”Kerettiläisen” oikeudenkäynti ja teloitus

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ITALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

YHDELLÄ puolella synkkää oikeussalia on korkea, vaikuttavan näköinen tuomarien pöytä. Keskimmäisenä olevan puheenjohtajan istuimen yllä on tummakankainen katos, jonka yläpuolella kohoaa suuri, koko salia hallitseva puuristi. Istuimen edessä on syytetylle varattu paikka.

Tällä tavoin kuvailtiin usein julman katolisen inkvisition oikeussaleja. Onnettomia vastaajia syytettiin hirvittävästä asiasta: ”kerettiläisyydestä”. Tämä sana tuo mieleen kidutuksen ja teloituksen polttoroviolla. Inkvisitio (juontuu latinan verbistä inquiro ’tutkia’) oli kirkon erityistuomioistuin, jonka tarkoitus oli tehdä loppu kerettiläisyydestä eli sellaisista mielipiteistä ja opeista, jotka poikkesivat katolisesta puhdasoppisuudesta.

Katolisissa lähteissä sanotaan, että se pantiin alulle vaiheittain. Paavi Lucius III perusti inkvisition Veronan kirkolliskokouksessa vuonna 1184, ja muut paavit parantelivat – jos tätä sanaa ylipäätään voidaan käyttää kuvailemaan tätä hirveää laitosta – sen rakennetta ja menettelytapoja. Paavi Gregorius IX perusti inkvisitiotuomioistuimia eri puolille Eurooppaa 1200-luvulla.

Pahamaineiselle Espanjan inkvisitiolle luotiin pohja vuonna 1478 paavi Sikstus IV:n bullassa, joka julkaistiin hallitsijapari Ferdinandin ja Isabellan pyynnöstä. Se perustettiin taistelemaan marraaneja, moriskoja ja espanjalaisia kerettiläisiä vastaan; marraanit olivat juutalaisia, jotka olivat näennäisesti kääntyneet katolilaisuuteen välttyäkseen vainolta, ja moriskot olivat samasta syystä katolilaisuuteen kääntyneitä islamilaisia. Espanjan ensimmäisestä suurinkvisiittorista, dominikaanimunkki Tomás de Torquemadasta, tuli fanaattisen intonsa vuoksi inkvisition pahimpien puolien vertauskuva.

Vuonna 1542 paavi Paavali III perusti Rooman inkvisition, jolla oli ylin oikeudenkäyttövalta koko katolisessa maailmassa. Hän nimitti kuuden kardinaalin keskustuomioistuimen, jolle annettiin nimeksi Pyhän Rooman ja yleismaailmallisen inkvisition kongregaatio. Tästä kirkon elimestä tuli ”hirmuhallinto, joka täytti koko Rooman pelolla” (Dizionario Enciclopedico Italiano). Kerettiläisten teloittaminen piti kauhun vallassa niitä maita, joissa katolinen hierarkia hallitsi.

Oikeudenkäynti ja autodafee

Historia osoittaa, että inkvisiittorit kiduttivat kerettiläisyydestä syytettyjä kiristääkseen heiltä tunnustuksen. Yrittäessään lieventää inkvisition syyllisyyttä katoliset kommentoijat ovat kirjoittaneet, että tuohon aikaan kiduttaminen oli yleistä maallisissakin tuomioistuimissa. Mutta antoiko tämä Kristuksen edustajiksi itseään väittäville papeille oikeuden toimia siten? Eikö heidän olisi pitänyt osoittaa samanlaista sääliä kuin Kristus osoitti vihollisiaan kohtaan? Voidaksemme tarkastella asiaa objektiivisesti voisimme harkita yksinkertaista kysymystä: olisiko Kristus Jeesus kiduttanut niitä, jotka olivat eri mieltä hänen kanssaan hänen opetuksistaan? Jeesus sanoi: ”Rakastakaa jatkuvasti vihollisianne, tehkää alati hyvää teitä vihaaville.” (Luukas 6:​27.)

