Heidän mielestään se oli viihdettä

AMFITEATTERISSA vallitsi innostunut tunnelma. Kymmenettuhannet ihmiset olivat kokoontuneet seuraamaan yhtä muinaisen Rooman jännittävimmistä näytännöistä. Areena oli koristettu iloisesti lipuilla, ruusuilla ja värikkäillä kankailla. Suihkulähteet syöksivät ilmoille parfymoitua vettä, josta levisi miellyttäviä tuoksuja. Rikkaat olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Yleisön puheensorinan seasta kuului naurunpurskahduksia, mutta tämän ihmispaljouden kepeä tunnelma oli ristiriidassa niiden kauheuksien kanssa, joita pian alkaisi tapahtua.

Ennen pitkää roomalaisten sotatorvien (tubae) pahaenteiset törähdykset ilmoittivat, että kahden gladiaattorin oli aika astua esiin taistelemaan. Yleisö joutui kuumeisen kiihkon valtaan, kun taistelijat alkoivat sääliä tuntematta jaella toisilleen iskuja. Miekkojen kalske oli hukkua katsojien korvia huumaaviin kannustushuutoihin. Yhtäkkiä toinen taistelijoista iski nopealla liikkeellä vastustajansa maahan. Maassa makaavan gladiaattorin kohtalo oli nyt katsojien käsissä. Jos he heiluttaisivat liinojaan, hän saisi jäädä eloon. Yhdellä peukalon liikkeellä katsojat – naiset ja tytöt mukaan luettuina – määräsivät annettavaksi kuoliniskun. Hetken kuluttua eloton ruumis raahattiin pois areenalta, verinen maa tasoitettiin lapioilla, päälle levitettiin puhdasta hiekkaa ja yleisö valmistautui jatkamaan verilöylyn seuraamista.

Monille muinaisen Rooman asukkaille se oli viihdettä. ”Ankarimmatkaan moralistit eivät paheksuneet sitä, että ihmiset nauttivat tällaisesta verenvuodatuksesta”, sanotaan kirjassa Rome: The First Thousand Years. Mutta gladiaattoriottelut olivat vain yksi Roomassa tarjolla olleen rappeutuneen viihteen muoto. Verenhimoisten katsojien iloksi oli myös aitoja meritaistelunäytäntöjä. Järjestettiin jopa julkisia teloituksia, joissa kuolemantuomion saanut rikollinen sidottiin paaluun ja jätettiin nälässä pidettyjen petoeläinten ahmittavaksi.

Vähemmän verenhimoisille Rooma tarjosi monenlaisia teatterinäytäntöjä. Miimeissä – jokapäiväistä elämää kuvanneissa lyhyissä näytelmissä – ”aviorikos ja lemmenseikkailut olivat tärkeimpiä teemoja”, kirjoittaa Ludwig Friedländer kirjassaan Roman Life and Manners Under the Early Empire. ”Kieli oli täynnä rahvaanomaisia ilmauksia, huumori oli karkeaa: siihen kuului runsaasti teennäisiä ilmeitä, rivoja eleitä ja ennen muuta irvokkaita tansseja, joita esitettiin huilun säestyksellä.” The New Encyclopædia Britannican mukaan ”on olemassa todisteita siitä, että miiminäyttämöillä näytettiin Rooman valtakunnan aikana aitoja aviorikoksia”. Friedländer sanoo hyvällä syyllä miimistä, että se oli ”moraalittomuudeltaan ja säädyttömyydeltään selvästi inhottavin farssin laji”, ja hän jatkaa: ”Irstaimmat kohtaukset keräsivät eniten suosionosoituksia.”a

Entä nykyään? Onko ihmisen maku viihteen suhteen muuttunut? Harkitaanpa todisteita, joita tarkastellaan seuraavassa kirjoituksessa.

[Alaviite]

[Kuvan lähdemerkintä s. 3]

The Complete Encyclopedia of Illustration/J. G. Heck