Nykyään olen onnellinen siitä että saan elää!

”Kyllä kai ymmärrät, että sinä kuolet?” lääkäri kysyi. Ironista kyllä, kahdesti aikaisemmin kuolema olisi ollut tervetullut helpotus. Mutta ei tällä kertaa. Annahan, kun selitän.

KASVOIN New Yorkissa Long Islandin esikaupunkialueella, missä isäni oli suosittu kilpa-ajaja. Hän oli täydellisyyden tavoittelija, joka viihtyi parhaiten kilparadoilla. Lisäksi hän oli temperamenttinen ja häntä oli hyvin vaikea miellyttää. Äiti sitä vastoin oli rauhallisempi ja hiljainen ihminen, jota isän ajaminen pelotti niin paljon, ettei hän uskaltanut mennä seuraamaan kilpailuja.

Veljeni ja minä opimme varhain pitämään matalaa profiilia kotona, minkä äiti oli jo ottanut tavakseen. Mutta sillä oli hintansa. Pelko isää kohtaan varjosti meidän kaikkien elämää. Se vaikutti minuun siten, etten koskaan tuntenut tekeväni mitään oikein. Itsekunnioitukseni laski entisestään, kun varhaisina teinivuosinani eräs ”perhetuttava” käytti minua hyväkseen seksuaalisesti. Koska en pystynyt selvittämään tunteitani, yritin tehdä itsemurhan. Se oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin, että kuolema olisi tervetullut helpotus.

Tunsin itseni arvottomaksi ja torjutuksi, ja minulle kehittyi syömishäiriö, mikä on yleistä nuorille naisille, joilla on heikko itsetunto. Aloin viettää elämää, johon liittyivät jännityksen etsiminen, huumeiden ja alkoholin käyttö, haureus ja abortit – niin kuin erään laulun sanat kuuluvat: ”Etsin rakkautta kaikista vääristä paikoista.” Harrastin moottoripyöräilyä, kilpa-ajoa, sukellusta ja silloin tällöin tein pelimatkoja Las Vegasiin. Kävin myös ennustajalla ja pelasin aakkoslaudalla huvin vuoksi, koska en tajunnut spiritismin vaaroja (5. Mooseksen kirja 18:​10–12).

Lisäksi kun etsin jännitystä elämääni, ajauduin lainvastaiseen toimintaan, kuten huumeiden myymiseen ja myymälävarkauksiin. Kaipuuni saada rakkautta ja olla hyväksytty johti siihen, että minulla oli pitkä rivi poikaystäviä ja sulhasia. Kaikki nämä asiat yhdessä loivat elämäntyylin, joka oli paljon vaarallisempi kuin tajusin.

Eräänä iltana kun olin käyttänyt sekaisin huumeita ja alkoholia kilparadan varikolla, annoin epäviisaasti poikaystäväni ajaa minut kotiin. Sen jälkeen kun olin sammunut auton etuistuimelle, hänelle kävi ilmeisesti samoin. Heräsin rajuun törmäykseen. Minut vietiin sairaalaan saamieni monien vammojen takia, mutta lopulta ne paranivat oikeaa polvea lukuun ottamatta.

Kaipaan jotakin parempaa

Vaikka en arvostanut omaa elämääni paljoakaan, olin hyvin huolissani lasten ja eläinten turvallisuudesta ja oikeuksista sekä ympäristönsuojelusta. Kaipasin kovasti sitä, että näkisin paremman maailman, ja voidakseni auttaa sellaisen luomisessa toimin aktiivisesti monissa järjestöissä. Juuri tämä kaipaus parempaan maailmaan sai minut alun perin tuntemaan vetoa niihin asioihin, joista eräs Jehovan todistaja -⁠työtoverini puhui. Hän tapasi turhautuneena viitata ”tähän järjestelmään” joka kerta, kun asiat menivät päin seiniä työpaikalla. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, hän selitti, että jonakin päivänä lähitulevaisuudessa eläisimme ilman minkäänlaisia huolia. Koska kunnioitin häntä kovasti, kuuntelin hyvin kiinnostuneena.

Valitettavasti menetimme kosketuksen toisiimme, mutta en koskaan unohtanut hänen kertomiaan asioita. Tajusin, että jonakin päivänä minun pitäisi tehdä suuria elämänmuutoksia miellyttääkseni Jumalaa. Mutta en ollut siihen valmis. Ilmoitin silti aviomiesehdokkaille, että jonakin päivänä minusta tulisi Jehovan todistaja ja jos ajatus ei miellyttänyt, nyt olisi aika lopettaa seurusteleminen.

