Pieni lapsi sai kuulla siitä

KUN olin pieni tyttö, muuan herrasmies kävi eräänä päivänä kodissamme Coeburnissa Virginian osavaltiossa Yhdysvalloissa, ja sillä aikaa kun hän puhui isäni kanssa, hänen toverinsa jutteli minun kanssani pitääkseen minulle seuraa. Hänen sanansa maalasivat eteeni kuvan paratiisimaasta, missä voisin leikkiä villieläinten kanssa niiden vahingoittamatta minua (Jesaja 11:​6–9). Hän selitti, ettei minun tarvitsisi edes kuolla, vaan voisin elää ikuisesti juuri täällä maan päällä. Tulevaisuus kuulosti ihmeelliseltä! Se mitä mies kertoi elämästä maan päällä, teki minuun syvän vaikutuksen. (Jesaja 25:​8; Ilmestys 21:​3, 4.)

Uskonnollisuuden kaipuu

Vanhempani, joilla oli monia avio-ongelmia, erosivat pari vuotta myöhemmin, ja minä asuin äitini luona. Uskonto ei kiinnostanut häntä lainkaan. Niinpä kävin omasta aloitteestani minkä tahansa sellaisen kirkon pyhäkoulussa, joka sijaitsi kävelymatkan päässä kodistamme. Pian äiti meni uudelleen naimisiin, ja muutimme isäpuoleni kanssa Indianan osavaltioon. Kävin kuitenkin joka kesä Virginiassa isäni luona.

Isästä tuli mormoni pian avioeron jälkeen, ja hän yritti juurruttaa vasta löytämäänsä uskontoa minuun. Vuoden 1960 kesällä ollessani kahdeksanvuotias hän kastoi minut. Mutta Indianassa kävin kaikissa lähellä kotia sijaitsevissa kirkoissa. Niissä kaikissa opetettiin, että jos olimme hyviä, menisimme taivaaseen, ja jos olimme pahoja, joutuisimme helvettiin, missä meitä kidutettaisiin. Koska ajattelin, ettei kukaan ymmärtäisi haluani elää mieluummin maan päällä kuin taivaassa, en koskaan kertonut siitä kenellekään.

Ollessani 11-vuotias isä muutti Oregonin osavaltioon. Olin murtunut ja hyvin vihainen. Isäpuoleni oli ateisti ja alkoholisti, ja hän järjesti minulle epämiellyttävät oltavat uskoni vuoksi. Hän nimitteli minua pikkuneiti Tekopyhäksi, ja kun aloin itkeä, hän tapasi sanoa: ”Mikset pyydä Jumalaasi auttamaan sinua?” Kotona kukaan ei tuntunut välittävän Jumalasta. Ne olivat synkkiä ja vaikeita vuosia. Minua pahoinpideltiin fyysisesti, sanallisesti ja seksuaalisesti. Sain lohtua puhuessani Jumalalle, koska monesti minusta tuntui, että hän oli ainoa, joka välitti minusta.

Äiti jätti isäpuoleni, jolloin pahoinpitely lakkasi. Olimme kuitenkin hyvin köyhiä, ja äiti oli kovilla yrittäessään järjestää meille toimeentulon. Kun olin 13-vuotias, menimme käymään Virginiassa tätini luona. Hän oli ystävällinen nainen ja vilpitön baptisti. Pidin hänestä kovasti. Kun hän pyysi minua mukaansa kirkkoon, noudatin kutsua. Äitinikin tuli mukaan, ja muistan, miten suurenmoiselta minusta tuntui, kun perhettäni oli siellä kanssani. Vierailumme päättyessä ajattelin kauhuissani kotiinpaluuta. Pelkäsin, että syyllistyisin moraalittomuuteen, jos menisin takaisin. Niinpä pyysin tätiäni ottamaan minut luokseen asumaan, ja äiti antoi minun jäädä.

Tätini osti minulle Raamatun Kuningas Jaakon käännöksen. Olin hyvin ylpeä siitä ja luin sitä joka ilta. Luin Raamatun viimeisestä luvusta, että ”jos joku lisää näihin jotakin, niin Jumala lisää hänelle ne vitsaukset, jotka on kirjoitettu tähän kirjaan” (Ilmestys 22:​18, 19, Kuningas Jaakon käännös). Niinpä päättelin, että miten voisin uskoa Mormonin Kirjan olevan osa pyhästä Raamatusta. Päätin tästä syystä, että minusta tulisi baptisti.

