”Se mitä lintu ajaa takaa sateessa . . .”
Herätkää!-lehden Nigerian-kirjeenvaihtajalta
KUN Nigerian eteläosassa sijaitsevaan pieneen seurakuntaamme toimitettiin Valtakunnan Uutiset nro 34 -traktaatteja, joita levitettiin maailmanlaajuisesti, lähdimme innokkaina viemään niitä alueemme kaikkiin osiin. Se ei ollut helppo tehtävä. Alueellamme on maanviljelysosuuskuntia, jotka kasvattavat maniokkia, jamssia ja muita ravintokasveja. Nämä osuuskunnat sijaitsevat syvällä trooppisessa sademetsässä. Niihin meneminen olisi vaikeaa muttei suinkaan mahdotonta. Onhan Jumalan tahto, että hyvä uutinen tavoittaa kaikenlaiset ihmiset, myös viidakossa asuvat maanviljelijät (1. Timoteukselle 2:3, 4).
Niinpä 18 meistä lähti 16. lokakuuta 1995 puoli kahdeksalta aamulla kohti kolmen ja puolen kilometrin päässä sijaitsevaa Abomgbada-nimistä osuuskuntaa. Matkan varrella meidän täytyi kahlata erään joen poikki. Vettä oli vyötäisiin asti.
Päästäksemme toiseen osuuskuntaan samana päivänä meidän täytyi kahlata vielä suuremman joen poikki. Tällä kertaa vain neljä veljeä ja yksi sisar ylittivät sen. Loput ryhmästä jäivät odottamaan.
Löysimme monia kuulevia korvia tuona päivänä. Lisäiloa meille tuotti se, mitä kutsuimme viidakkoavustukseksemme. Kävellessämme eteenpäin poimimme ja söimme hedelmiä, jotka kasvoivat villeinä. Kohtasimme vieraanvaraisia maanviljelijöitä, jotka arvostivat sitä, että ponnistelimme käydäksemme heidän luonaan; he antoivat meille appelsiineja janomme sammuttamiseen. Tapasimme noin 250 ihmistä ja levitimme kaikki mukanamme olleet traktaatit.
Suuri haaste
Varsinainen haaste tuli eteemme kaksi päivää myöhemmin. Kahdentoista kilometrin päässä sijaitsi Ose Anasi, osuuskunta, jossa ei ilmeisesti ole koskaan aiemmin käyty saarnaamassa järjestelmällisesti. Jotkut epäröivät mennä sinne. Urasijoen ylittäminen oli vaarallista, ja monet meistä eivät osanneet uida. Kahlaaminen saattaisi olla vaarallista terävien puun kantojen vuoksi. Mutaiset kohdat olisivat liukkaita, ja kaatuessa voisi loukata itsensä. Jotkin käsin tehdyt sillat olivat huteria. Oli käärmeitä, krokotiileja ja jokia, jotka kuhisivat juotikkaita.
Kuusitoista meistä päätti kuitenkin lähteä matkaan. Kävelimme puolisentoista kilometriä ennen kuin nousimme kanoottiin ylittääksemme vuolaan ja vaarallisen Urasijoen. Päästäksemme kanootin luo meidän täytyi laskeutua jyrkältä kukkulalta. Oli sadekausi ja joki tulvi. Koko alueen maaperä on savea, ja sadekautena se on hyvin liukasta. Kun nousimme kanootista, huomasimme, että polusta oli tullut puro, joka oli paikka paikoin noin metrin syvyinen. Tuolloin alkoivat varsinaiset vaikeutemme.
Kahlasimme tätä veden vallassa olevaa polkua pitkin puolisen tuntia. Koska maa oli hyvin liukas, monet meistä kaatuivat mutaiseen veteen niin, että myös Raamattumme, lehtemme ja traktaattimme kastuivat. Olimme hyvällä tuulella, joten kun joku kaatui, nauroimme kaikki makeasti, myös se, joka kaatui.
Ylittäessämme erästä pientä jokea jalkoihimme tarttui juotikkaita. Muuan nuori sisar, jonka jalkaan tarttui juotikas, päästi kauhean kirkaisun. Hän kirkui vielä senkin jälkeen, kun juotikas oli irrotettu. Otimme tämänkin tapauksen huumorin kannalta ja osana seikkailua ja jatkoimme matkaamme.
