monista, jotka on luokiteltu Tšernobyl-invalideiksi.

Eniten säteilyä saaneiden joukossa olivat ”likvidoijat”, jotka olivat hautaamassa vaurioitunutta reaktoria. Kerrotaan, että tuhannet puhdistustyössä auttaneet ihmiset ovat myöhemmin kuolleet ennenaikaisesti. Monet eloon jääneet valittavat hermostollisia ja psykosomaattisia vaivoja. Masennus on yleistä, eivätkä itsemurhatkaan ole harvinaisia.

Anžela on yksi niistä eloon jääneistä, joilla on alkanut esiintyä vakavia terveysongelmia. Onnettomuuden aikaan hän asui Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa yli 80 kilometrin päässä Tšernobylistä, mutta jälkeenpäin hän toimitti jonkin aikaa tarvikkeita ”likvidoijille” reaktorialueelle. Svetlana, eräs toinen eloon jäänyt, joka asuu Irpenissä lähellä Kiovaa, sairastui syöpään ja joutui leikkaukseen.

Silmäys taaksepäin

Huhtikuussa 1996, kymmenen vuotta suuronnettomuuden jälkeen, Mihail Gorbatšov myönsi: ”Emme yksinkertaisesti olleet valmistautuneet sellaiseen tilanteeseen.” Samoihin aikoihin Venäjän presidentti Boris Jeltsin totesi: ”Ihmiskunta ei ole milloinkaan kokenut näin suurta onnettomuutta, jonka seuraukset ovat olleet niin vakavia ja vaikeita poistaa.”

Tiedelehdessä Spektrum der Wissenschaft verrattiin Tšernobylin onnettomuuden jälkivaikutuksia paljonpuhuvasti siihen, mitä keskikokoinen ydinsota saisi aikaan. Joidenkin arvioiden mukaan tämän murhenäytelmän johdosta on kuollut noin 30000 ihmistä.

Erään viime vuonna esitetyn uutisraportin mukaan voimalan ympärillä on edelleen, kymmenen vuotta onnettomuuden jälkeen, noin 30 kilometrin vyöhyke, joka on ihmiselämälle kelpaamaton. Raportissa sanottiin kuitenkin, että ”647 päättäväistä asukasta on joko livahtanut, tullut lahjomalla tai kävellyt avoimesti takaisin vyöhykkeelle”. Siinä todettiin: ”Aivan varmaa on, että kymmenen kilometrin säteellä voimalasta ei asu ketään. Tätä vyöhykettä ympäröivälle 20 kilometrin vyöhykkeelle on palannut muutama sata ihmistä.”

Luottavainen mieli laajalle levinneen pelon keskellä

Tuhansien Tšernobylin lähellä aikoinaan asuneiden ihmisten elämä on ollut ja on yhä hyvin vaikeaa. Erään evakuoiduista tehdyn tutkimuksen mukaan 80 prosenttia heistä ei ole onnellisia uudessa kodissaan. He ovat surullisia, väsyneitä, levottomia, ärtyisiä ja yksinäisiä. Tšernobyl ei ollut pelkkä ydinonnettomuus – se oli musertava sosiaalinen ja psykologinen kriisi. Ei ihme, että monet ajoittavat tapahtumia sen mukaan, sattuivatko ne ennen vai jälkeen Tšernobylin.

Päinvastoin kuin monet muut, Rudnikin perhe on selvinnyt tilanteestaan merkille pantavan hyvin. He alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, minkä johdosta he oppivat uskomaan lujasti Jumalan sanassa oleviin lupauksiin, jotka koskevat vanhurskasta uutta maailmaa (Jesaja 65:​17–25; 2. Pietarin kirje 3:​13; Ilmestys 21:​3, 4). Vuonna 1995 Viktor ja Anna kävivät Jumalalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteella. Myöhemmin kastettiin heidän tyttärensä Jelena.

Viktor selittää: ”Tutkimalla Raamattua opimme tuntemaan Luojamme, Jehova Jumalan, ja hänen tarkoituksensa maan päällä elävän ihmiskunnan suhteen. Emme ole enää masentuneita, koska tiedämme, että kun Jumalan valtakunta tulee, tällaisia hirvittäviä onnettomuuksia ei tapahdu enää koskaan. Odotamme aikaa, jolloin lähellä Tšernobyliä sijaitsevaa rakasta kotiamme ympäröivä maaseutu toipuu autiosta tilastaan ja siitä tulee osa suurenmoista paratiisia.”

Anželalla ja Svetlanalla, jotka hekin luottavat Jumalan vanhurskasta uutta maailmaa koskeviin lupauksiin, on sama valoisa näkemys huolimatta säteilyn aiheuttamista sairauksistaan. ”Jos ei tuntisi Luojaa ja hänen tarkoituksiaan”, Anžela sanoi, ”elämä olisi vaikeaa. Mutta läheinen suhde Jehovaan auttaa minua pysymään myönteisenä. Haluan jatkaa hänen palvelemistaan kokoaikaisena Raamatun sanoman saarnaajana.” Svetlana lisää: ”Saan paljon apua kristityiltä veljiltäni ja sisariltani.”

Tutkimalla Raamattua heidän kaltaisensa ihmiset ovat saaneet tietää, että ”ajasta ja sattumasta” johtuvat onnettomuudet vaikuttavat ihmisiin riippumatta siitä, missä he asuvat tai keitä he ovat (Saarnaaja 9:​11). Mutta Raamattua tutkivat ihmiset ovat saaneet lisäksi tietää, että olivatpa heidän ongelmansa miten musertavia tahansa, ei ole mitään sellaista vahinkoa, jota Jehova Jumala ei pysty korjaamaan, ei mitään vammaa, jota hän ei pysty parantamaan, eikä mitään menetystä, jota hän ei pysty korvaamaan.

Miten sinäkin voit kehittää luottamusta Jumalan lupauksiin ja saada siten valoisan toivon? Raamatun Sananlaskujen kirjan kirjoittaja vastaa: ”Jotta sinä Jehovaan luottaisit, olen antanut sinulle tänään tietoa.” (Sananlaskut 22:​19.) Sinun on tosiaan hankittava tietoa tutkimalla säännöllisesti Raamattua. Paikkakuntasi Jehovan todistajat auttavat sinua mielellään hankkimaan tätä tietoa. He tarjoavat ilmaista raamatuntutkisteluohjelmaa, ja voit itse valita sinulle sopivan tutkimisajan ja -⁠paikan.

[Huomioteksti s. 14]

”Ihmiskunta ei ole milloinkaan kokenut näin suurta onnettomuutta, jonka seuraukset ovat olleet niin vakavia ja vaikeita poistaa.” (Venäjän presidentti Boris Jeltsin)

[Huomioteksti s. 15]

Tšernobyl ei ollut pelkkä ydinonnettomuus – se oli musertava sosiaalinen ja psykologinen kriisi

[Kuvan lähdemerkintä s. 12]

Tass/Sipa Press