Vaikka olen varma siitä, että isä oli pahoillaan, kun kirjoitin ja kerroin hänelle päätöksestäni, hän vain sanoi olevansa iloinen siitä, että kävin kirkossa. Kävin usein baptistipappimme kanssa ihmisten kodeissa kutsumassa heitä telttakokouksiimme. Minusta tuntui, että toimin Jumalan tahdon mukaisesti, kun kävin ihmisten luona heidän kodeissaan ja puhuin heille samalla tavalla kuin Jeesus oli tehnyt.

Haluni elää mieluummin paratiisissa maan päällä kuin taivaassa kuitenkin vaivasi minua yhä. Mutta sitten luin raamatunkohdan, joka antoi minulle toivoa: ”Pyytäkää, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan.” (Matteus 7:​7, 8, KJ.)

Avioliitto ja perhe

Seuraavana vuonna muutin takaisin Indianaan äitini luo. Kun olin vasta 15-vuotias, olin naimisissa, raskaana ja matkalla linja-autolla Etelä-Kaliforniaan. En tuntenut mieheni perhettä hyvin, mutta halusin, että he hyväksyisivät minut. He olivat helluntailaisia, ja kälyni kertoi minulle kielilläpuhumisen lahjasta. Niinpä kun menin heidän kanssaan heidän rukoustilaisuuteensa eräänä iltana, rukoilin, että saisin puhua kielillä.

Tilaisuuden aikana outo tunne sai minut yhtäkkiä valtaansa. Koko kehoni alkoi täristä, ja aloin suoltaa sanoja hallitsemattomasti. Saarnaaja huusi, että henkeä tuli välitykselläni, ja hän alkoi taputtaa minua selkään. Jälkeenpäin kaikki tulivat halaamaan minua, ja he sanoivat minulle, miten ihmeellistä se olikaan, että Jumala oli käyttänyt minua tällä tavoin. Mutta olin hämmentynyt ja peloissani. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä olin sanonut.

Pian tämän jälkeen minulla ilmeni komplikaatioita ensimmäisen lapsemme synnytyksessä. Kirkon pastori sanoi miehelleni, että Jumala lisäsi synnytystuskiani, koska hän ei ollut kristitty. Mieheni tuli luokseni silmät kyynelissä ja sanoi, että jos siitä olisi minun mielestäni apua, hän menisi kasteelle. Sanoin hänelle olevani melko varma siitä, ettei Jumala kiristä ihmisiä palvelemaan häntä.

Jätän kirkon

Eräänä sunnuntaina pastori pyysi saarnan jälkeen seurakunnalta lahjoituksia. Kirkko oli korjauksen tarpeessa, koska maanjäristys oli hiljattain vaurioittanut sitä. Kun kolehtilautanen kiersi, laitoin siihen kaikki rahat, jotka minulla oli mukanani. Sen sijaan että pastori olisi rahat laskettuaan kiittänyt seurakuntaa, hän neuvoi seurakuntalaisia hellittämään kukkaron nyörejä ja tekemään tästä arvokkaasta hankkeesta sydämen asian. Sitten hän pani jälleen lautasen kiertämään. Minulla ei ollut enää rahaa, joten hyvin kiusaantuneena panin lautasen nopeasti eteenpäin. Pastori laski rahat pikaisesti uudelleen, ja taas ilman kiitoksen sanaa hän sanoi, ettei se yksinkertaisesti riittänyt. ”Kukaan ei varmasti halua lähteä, ennen kuin saamme ne rahat, jotka tarvitsemme Jumalan työn suorittamiseen”, hän sanoi.

Mieheni odotti ulkona, ja tiesin, että hän oli tulossa kärsimättömäksi. Hän ei ollut ainoa. Oma kärsivällisyyteni alkoi olla lopussa pastorin kiittämättömyyden vuoksi. Niinpä vauva sylissäni ja kyyneleet poskillani kävelin kaikkien editse kirkosta ulos. Vannoin silloin, etten koskaan enää liittyisi mihinkään kirkkoon. Vaikka en enää käynytkään kirkossa, en lakannut uskomasta Jumalaan. Luin edelleen Raamattuani ja yritin olla hyvä vaimo.