Ylittäessämme erästä puroa muuan veli päätti hypätä sen yli sen sijaan, että olisi kahlannut niin kuin muut. Hän onnistuikin hyppäämään veden yli muttei mudan. Hän liukastui ja kaatui pitkin pituuttaan mutaan. Veli nousi, tutki itseään ja havaitsi, ettei ollut loukkaantunut, ja sanoi sitten: ”Ei mitään hätää, tämäkin piti kokea.” Muistimme, että apostoli Paavalikin oli ollut ”vaaroissa jokien tähden”, ehkä paljon suuremmissa kuin me (2. Korinttilaisille 11:26).
Kävelimme siltaa pitkin, joka oli tehty käsin ja näytti vaaralliselta, mutta onnistuimme kaikki pääsemään toiselle puolelle. Tämän jälkeen maa muuttui liukkaammaksi, minkä vuoksi kaaduimme useammin.
Kanssamme oli eräs veli, joka on vakituinen tienraivaaja ja lähes 70-vuotias. Tuona aamuna hän oli tullut ulos toivottamaan meille hyvää matkaa. Mutta sen jälkeen, kun olimme rukoilleet matkallemme Jehovan siunausta, hän kysyi: ”Miten voin jäädä kotiin, kun te lähdette saarnaamaan?” Hän halusi ehdottomasti tulla mukaan, ja mikään, mitä toiset sanoivat, ei saanut häntä jäämään kotiin. Hän sanoi, että Jehova olisi hänen kanssaan. Niinpä hän tuli mukaan.
Kun hän kaatui suoraan selälleen liukkaalla maalla, kukaan ei nauranut. Huolissamme kysyimme häneltä, oliko hän satuttanut itsensä. Hän vastasi: ”En. Kaaduin hitaasti niin, etten olisi vahingoittanut maata.” Nauroimme huojentuneina ja muistimme, että Jesajan 40:31:ssä sanotaan: ”Jehovaan toivonsa panevat saavat uutta voimaa.”
Arvostavia kuuntelijoita
Lopulta pääsimme perille. Ihmisten osoittama vastakaiku oli erittäin rohkaisevaa. Erästä miestä alkoi pelottaa, kun hän näki meidän lähestyvän majaansa, mutta saadessaan tietää, keitä olimme, hän sanoi: ”Minun on vaikea uskoa, että teitte tämän hankalan matkan vain saarnataksenne meille. Arvostamme sitä.” Vastasimme paikallisella sananlaskulla: ”Se mitä lintu ajaa takaa sateessa, on sille tärkeää.” Mies ymmärsi, mitä tarkoitimme.
Eräs toinen maanviljelijä sanoi: ”Jos saarnaaminen on tavoittanut tämän paikan, se merkitsee sitä, että pelastus on tavoittanut meidät.” Monilla oli kysymyksiä, joihin vastasimme. He pyysivät meitä tulemaan uudelleen, ja lupasimme tehdä niin.
Ose Anasissa levitimme noin 112 traktaattia – kaikki mitä meillä oli. Kaiken kaikkiaan todistimme noin 220 ihmiselle.
Paluumatkalla eksyimme. Paluu osuuskuntaan samaa reittiä olisi kestänyt puolitoista tuntia, ja päivä oli pian kallistumassa iltaan. Käännyimme hiljaa itseksemme Jehovan puoleen rukouksessa ja päätimme jatkaa matkaa, vaikka meidän olikin kahlattava erään vaarallisen joen poikki, jonka vesi ulottui meitä lanteisiin asti.
Ylitettyämme joen löysimme oikean reitin ja havaitsimme hämmästykseksemme, että olimme taittaneet neljä viidesosaa kotimatkastamme. Vaikka olimmekin eksyneet, olimme todellisuudessa kulkeneet oikotietä, joka oli lyhentänyt matkaamme ainakin tunnilla! Olimme tietenkin kaikki onnellisia ja kiitimme Jehovaa. Auringon laskiessa saavuimme kotiin – väsyneinä ja nälkäisinä mutta hyvin onnellisina.
Jutellessamme myöhemmin päivän tapahtumista eräs sisar sanoi: ”Olen kuullut kerrottavan tästä paikasta, joten tiesin, että kaatuisin. Jos emme olisi olleet liikkeellä hyvän uutisen vuoksi, en olisi mennyt sinne mistään hinnasta!” Muuan veli huudahti: ”Lopultakin hyvä uutinen on tavoittanut Ose Anasin!”
[Kuvat s. 23]
Ylitämme erästä paikallista siltaa
Kahlasimme monien juotikkaita kuhisevien jokien poikki
Tämän vaarallisen polun alapäässä nousimme kanoottiin ylittääksemme Urasijoen