Inkvisitio ei taannut syytetyille oikeutta. Inkvisiittorilla oli käytännössä rajattomat valtuudet. ”Epäilys, syytökset, jopa kuulopuhe, riittivät inkvisiittorille perusteeksi kutsua joku eteensä.” (Enciclopedia Cattolica.) Oikeushistorioitsija Italo Mereu vahvistaa, että juuri katolinen hierarkia kehitti ja otti käyttöön inkvisition oikeusjärjestelmän ja hylkäsi roomalaisten perustaman syyttämismenetelmän. Rooman laki vaati, että syyttäjän oli todistettava väitteensä. Jos heräsi vähäisiäkin epäilyksiä, oli parempi vapauttaa syytetty kuin antautua siihen vaaraan, että viaton tuomittaisiin syylliseksi. Katolinen hierarkia omaksui tämän perusperiaatteen sijasta sen käsityksen, että epäilys kieli syyllisyydestä, ja vastaajan oli todistettava olevansa syytön. Syyttäjän todistajien (ilmiantajien) nimiä ei paljastettu, ja puolustusasianajaja, kun sellainen oli, vaaransi maineensa ja virkansa, jos hän onnistui oletetun kerettiläisen puolustamisessa. Enciclopedia Cattolica -⁠tietosanakirjassa myönnetään, että tämän vuoksi ”syytetyt olivat käytännössä puolustuskyvyttömiä. Asianajaja ei voinut muuta kuin neuvoa syyllistä tunnustamaan!”

Oikeudenkäynnin huipentuma oli autodafee, joka tulee portugalin kielestä ja tarkoittaa ’uskontoimitusta’. Millainen se oli? Tuon aikakauden taideteoksista käy ilmi, että kerettiläisiksi syytetyistä kovaosaisista vastaajista tuli kauhistuttavan näytelmän uhreja. Eräässä italialaisessa sanakirjassa autodafee määritellään ”julkiseksi sovitustoimitukseksi, jonka tuomitut ja katuvat kerettiläiset suorittivat” sen jälkeen, kun heidän tuomionsa oli luettu (Dizionario Ecclesiastico).

Kerettiläisten tuomitsemista ja teloitusta lykättiin niin, että yhteen tällaiseen kahdesti vuodessa tai useammin järjestettävään kaameaan näytelmään saatiin mukaan useita tuomittuja. Pitkä kerettiläisten kulkue marssitettiin sekä kauhua että sadistista viehtymystä tuntevien sivustakatsojien editse. Tuomittujen oli noustava suuren aukion keskellä olevalle korokkeelle, ja heidän tuomionsa luettiin kuuluvalla äänellä. Ne jotka kielsivät uskonsa eli luopuivat harhaopeista, vapautettiin kirkonkirouksesta, ja heille langetettiin erilaisia rangaistuksia, esimerkiksi elinkautinen vankeustuomio. Ne jotka eivät kieltäneet uskoaan mutta ripittäytyivät papille viime hetkellä, luovutettiin siviiliviranomaisille kuristettaviksi, hirtettäviksi tai mestattaviksi ja sitten poltettaviksi. Katumattomat poltettiin elävältä. Itse teloitus tapahtui jonkin aikaa myöhemmin uuden julkisen näytelmän jälkeen.

Rooman inkvisitio toimi hyvin salaisesti. Nykyäänkään tutkijoita ei päästetä käsiksi sen arkistoihin. Kärsivälliset tutkimukset ovat kuitenkin tuoneet päivänvaloon lukuisia Rooman tuomioistuimen oikeudenkäyntiasiakirjoja. Mitä ne paljastavat?

Erään prelaatin oikeudenkäynti

Firenzessä 1500-luvun alussa syntynyt Pietro Carnesecchi eteni nopeasti kirkollisella urallaan paavi Klemens VII:n hovissa. Paavi nimitti hänet henkilökohtaiseksi sihteerikseen. Carnesecchin ura katkesi kuitenkin äkisti, kun paavi kuoli. Myöhemmin hän tutustui aatelisiin ja pappeihin, jotka hänen tavallaan omaksuivat joitakin protestanttisen uskonpuhdistuksen oppeja. Tämän vuoksi hän joutui kolme kertaa oikeuden eteen. Hänen kuolemantuomionsa pantiin täytäntöön mestaamalla, ja hänen ruumiinsa poltettiin.