Opin Raamatun totuuden

Sen jälkeen kun toinen lapsemme syntyi, eräät ystävämme, jotka olivat muuttamassa Texasiin, saivat vuokraisäntänsä vuokraamaan meille sen talon, jossa he olivat asuneet. Ollessaan lähdössä ystäväni Pat sanoi, että eräs nainen oli hänelle velkaa ja tulisi tuomaan rahat. Pat pyysi, että lähettäisin rahat hänelle Texasiin. Muutamia päiviä myöhemmin kaksi naista koputti ovelle. Koska ajattelin, että he olivat tuomassa tuota rahaa, pyysin heidät heti sisään. Selitin heille, että Pat oli muuttanut mutta että hän oli kertonut heidän piipahtavan luonamme. ”No, sehän oli Patilta kiltisti tehty”, sanoi Charlene Perrin, toinen naisista. ”Meistä oli oikein mukavaa tutkia hänen kanssaan.”

”Mitä?” kysyin. ”Tutkia? Olette varmasti erehtyneet.” Charlene selitti, että he olivat alkaneet tutkia Raamattua Patin kanssa. Saatuaan tietää, että Pat oli muuttanut, Charlene kysyi, haluaisinko minä tutkia Raamattua. ”Tietenkin”, vastasin itsevarmana. ”Opetan teille mitä tahansa haluatte tietää.” Olin ylpeä siitä, että olin lukenut Raamattua, ja ajattelin voivani rohkaista heitä.

Charlene näytti minulle kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, ja luimme psalmin 37:​9: ”Pahantekijät karsitaan pois, mutta ne, jotka panevat toivonsa Jehovaan, saavat omistaa maan.” Olin järkyttynyt. Omassa Raamatussani sanottiin, että ihmiset omistaisivat maan. Sen jälkeen kysymykset tulivat yhtenä ryöppynä. Charlene hymyili ja sanoi: ”Hei, hidastapa vauhtia! Otetaan asia kerrallaan.” Hän selitti, miten välttämätöntä oli tutkia Raamattua säännöllisesti ja järjestelmällisesti. Hän kutsui minut heti kokouksiin valtakunnansaliin, joksi Jehovan todistajien kokoontumispaikkaa sanotaan.

Kerroin Charlenelle kolehtilautaseen liittyvästä kokemuksestani ja siitä, etten halunnut mennä takaisin kirkkoon. Hän luki minulle Matteuksen 10:​8:n sanat: ”Ilmaiseksi olette saaneet, ilmaiseksi antakaa.” Hän selitti, että Jehovan todistajien kokouksissa ei kerätä minkäänlaista kolehtia ja että kaikki lahjoitukset ovat vapaaehtoisia. Lisäksi hän kertoi, että salissa on lahjalaatikko, johon halukkaat voivat panna lahjoituksensa. Päätin antaa uskonnolle vielä yhden mahdollisuuden.

Tutkiessani opin, miksi oloni oli ollut niin epämiellyttävä, kun puhuin kielillä helluntaiseurakunnassa. Jumalan antama lahja puhua vierailla kielillä annettiin varhaiskristityille sen todistamiseksi, että heillä oli hänen pyhää henkeään. Tämä ihmelahja palveli myös sitä käytännöllistä tarkoitusta, että Raamatun totuuksia voitiin tehdä tunnetuksi eri maista kotoisin oleville ihmisille, jotka olivat kokoontuneet yhteen vuoden 33 helluntaina. (Apostolien teot 2:​5–11.) Raamattu sanoo kuitenkin, että Jumalan antama kielilläpuhumisen lahja lakkaisi, ja näin tapahtui ilmeisesti apostolien kuoleman jälkeen (1. Korinttilaisille 13:​8). Mutta sokaistakseen ihmisten mielet Saatana ja hänen demoninsa ovat saaneet jotkut suoltamaan epäselvää puhetta tavalla, joka on antanut monille aiheen uskoa, että heillä on Jumalan pyhää henkeä (2. Korinttilaisille 4:​4).

Perhe vastustaa

Pian opin ymmärtämään Jumalan maata koskevan tarkoituksen ja sen, etten saisi olla osa tästä jumalattomasta maailmasta (Johannes 17:​16; 18:​36). Lisäksi opin, että minun piti katkaista kaikki siteeni Suureen Babyloniin, joka Raamatussa kuvaa väärän uskonnon maailmanmahtia (Ilmestys 18:​2, 4). Kun kerroin isälle, että minut kastettaisiin, tällä kertaa Jehovan todistajaksi, hän joutui pois tolaltaan. Hän pyysi hartaasti, ettei minusta tulisi Jehovan todistajaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen itkevän. Itkin hänen kanssaan, koska en todellakaan olisi halunnut loukata häntä. Mutta tiesin, että olin löytänyt totuuden ja etten koskaan voisi kääntää selkääni Jehovalle.

