Raamatun näkökanta

Pitäisikö kristittyjen olla pasifisteja?

”Kirkkojen pitäisi tulla jälleen pasifistisiksi, niin kuin ne olivat kristillisyyden ensimmäisinä vuosisatoina.” (Irlantilainen kirjailija Hubert Butler)

VIERAILTUAAN Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen Hubert Butler kirjoitti rohkeasti yllä mainitut sanat esseessä, joka on vuodelta 1947 mutta joka julkaistiin vasta viime vuonna! Hän oli järkyttynyt siitä, miten ”kristillinen kirkko sodan aikana suvaitsi sanoin kuvaamattomia rikoksia ja etääntyi hyvin kauas Kristuksen opetuksesta”.

Butler ei pelännyt puolustaa epäsuosittuja asioita tai ihmisryhmiä. Näin toimiessaan hän oli yleensä yksin. Hän ilmaisi ajatuksensa pelotta, kun hän asetti vastakkain kirkkojen toiminnan ja Jehovan todistajien rohkean asenteen; todistajista sanottiin The Irish Times -⁠lehdessä, että he ovat ”varmasti kaikista lahkoista viattomin ja moitteettomin epäpoliittinen, uskonnollinen lahko”. Esseessään ”Raportti Jugoslaviasta” Butler kirjoitti, että todistajat, jotka hylkäsivät ”kaikki ne petolliset järkeilyt, joilla poliittisen ja uskonnollisen elämän johtajat hakevat oikeutusta sodalle”, asetettiin syytteeseen Jugoslavian vallanpitäjien toimesta, koska he kieltäytyivät ottamasta osaa sotatoimiin.

Mutta onko Raamatun mukaan oikein puhua Jehovan todistajista pasifisteina? Asian selviäminen saattaa riippua siitä, mitä tarkoitetaan sanalla ”pasifisti”. Butler käytti tätä sanaa kiittääkseen todistajia heidän rohkeudestaan kieltäytyä aseista sodan aikana, mistä koitui heille suurta vahinkoa. Valitettavasti monet sotakiihkon valtaamat ihmiset pitävät kuitenkin pasifisteja vain ”pelkureina tai pettureina, jotka – – [toivovat voivansa] paeta vastuutaan maatansa kohtaan”. Onko tämä näkemys oikea?

Sodan tai väkivallan vastustaminen

Eräässä sanakirjassa sanotaan, että pasifisti on sellainen, joka ”voimakkaasti ja aktiivisesti vastustaa selkkauksia ja erityisesti sotaa”. Samassa teoksessa ”pasifismin” määritelmä on ”sodan tai väkivallan vastustaminen erimielisyyksien ratkaisuna; erikoismerkitys: sotapalveluksesta kieltäytyminen eettisistä tai uskonnollisista syistä”. (Webster’s Ninth New Collegiate Dictionary.) Miten nämä määritelmät soveltuisivat varhaiskristillisen seurakunnan uskoviin?

He kieltäytyivät sotapalveluksesta eettisistä ja uskonnollisista syistä ja karttoivat kaikkia selkkauksia ja kaikkea sotaa. Miksi? Koska he tiesivät Jeesuksen sanoneen, etteivät hänen seuraajansa ole ”osa maailmasta” ja että ”kaikki, jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat” (Johannes 15:​19; Matteus 26:​52). Eräs historioitsija kirjoittaa kirkon alkuaikoja käsittelevässä kirjassaan: ”Ainakaan Marcus Aureliuksen hallituskauteen mennessä [161–180] ei kukaan kristitty ryhtynyt sotilaaksi kasteensa jälkeen.” (The Early Church and the World.) Eräs toinen historioitsija sanoo kirjassaan: ”Ensimmäiset kristityt pitivät taistelemista vääränä eivätkä palvelleet armeijassa silloinkaan, kun imperiumi tarvitsi sotilaita.” (The New World’s Foundations in the Old.)