Kommentoijat kuvaavat Carnesecchin vankeusaikaa viheliäiseksi. Hänen vastarintansa yritettiin murtaa kiduttamalla ja pitämällä häntä nälässä. Syyskuun 21. päivänä 1567 järjestettiin hänen juhlallinen autodafeensa lähes kaikkien Rooman kardinaalien ollessa läsnä. Carnesecchi kuuli tuomionsa korokkeella väkijoukon edessä. Kerettiläistä oltiin nyt luovuttamassa siviilituomioistuimelle. Tuomion julistaminen päättyi siviilituomioistuimen jäsenille esitettyyn tavanomaiseen kaavaan ja rukoukseen: heidän ei tullut langettaa kovin ankaraa tuomiota tälle henkilölle eikä aiheuttaa kuolemaa tai ylenmääräistä verenvuodatusta. Eikö tämä ollut ulkokultaisuuden huippu? Inkvisiittorit halusivat saada kerettiläiset pois päiviltä mutta pyysivät samanaikaisesti teeskennellen maallisia viranomaisia osoittamaan armoa pelastaakseen kasvonsa ja sysätäkseen verivelan taakan pois harteiltaan. Kun Carnesecchin tuomio oli luettu, hänet pakotettiin pukeutumaan säkkikankaasta valmistettuun pukuun (katuvat puettiin keltaiseen vaatteeseen, jossa oli punaisia ristejä, ja katumattomat mustaan vaatteeseen, jossa oli liekkejä ja paholaisia). Tuomio pantiin täytäntöön kymmenen päivää myöhemmin.

Miksi tätä entistä paavin sihteeriä syytettiin kerettiläisyydestä? Viime vuosisadan lopulla löydetyt oikeudenkäyntipöytäkirjat paljastavat, että hänet oli havaittu syylliseksi 34 syytteeseen, jotka olivat suoraan yhteydessä hänen kiistämiinsä opetuksiin. Niihin sisältyivät opetukset kiirastulesta, pappien ja nunnien selibaatista, transsubstantiaatiosta, konfirmaatiosta, ripittäytymisestä, ruokia koskevista kielloista, aneista ja pyhimysten rukoilemisesta. Erityisen kiinnostava on kahdeksas syyte (ks. sivun 21 tekstiruutua). Tuomitsemalla kuolemaan ne, jotka hyväksyivät uskon perusteeksi vain ”Pyhässä Raamatussa ilmaistun Jumalan sanan”, inkvisitio osoitti selvästi, että katolinen kirkko ei pidä Pyhää Raamattua ainoana henkeytettynä lähteenä. Ei ole siksi ihme, että monet kirkon opetuksista perustuvat Raamatun sijasta kirkon perinteisiin.

Nuoren opiskelijan teloitus

Napolissa vuonna 1531 syntyneen Pomponio Algierin lyhyt ja liikuttava elämäntarina ei ole laajalti tunnettu. Lukuisten tutkijoiden ahkeran historiantutkimuksen ansiosta se on kuitenkin noussut esiin historian hämärästä. Opiskellessaan Padovan yliopistossa Algieri oli kosketuksissa eri puolilta Eurooppaa tulleisiin opettajiin ja opiskelijoihin, mikä johti siihen, että hän tutustui niin sanottuihin kerettiläisiin ja protestanttisen uskonpuhdistuksen opetuksiin. Hänen kiinnostuksensa Raamattuun kasvoi.

Hän alkoi pitää vain Raamattua henkeytettynä ja hylkäsi tämän vuoksi joukon katolisia opetuksia, esimerkiksi opetukset ripittäytymisestä, konfirmaatiosta, kiirastulesta, transsubstantiaatiosta, pyhimysten esirukouksista ja siitä, että paavi on Kristuksen sijainen.

Padovan inkvisitiotuomioistuin pidätti Algierin ja kuulusteli häntä. Hän kertoi inkvisiittoreille: ”Menen halukkaasti takaisin vankilaan, ehkä jopa kuolemaan, jos se on Jumalan tahto. Kirkkaudellaan Jumala valaisee jokaista yhä enemmän. Aion kestää iloiten kaikenlaisen kidutuksen, koska Kristus, ahdistettujen sielujen täydellinen Lohduttaja, valaistukseni ja tosi valoni, kykenee hälventämään kaiken pimeyden.” Jälkeenpäin hänet luovutettiin Rooman inkvisitiotuomioistuimelle, joka tuomitsi hänet kuolemaan.

Algieri oli kuollessaan 25-vuotias. Hän ei tunnustanut eikä nauttinut ehtoollista kuolinpäivänään Roomassa. Hänen teloitusvälineensä oli tavallistakin julmempi. Häntä ei poltettu roviolla. Sen sijaan korokkeelle asetettiin koko väkijoukon näkyville iso pata, joka oli täynnä tulenarkoja aineita: öljyä, pikeä ja hartsia. Nuorimies laskettiin sidottuna kattilaan ja sisältö sytytettiin tuleen. Hänet poltettiin hitaasti elävältä.

