Raamatun näkökanta

Miksi hillitä suuttumuksensa?

ALKU oli pahaenteinen. ”Nyt kun minä olen tämän perheen pää, sinä et nolaa minua myöhästelemällä”, John huusi vastavihitylle vaimolleen Gingerille.a Hän huusi vaimolleen yli 45 minuuttia ja vaati tätä istumaan koko ajan paikallaan sohvalla. Herjaavasta puheesta tuli sääntö heidän avioliitossaan. Surullista kyllä Johnin suuttumuksen purkaukset pahenivat. Hän paiskoi ovia, löi nyrkkiä keittiönpöytään ja hurjasteli autollaan paukutellen samanaikaisesti käsillään rattia ja vaaransi tällä tavoin toisten elämän.

Kuten epäilemättä tiedät, tällaiset välikohtaukset toistuvat valitettavasti aivan liian usein. Oliko tämän miehen suuttumus aiheellista, vai menettikö hän malttinsa? Onko suuttuminen aina väärin? Milloin suuttumus on hillitöntä? Milloin se menee liian pitkälle?

Hallittavissa oleva suuttumus saattaa olla aiheellista. Esimerkiksi Jumalan suuttumus syttyi muinaisia, moraalittomia Sodoman ja Gomorran kaupunkeja vastaan (1. Mooseksen kirja 19:​24). Miksi? Koska noiden kaupunkien asukkaat syyllistyivät väkivaltaisiin ja kieroutuneisiin sukupuolisiin tapoihin, mistä tiedettiin koko seudulla. Esimerkiksi kun enkelisanansaattajat olivat käymässä vanhurskaan miehen Lootin luona, niin sekä nuorista että vanhoista miehistä koostuva metelöivä joukko yritti raiskata Lootin vieraat. Jehova Jumalalla oli oikeus suuttua heidän törkeästä moraalittomuudestaan. (1. Mooseksen kirja 18:​20; 19:​4, 5, 9.)

Täydellisellä ihmisellä Jeesuksella Kristuksella oli Isänsä tavoin aihetta suuttumukseen. Jerusalemin temppelin piti olla Jumalan valitun kansan palvonnan keskus. Sen piti olla ”rukoushuone”, missä ihmiset voisivat uhrata teurasuhrejaan ja muita uhrejaan Jumalalle ja missä he saisivat opetusta hänen teistään ja voisivat saada syntinsä anteeksi. Temppelissä he voisivat olla läheisessä yhteydessä Jehovaan. Sen sijaan Jeesuksen päivien uskonnolliset johtajat tekivät temppelistä ”kauppahuoneen” ja ”ryöstäjien luolan”. (Matteus 21:​12, 13; Johannes 2:​14–17.) He saivat voittoa itselleen niiden eläinten myynnistä, joita käytettäisiin uhreina. Todellisuudessa he nylkivät laumaa. Jumalan Pojalla oli siksi täysi oikeus ajaa nuo ryöstäjät pois Isänsä huoneesta. Oli ymmärrettävää, että Jeesus oli vihainen!

Kun epätäydelliset ihmiset suuttuvat

Epätäydellisillä ihmisilläkin on aika ajoin aihetta vihastua. Ajatellaanpa, mitä tapahtui Moosekselle. Israelin kansa oli juuri vapautettu ihmeen välityksellä Egyptistä. Jehova oli hätkähdyttävällä tavalla näyttänyt olevansa voimakkaampi kuin Egyptin jumalat lyömällä egyptiläisiä kymmenellä vitsauksella. Sitten hän avasi israelilaisille pakotien jakamalla Punaisenmeren. Myöhemmin heidät johdatettiin Siinainvuoren juurelle, missä heidät järjestettiin kansakunnaksi. Koska Mooses toimi välittäjänä, hän kiipesi ylös vuorelle saadakseen Jumalan lait. Kaikkien muiden lakien lisäksi Jehova antoi Moosekselle kymmenen käskyä; ne oli kirjoitettu ”Jumalan sormella” kivitauluihin, jotka Jumala itse oli valmistanut vuorenseinämän kivestä. Mutta kun Mooses tuli alas vuorelta, mitä hän näki? Kansa oli kääntynyt palvomaan kultaista vasikan muotoista kuvapatsasta! Miten pian he olivatkaan unohtaneet! Vain muutamia viikkoja oli kulunut. ’Mooseksen suuttumus syttyi’ aiheellisesti. Hän murskasi kivitaulut ja ryhtyi tuhoamaan vasikkapatsasta. (2. Mooseksen kirja 31:​18; 32:​16, 19, 20.)