Kristittyjen tehtävä oli saarnata hyvää uutista (Matteus 24:​14; 28:​19, 20). He ymmärsivät, ettei Jumala ollut antanut heille tehtäväksi sotia hänen vihollisiaan vastaan, toimia ikään kuin Jumalan teloittajina (Matteus 5:​9; Roomalaisille 12:​17–21). Vain silloin kun niin kutsutut kristityt etääntyvät kauas Kristuksen opetuksesta, kuten Butler sanoi, he kietoutuvat kansakuntien sotiin. Seuraavaksi papit siunaavat armeijat ja rukoilevat voittoa – useimmiten selkkauksen kummankin osapuolen keskuudessa. (Vrt. Johannes 17:​16; 18:​36.) Esimerkiksi menneinä vuosisatoina protestantit ja katolilaiset kävivät monta veristä sotaa, minkä seurauksena kauhu laskeutui ”Länsi-Eurooppaan, ja molemmat puolet julistivat olevansa Jumalan vihan välikappaleita”, kirjoittaa Kenneth Clark kirjassaan Civilisation. McClintockin ja Strongin sanakirjassa Cyclopedia of Biblical, Theological, and Ecclesiastical Literature sanotaan, että tämänkaltaisen sodankäynnin oikeuttamiseksi esitetyt perusteet ”ovat ilmeisesti syntyneet halusta rauhoittaa maalliset hallitusvallat, ja ne ovat selvästi vastoin muinaista kristillistä oppia ja evankeliumin koko henkeä”. (Jaakobin kirje 4:​4.)

Täysin sotaa vastaan?

Mutta olivatko muinainen kristillinen oppi ja evankeliumin koko henki todella pasifistisia? Voitiinko varhaiskristittyjä todella pitää pasifisteina siinä merkityksessä kuin edellä määriteltiin? Ei! Miksi ei? Ensinnäkin he tunnustivat Jumalan oikeuden käydä sotaa (2. Mooseksen kirja 14:​13, 14; 15:​1–4; Joosua 10:​14; Jesaja 30:​30–32). Lisäksi he eivät koskaan kiistäneet Jumalan oikeutta valtuuttaa muinainen Israel taistelemaan hänen puolestaan, kun tuo kansakunta palveli hänen ainoana välikappaleenaan maan päällä (Psalmit 144:​1; Apostolien teot 7:​45; Heprealaisille 11:​32–34).

Sen lisäksi että Jumalalla on oikeus, hänellä on myös velvollisuus oikeudenmukaisuuden perusteella poistaa jumalattomat ihmiset maan päältä. Monet pahantekijät eivät koskaan osoita vastakaikua, kun Jumala vetoaa heihin kärsivällisesti, jotta he korjaisivat menettelytapansa (Jesaja 45:​22; Matteus 7:​13, 14). Sillä, miten kauan Jumala suvaitsee pahuutta, on rajansa (Jesaja 61:​2; Apostolien teot 17:​30). Kristityt tajuavat siksi, että lopulta Jumala poistaa pahat ihmiset maan päältä voimakeinoin (2. Pietarin kirje 3:​9, 10). Kuten Raamattu ennustaa, tämä tapahtuu ”Herran Jeesuksen ilmestyessä taivaasta voimallisten enkeliensä kanssa liekehtivässä tulessa, kun hän tuottaa koston niille, jotka eivät tunne Jumalaa, ja niille, jotka eivät tottele Herraamme Jeesusta koskevaa hyvää uutista” (2. Tessalonikalaisille 1:​6–9).

Raamatun viimeisessä kirjassa tätä taistelua sanotaan ”Jumalan, Kaikkivaltiaan, suuren päivän sodaksi” eli Harmagedoniksi (Ilmestys 16:​14, 16). Siinä kerrotaan, että Jeesus Kristus ottaa johdon tässä ja ”käy sotaa vanhurskaudessa” (Ilmestys 19:​11, 14, 15). Häntä kutsutaan sopivasti ”Rauhan Ruhtinaaksi” (Jesaja 9:​6). Mutta hän ei ole pasifisti. Hän on jo käynyt sodan taivaassa puhdistaakseen sen kaikista Jumalan kapinallisista vihollisista (Ilmestys 12:​7–9). Pian hän tulee käymään toisen sodan saattaakseen ”turmioon ne, jotka turmelevat maata”. Hänen seuraajansa maan päällä eivät kuitenkaan osallistu tuohon Jumalan tuomion täytäntöönpanoon. (Ilmestys 11:​17, 18.)

Tosi kristityt rakastavat rauhaa. He pysyvät täysin puolueettomina maailman sotilaallisissa, poliittisissa ja etnisissä selkkauksissa. He eivät kuitenkaan ole pasifisteja sanan varsinaisessa merkityksessä. Mikseivät? Koska he ovat iloisia siitä, että Jumalan sota tulee lopultakin saattamaan voimaan hänen tahtonsa maan päällä – että tässä sodassa selvitetään kaikkeudensuvereeniutta koskeva suuri kiistakysymys ja poistetaan maan päältä kaikki rauhan viholliset ainiaaksi (Jeremia 25:​31–33; Daniel 2:​44; Matteus 6:​9, 10).

[Kuvan lähdemerkintä s. 22]

Kristusta pilkataan/The Doré Bible Illustrations/Dover Publications, Inc.