Vielä yksi vakava syyllisyyden aihe

Carnesecchilla, Algierilla ja muilla, jotka inkvisitio teloitti, oli puutteelliset tiedot Raamatusta. Tieto oli vielä tuleva ”runsaaksi” tämän asiainjärjestelmän ”lopun aikana”. He olivat kuitenkin valmiita kuolemaan sen rajallisen ”tosi tiedon” perusteella, jota he olivat saaneet Jumalan sanasta. (Daniel 12:​4.)

Protestantitkin, muun muassa jotkut heidän uskonpuhdistajistaan, polttivat roviolla toisinajattelijoita tai luovuttivat katolilaisia maallisille viranomaisille surmattavaksi. Esimerkiksi Calvin poltatti elävältä Michael Servetin kolminaisuutta vastustavana kerettiläisenä, vaikka hän suosikin mestaamista.

Se että sekä katolilaisilla että protestanteilla oli tapana vainota ja teloittaa kerettiläisiä, ei suinkaan ole mikään puolustus näille teoille. Mutta uskonnollisilla hierarkioilla on vieläkin raskaampi vastuu. Ne ovat nimittäin väittäneet, että tällaisella tappamisella on raamatullinen perusta, ja antaneet sen kuvan, että Jumala itse oli antanut käskyn tällaisiin tekoihin. Eikö tämä tuota suunnatonta häpeää Jumalan nimelle? Monet tutkijat vahvistavat, että Augustinus, kuuluisa katolinen ”kirkkoisä”, oli ensimmäinen, joka tuki ”uskonnollisen” pakkovallan periaatetta, toisin sanoen voiman käyttöä taistelussa kerettiläisyyttä vastaan. Hän yritti perustella tällaista käytäntöä lainaamalla seuraavat sanat Jeesuksen vertauksesta, joka on merkitty muistiin Luukkaan 14:​16–24:ään: ”Pakota heidät tulemaan sisään.” Nämä sanat, joita Augustinus vääristeli, olivat ilmiselvästi osoitus anteliaasta vieraanvaraisuudesta, eivät julmaan pakkovaltaan turvautumisesta.

On huomionarvoista, että silloinkin, kun inkvisitio oli toiminnassa, uskonnollisen suvaitsevaisuuden kannattajat vastustivat kerettiläisten vainoamista lainaamalla vertausta vehnästä ja rikkakasveista (Matteus 13:​24–30, 36–43). Eräs heistä oli Erasmus Rotterdamilainen, joka sanoi, että Jumala, pellon Omistaja, halusi, että kerettiläisiä eli rikkakasveja suvaittaisiin. Martti Luther taas lietsoi väkivaltaa toisinajattelevia talonpoikia vastaan, ja lähes satatuhatta tapettiin.

Mitä meidän pitäisi tehdä, kun tajuamme, miten raskas vastuu niin sanottujen kerettiläisten vainoamista edistäneillä kristikunnan uskonnoilla on? Varmaankin meidän tulisi haluta etsiä tosi tietoa Jumalan sanasta. Jeesus sanoi, että tosi kristityn tuntomerkki olisi rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, rakkaus joka ei selvästikään jätä tilaa väkivallalle. (Matteus 22:​37–40; Johannes 13:​34, 35; 17:​3.)

[Tekstiruutu s. 21]

Syytteitä, joiden perusteella Carnesecchi tuomittiin syylliseksi

8. ”[Olette väittänyt] että tulee uskoa ainoastaan Pyhässä Raamatussa ilmaistuun Jumalan sanaan.”

12. ”[Olette ollut sitä mieltä] että ripin sakramentti ei ole de jure Divino [Jumalan lain mukainen], että Kristus ei pannut sitä alulle, että Raamattu ei puolla sitä ja että syntejä ei tarvitse tunnustaa kenellekään muulle kuin Jumalalle.”

15. ”Olette epäillyt kiirastulen olemassaoloa.”

16. ”Olette ollut sitä mieltä, että Makkabilaiskirja, jossa puhutaan kuolleiden puolesta rukoilemisesta, on apokryfinen.”

[Kuvan lähdemerkintä s. 18]

The Complete Encyclopedia of Illustration/J. G. Heck