Myöhemmin Mooses menetti malttinsa, kun kansa valitti veden puutteesta. Ärsyyntyneenä hän menetti hetkeksi sävyisyytensä eli lempeämielisyytensä, josta hänet tunnettiin. Tämä johti vakavaan erehdykseen. Sen sijaan että Mooses olisi julistanut Jehovan suuruutta Israelin Huolenpitäjänä, hän puhui kansalle tylysti ja suuntasi huomion veljeensä Aaroniin ja itseensä. Tämän vuoksi Jehova näki sopivaksi kurittaa Moosesta. Hänen ei sallittu mennä Luvattuun maahan. Tämän Meriban tapauksen jälkeen ei ole mitään mainintaa siitä, että Mooses olisi menettänyt itsehillintänsä. Ilmeisesti hän oppi läksynsä. (4. Mooseksen kirja 20:​1–12; 5. Mooseksen kirja 34:​4; Psalmit 106:​32, 33.)

Jumalan ja ihmisen välillä on siis ero. Jehova pystyy ’pidättämään suuttumuksensa’, ja hänen kuvaillaan hyvin perustein olevan ”hidas vihastumaan”, koska rakkaus, ei viha, on hänen pääominaisuutensa. Hänen suuttumuksensa on aina vanhurskasta, aiheellista ja hallittua. (2. Mooseksen kirja 34:​6; Jesaja 48:​9; 1. Johanneksen kirje 4:​8.) Täydellinen ihminen Jeesus Kristus kykeni aina valvomaan sitä, miten hän ilmaisi suuttumuksensa: hänen kuvailtiin olevan ”lempeämielinen” (Matteus 11:​29). Toisaalta epätäydellisten ihmisten, jopa sellaisten uskon miesten kuin Mooseksen, on ollut vaikeaa hillitä suuttumustaan.

Lisäksi ihmiset eivät tavallisesti ajattele tarpeeksi vakavasti seurauksia. Hillitsemättömästä suuttumuksesta voi joutua maksamaan. Esimerkiksi mitkä ovat ilmeiset seuraukset, jos aviomies suuttuu vaimolleen siinä määrin, että iskee nyrkillään reiän seinään? Omaisuutta vahingoittuu. Hän satuttaa ehkä kätensä. Mutta sen lisäksi voidaan kysyä, miten tämä suuttumuksen puuska vaikuttaa siihen rakkauteen ja kunnioitukseen, jota hänen vaimonsa häntä kohtaan tuntee? Seinä voidaan ehkä korjata parissa päivässä, ja hänen kätensä saattaa parantua muutamassa viikossa, mutta miten kauan häneltä kestää saada takaisin vaimonsa luottamus ja kunnioitus?

Raamattu on todellisuudessa täynnä esimerkkejä sellaisista ihmisistä, jotka eivät hillinneet suuttumustaan ja jotka kärsivät sen seurauksista. Ajatellaanpa vain muutamia esimerkkejä. Kain karkotettiin sen jälkeen, kun hän oli surmannut veljensä Abelin. Simeonin ja Leevin isä kirosi heidät, koska he tappoivat Sikemin miehet. Jehova löi Ussiaa spitaalilla, kun hän raivosi niille papeille, jotka yrittivät oikaista häntä. Kun Joona suuttui, Jehova ojensi häntä. He kaikki joutuivat tilille suuttumuksestaan. (1. Mooseksen kirja 4:​5, 8–16; 34:​25–30; 49:​5–7; 2. Aikakirja 26:​19; Joona 4:​1–11.)

Kristityt ovat tilivelvollisia

Samoin nykyään kristittyjen täytyy tehdä tili toimistaan sekä Jumalalle että jossain määrin toisille uskoville. Tämä voidaan selvästi havaita siitä, miten Raamattu käyttää kreikan kielen sanoja, jotka merkitsevät suuttumusta. Kahdesta useimmin käytetystä sanasta toinen on or·gēʹ. Se käännetään tavallisesti ”vihastukseksi”, ja se sisältää ajatuksen tietoisuudesta ja jopa harkinnasta, jotka tähtäävät usein kostamiseen. Paavali kehotti siksi roomalaisia kristittyjä: ”Älkää itse kostako, rakkaat, vaan antakaa sijaa vihastukselle [or·gēʹ], sillä on kirjoitettu: ’Minun on kosto, minä olen maksava takaisin, sanoo Jehova.’” Sen sijaan että he olisivat hautoneet pahantahtoisuutta veljiään kohtaan, heitä kannustettiin ’voittamaan paha hyvällä’. (Roomalaisille 12:​19, 21.)