Seurauksena oli, että uusin poikaystäväni halusi tietää lisää ja sanoi, että jos minua kiinnosti, häntäkin saattaisi kiinnostaa. Niinpä aloimme etsiä todistajia. Mutta he löysivätkin meidät, kun he tulivat ovelleni. Raamatuntutkistelu aloitettiin, mutta jonkin ajan kuluttua poikaystäväni päätti lopettaa tutkimisen ja palata vaimonsa luo.

Raamatuntutkisteluni oli usein epäsäännöllinen. Minulta meni kauan ennen kuin ymmärsin Jehovan näkemyksen elämän pyhyydestä. Mutta heti kun oikaisin ajattelutapani, ymmärsin, että minun piti lopettaa laskuvarjourheilu ja tupakoiminen. Kun aloin arvostaa elämääni enemmän, olin valmis asettumaan aloilleni ja lopettamaan riskien ottamisen. 18. lokakuuta 1985 menin vesikasteelle Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. En aavistanutkaan, miten pian henkeni olisi vaakalaudalla.

Toivon taas kuolevani

Muutamia kuukausia myöhemmin – maaliskuun 22. päivän iltana vuonna 1986 – olin taloni edessä ottamassa pyykkiä autosta, kun jokin hurjasteleva auto törmäsi minuun ja laahasi minua mukanaan yli 30 metrin matkan! Autoilija pakeni paikalta. Vaikka sain päähäni vammoja, pysyin tajuissani koko ajan.

Maatessani kasvoillani keskellä pimeää katua pystyin kauhuissani ajattelemaan vain sitä, että päälleni saatettaisiin ajaa toisen kerran. Tuska oli sietämätöntä – se ylitti kestokykyni. Niinpä rukoilin Jehovalta lakkaamatta, että hän antaisi minun kuolla (Job 14:​13). Paikalle tuli nainen, joka sattui olemaan sairaanhoitaja. Pyysin häntä korjaamaan jalkojeni asentoa, sillä ne olivat silpoutuneet. Hän teki niin ja otti lisäksi puvustaan jotakin kiristyssiteeksi saadakseen verenvuodon tyrehtymään toisen jalan avomurtumista. Saappaani löytyivät korttelin päästä, ja ne olivat täynnä verta!

Ohikulkijat, jotka eivät tajunneet, etten ollut istunut autossa, kyselivät minulta, missä autoni oli. Koska en tiennyt, miten pitkälle olin laahautunut, luulin olevani yhä autoni vieressä! Kun ensiapuryhmä saapui, he ajattelivat, että minä kuolisin. Niinpä he kutsuivat paikalle rikospoliisin, koska ajoneuvolla aiheutettu kuolema saattaa olla törkeä rikos. Kuljettaja saatiin lopulta kiinni. He eristivät rikoksen tapahtumapaikan ja takavarikoivat autoni todisteeksi. Molemmat samanpuoleiset ovet olivat repeytyneet irti.

Kriisitilanteessa

Sillä välin minut tuotiin paikalliselle ensiapuasemalle, ja hoin koko ajan, jopa happinaamarin läpi: ”Ei verta, ei verta. Olen Jehovan todistaja!” Viimeinen muistikuvani tapahtumasta on se, että tunsin suurten saksien menevän pitkin selkääni hoitajien leikatessa vaatteitani pois ja että ensiapuhenkilökunta huuteli kuumeisesti käskyjä.

Herättyäni hämmästyin siitä, että olin elossa. Häilyin tietoisuuden ja tiedottomuuden välimailla. Aina kun heräilin, pyysin perhettäni ottamaan yhteyttä pariskuntaan, joka oli tutkinut Raamattua kanssani. Perheeni ei pitänyt siitä, että minusta oli tullut todistaja, joten he sopivasti aina ”unohtivat” kertoa tapahtuneesta tälle pariskunnalle. Mutta en antanut periksi – tämä oli ensimmäinen asia, josta kysyin joka kerta, kun avasin silmäni. Lopulta hellittämättömyyteni palkittiin, ja eräänä päivänä kun heräsin, he olivat paikalla. Mikä helpotus! Jehovan kansa tiesi, missä olin.