Koko perheeni vastusti sitä, että minusta oli tulossa Jehovan todistaja. Lakkasin joksikin aikaa käymästä kokouksissa. Tämä vähensi perheenjäsenten vastustusta, mutta minulla oli kurja olo. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin toimisin Jehovan tahdon mukaan. Eräänä päivänä käväisin ruokatunnilla Charlenen luona ja kerroin hänelle, että minun pitäisi päästä kasteelle. ”Eikö sinun pitäisi mielestäsi ensin alkaa käydä taas kokouksissa?” hän kysyi. Sanoin hänelle päättäneeni tällä kertaa, ettei mikään tulisi minun ja Jehovan väliin. Menin kasteelle 19. syyskuuta 1973.

Siitä on nyt yli 23 vuotta. Onneksi perheeni on sen jälkeen alkanut kunnioittaa päätöstäni, eikä heistä kukaan ole painostanut minua jättämään totuutta, mitä arvostan hyvin paljon. Vanhin tyttäreni Kim on kuitenkin ainoa, josta on tähän mennessä tullut todistaja. Hänen Jehovalle suorittamansa uskollinen palvelus on rohkaissut minua vuosien varrella suuresti.

Ikimuistettava tapaaminen

Kun olin vuonna 1990 käymässä Coeburnissa Virginiassa, pyysin äitiä pysähtymään valtakunnansalilla, niin että voisin tarkistaa sunnuntain kokousajat. Kun ajoimme pihatielle, hän sanoi, että asuimme ennen talossa, joka sijaitsi aivan salin takana, rautatiekiskojen toisella puolella. Talo oli palanut aikoja sitten maan tasalle, ja vain tiilinen savupiippu oli jäljellä. ”Olit aivan pikkutyttö siihen aikaan, vasta kolmi- tai nelivuotias”, äiti kertoi.

Sunnuntaina minut otettiin lämpimästi vastaan valtakunnansalissa. Jutellessani Stafford Jordanin kanssa mainitsin ohimennen asuneeni lapsena talossa, joka oli aikoinaan sijainnut valtakunnansalin takana. Hän katsoi minua tarkasti. ”Muistan sinut!” hän huudahti. ”Olit pellavapäinen pikkutyttö, suunnilleen tämän korkuinen [hän näytti kädellään]. Käydessämme läpi tätä aluetta toverini pääsi keskustelemaan isäsi kanssa. Yritin pitää sinulle seuraa puhumalla paratiisista.”

Olin sanaton. Tukahtuneella äänellä kerroin hänelle, miten olin etsinyt Raamatun totuutta. ”Kun olin vasta pienokainen, sinä istutit totuuden siemenet pieneen sydämeeni!” sanoin. Sitten hän kertoi, että minulla oli isoisäni puolelta sukulainen, Stephen Dingus, joka oli ollut uskollinen todistaja. Sukulaiset eivät olleet koskaan puhuneet hänestä, koska he vastustivat totuutta hyvin voimakkaasti. ”Hän olisi ollut hyvin ylpeä sinusta!” veli Jordan sanoi.

Muistellessani vuosiani Jehovan järjestön yhteydessä olen todella kiitollinen siitä rakkaudesta ja huomaavaisuudesta, jota minulle on osoitettu. Vielä nykyäänkin on tosin hetkiä, jolloin tunnen itseni hiukan surulliseksi, kun näen valtakunnansalissa perheitä, joiden jäsenet palvelevat Jehovaa yhdessä, koska minä olen siellä usein yksin. Mutta sitten muistan, että Jehova on kanssani. Hän tarkkaili minua aina, ja kun sydämeni pystyi ottamaan vastaan totuuden, jonka pieni lapsi sai kuulla niin monia vuosia sitten, hän antoi sen itää ja kukoistaa.

”Kiitos veli Jordan siitä, että käytit aikaasi kertoaksesi paratiisista vilkkaalle pikkutytölle!” sanoin. (Kertonut Louise Lawson.)

[Kuva s. 13]

Stafford Jordanin kanssa, kun tapasin hänet jälleen 1990