Toinen usein käytetty sana on thy·mosʹ. Kantasana ”sisältää alun perin ajatuksen ilman, veden, maan, eläinten tai ihmisten rajusta liikkumisesta”. Siksi sana määritellään eri yhteyksissä ”kiihkeäksi vihamielisyyden purkaukseksi”, ”pahantuulisuuden puuskaksi” tai ”tunnekuohuksi, joka järkyttää mielen tasapainoa ja saa aikaan riitaa sekä levottomuutta kotona ja yhteiskunnassa”. Mies tai nainen, joka ei pysty hillitsemään suuttumustaan, on kuin tulivuori, joka saattaa purkautua varoittamatta ja sylkeä sisuksistaan kuumaa tuhkaa, kiveä ja laavaa, jotka voivat vahingoittaa, vammauttaa ja tappaa. Sanan thy·mosʹ monikkomuotoa käytetään Galatalaiskirjeen 5:​20:ssä, jossa Paavali luettelee ”vihanpuuskat” muiden ”lihan tekojen” (jae 19), muun muassa haureuden, irstauden ja juopottelun, yhteydessä. Johnin käytös, jota kuvailtiin alussa, on varmasti osuva esimerkki ”vihanpuuskista”.

Miten kristillisen seurakunnan tulisi siis suhtautua niihin sen yhteydessä oleviin yksilöihin, jotka toistuvasti toimivat väkivaltaisesti toista ihmistä tai toisen omaisuutta kohtaan? Hillitsemätön suuttumus on tuhoisaa ja johtaa helposti väkivaltaan. Jeesus sanoi siksi hyvällä syyllä: ”Minä sanon teille, että jokainen, joka pysyy veljeensä vihastuneena, on tilivelvollinen tuomioistuimelle.” (Matteus 5:​21, 22.) Aviomiehiä neuvotaan: ”Rakastakaa jatkuvasti vaimoanne älkääkä olko hänelle katkeran vihaisia.” Sellainen, joka on ”altis vihastumaan”, ei ole sopiva seurakunnan valvojaksi. Näin ollen sellaisia, jotka eivät kykene hillitsemään suuttumustaan, ei tulisi pitää esimerkkeinä seurakunnalle. (Kolossalaisille 3:​19; Titukselle 1:​7; 1. Timoteukselle 2:​8.) Sen jälkeen kun ihmisen asennetta, käytöstä ja sen vahingon suuruutta, jota hän on aiheuttanut toisten elämälle, on pohdittu, sellainen hillittömästi suuttuva ihminen voidaan tosiaan erottaa seurakunnasta. Miten kauhea seuraus se olisikaan.

Saiko edellä mainittu John koskaan tunteensa hallintaan? Pystyikö hän missään vaiheessa pysäyttämään syöksyään pitkin turmioon johtavaa alamäkeä? Valitettavasti huutaminen muuttui tönimiseksi ja tyrkkimiseksi. Sormella osoittelu johti kirjaimelliseen ja tuskalliseen mustelmille tökkimiseen. John varoi tekemästä mustelmia näkyville alueille ja yritti salata käytöksensä. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi kuitenkin potkia, käyttää nyrkkejään, kiskoa hiuksista ja siirtyi vielä pahempaan kohteluun. Ginger ja John asuvat nykyään erillään.

Näin ei välttämättä olisi tarvinnut käydä. Monet ovat kyenneet hillitsemään suuttumuksensa samanlaisissa olosuhteissa. Siksi onkin hyvin tärkeää jäljitellä Jeesuksen Kristuksen täydellistä esimerkkiä. Hän ei kertaakaan saanut hillitöntä raivonpuuskaa. Hänen suuttumuksensa oli aina vanhurskasta; hän ei koskaan menettänyt malttiaan. Paavali neuvoi viisaasti meitä kaikkia: ”Vihastukaa, mutta älkää kuitenkaan tehkö syntiä; älköön aurinko laskeko ollessanne ärsyyntyneessä tilassa.” (Efesolaisille 4:​26.) Siksi sen vaatimaton tunnustaminen, että meillä ihmisillä on rajoituksemme ja että niitämme sitä, mitä kylvämme, antaa meille hyvän syyn hillitä suuttumuksemme.

[Alaviite]

[Kuvan lähdemerkintä s. 18]

Saul yrittää tappaa Daavidin/The Doré Bible Illustrations/Dover Publications, Inc.