Iloni oli kuitenkin lyhytaikaista, koska veriarvoni alkoivat laskea ja minulla oli korkea kuume. Minulta poistettiin luuta, jonka epäiltiin aiheuttavan tulehdusta, ja sääreeni kiinnitettiin neljä metallisauvaa. Mutta pian kuume nousi jälleen korkealle, ja jalkani muuttui mustaksi. Se meni kuolioon, ja henkiin jääminen riippui jalan amputoinnista.

Minua painostetaan ottamaan verta

Koska veriarvoni olivat laskeneet jyrkästi, leikkausta ilman verensiirtoa pidettiin mahdottomana. Paikalle kutsuttiin lääkäreitä, sairaanhoitajia, perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä painostamaan minua. Seuraavaksi huoneeni ovella alettiin kuiskailla. Satuin kuulemaan lääkäreiden suunnittelevan jotakin, mutta en saanut selville, mitä se oli. Onneksi eräs todistaja, joka kävi tuona aikana luonani, kuuli heidän suunnittelevan, että he yrittäisivät antaa minulle verensiirron väkisin. Hän otti heti yhteyttä paikallisiin kristittyihin vanhimpiin, jotka tulivat avukseni.

Eräs psykiatri palkattiin arvioimaan mielentilaani. Aikomuksena oli selvästikin julistaa minut henkisesti kykenemättömäksi ja jättää sitten toivomukseni huomiotta. Tämä suunnitelma epäonnistui. Seuraavaksi eräs pappi, joka itse oli ottanut verensiirron, tuotiin luokseni vakuuttamaan, että siinä ei ollut mitään väärää. Lopulta perheeni haki oikeuden päätöstä, jotta minulle voitaisiin antaa verta väkisin.

Noin kello kaksi aamuyöllä ryhmä lääkäreitä, oikeuden pikakirjoittaja, oikeudenpalvelija, sairaalaa edustavia lakimiehiä ja tuomari marssivat sisään potilashuoneeseeni. Oikeudenistunto oli meneillään. Minulle ei ollut ilmoitettu etukäteen, minulla ei ollut Raamattua eikä edunvalvojaa ja minulla oli vahva kipulääkitys. Mikä oli istunnon lopputulos? Tuomari kieltäytyi antamasta oikeuden päätöstä ja sanoi, että Jehovan todistajien tinkimättömyys oli tehnyt häneen aikaisempaan verrattuna vielä suuremman vaikutuksen.

Eräs sairaala Camdenissa New Jerseyssä suostui hoitamaan minua. Koska newyorkilaisen sairaalan johto oli raivoissaan, minulta evättiin kaikki hoito, myös kipulääkitys. Lisäksi se ei sallinut sen helikopterin laskeutua, jonka oli määrä viedä minut sairaalaan New Jerseyyn. Onneksi selvisin ambulanssimatkasta. Saavuttuamme perille kuulin nuo alussa mainitut sanat: ”Kyllä kai ymmärrät, että sinä kuolet?”

Onnistunut leikkaus

Olin niin heikko, että hoitajan täytyi auttaa minua merkitsemään rasti kaavakkeeseen, jossa annetaan lupa leikkaukseen. Oikea jalkani täytyi amputoida polven yläpuolelta. Hemoglobiiniarvoni laskivat jälkeenpäin alle kahteenkymmeneen, ja lääkärit epäilivät, että aivoni olivat vakavasti vahingoittuneet. He ajattelivat näin, koska en vastannut heille, kun he kutsuivat minua korvani juuressa: ”Virginia, Virginia”, nimellä, joka luki potilastietopapereissani. Mutta kun jonkin verran myöhemmin korvaani kuiskattiin pehmeästi: ”Ginger, Ginger”, avasin silmäni ja näin miehen, jota en ollut tavannut koskaan ennen.

Bill Turpin oli yhdestä Jehovan todistajien New Jerseyn paikallisista seurakunnista. Hän oli saanut tietää kutsumanimeni Ginger – jolla minua oli kutsuttu koko elämäni ajan – New Yorkissa asuvilta todistajilta. Hän muodosti kysymykset siten, että pystyin vastaamaan niihin räpyttelemällä silmiäni, sillä olin hengityslaitteessa enkä pystynyt lainkaan puhumaan. ”Haluatko, että yritän edelleen käydä katsomassa sinua ja että kerron sinusta todistajille New Yorkissa?” hän kysyi. Räpyttelin silmiäni minkä kykenin! Veli Turpin oli ottanut riskin livahtamalla huoneeseeni, koska perheeni oli määrännyt, etteivät todistajat saisi käydä luonani.

Oltuani puoli vuotta sairaalassa en kyennyt vieläkään suoriutumaan kuin päivittäisistä perustoiminnoista, kuten syömisestä ja hampaiden pesusta. Aikanaan sain tekojalan ja pystyin liikkumaan hiukan kävelytuen avulla. Kun lähdin pois sairaalasta syyskuussa 1986 ja palasin asuntooni, terveydenhoitaja asui kanssani ja auttoi minua vielä noin puolen vuoden ajan.

Veljesseura auttaa

Jo ennen kuin palasin kotiin, aloin todella ymmärtää, miten arvokasta oli saada kuulua kristilliseen veljesseuraan (Markus 10:​29, 30). Sen lisäksi että veljet ja sisaret huolehtivat rakkaudellisesti fyysisistä tarpeistani, he huolehtivat hengellisistä tarpeistani. Heidän rakkaudellisen apunsa ansiosta pystyin jälleen käymään kokouksissa ja aikanaan jopa osallistumaan niin kutsuttuun osa-aikaiseen tienraivaukseen.

Autonkuljettajaa vastaan nostettu siviilioikeusjuttu, jollaisen pääsy edes oikeuden esityslistalle kestää yleensä vähintään viisi vuotta, ratkaistiin muutamassa kuukaudessa – asianajajani hämmästykseksi. Riidan ratkaisuun perustuvilla korvauksilla pystyin muuttamaan asuntoon, jossa oli helpompi liikkua. Ostin myös pakettiauton, jossa oli varusteena pyörätuolihissi ja käsin käytettävät hallintalaitteet. Vuonna 1988 aloitin näin ollen vakituisen tienraivauksen, mikä merkitsee sitä, että käytän saarnaamistyöhön vuosittain ainakin 1000 tuntia. Vuosien aikana olen saanut työskennellä Pohjois-Dakotan, Alabaman, ja Kentuckyn osavaltioiden alueilla. Autoni mittariin on kertynyt yli 160000 kilometriä, joista useimmat ovat tulleet kristillisessä sananpalveluksessa.

Minulla on ollut monia hauskoja kokemuksia ajaessani kolmipyöräisellä sähköskootterillani. Kahdesti olen ajanut sen kumoon työskennellessäni kierrosvalvojan vaimon kanssa. Erään kerran Alabamassa arvioin virheellisesti, että voisin hypätä sillä pienen puron yli, mutta löysin itseni maasta yltä päältä mudassa. Huumorintaju ja se, etten ota itseäni liian vakavasti, ovat auttaneet minua säilyttämään myönteisen asenteen.

Varma toivo tukee minua

Joskus terveysongelmat ovat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Minun täytyi keskeyttää tienraivaus kahdesti muutama vuosi sitten, koska näytti siltä, että toinenkin jalkani pitäisi ehkä amputoida. Tällä hetkellä on jatkuva vaara, että menetän jalkani, ja viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana olen ollut täysin riippuvainen pyörätuolista. Vuonna 1994 käsivarteni murtui. Tarvitsin apua peseytymisessä, pukeutumisessa, ruoanlaitossa ja siivouksessa, ja minua täytyi kuljettaa joka paikkaan. Koska veljet auttoivat minua, pystyin kuitenkin jatkamaan tienraivausta tämän vastoinkäymisen läpi.

Etsin koko elämäni ajan jotakin, mikä vaikutti jännittävältä, mutta nyt tajuan, että jännittävimmät ajat ovat edessäpäin. Koska olen varma siitä, että Jumala tulee parantamaan kaikki nykyiset vajavaisuudet uudessa maailmassaan, joka lähestyy nopeasti, olen nykyään onnellinen siitä, että saan elää juuri nyt (Jesaja 35:​4–6). Odotan innokkaasti sitä, että saan tuossa uudessa maailmassa uida valaiden ja delfiinien kanssa, tutkia vuoristoa leijonan ja sen pentujen kanssa ja tehdä jotakin niinkin yksinkertaista kuin kävellä hiekkarannalla. Saan iloa siitä, että kuvittelen mielessäni tekeväni kaikkea sitä, mistä Jumala loi meidät nauttimaan tuossa paratiisimaassa. (Kertonut Ginger Klauss.)

[Kuva s. 21]

Silloin kun uhkapelit olivat osa elämääni

[Kuva s. 23]

Jumalan lupaukset tukevat minua