Etsimme oikeudenmukaisuutta

KERTONUT ANTONIO VILLA

Vuonna 1836 surmasi 4000 miehen vahvuinen Meksikon armeija kaikki Alamon texasilaiset puolustajat, joita oli alle 200. Jälkeenpäin käytettiin sotahuutoa ”Muistakaa Alamo” kiihottamaan taistelua, joka käytiin itsenäisyyden puolesta ja joka päättyi voittoon myöhemmin tuona vuonna. Alueesta, joka oli kuulunut Meksikolle, tuli osa Yhdysvaltoja vuonna 1845, ja meksikolaiset huomasivat asuvansa vihamielisessä ympäristössä. Etniset erot muistetaan yhä.

SYNNYIN vuonna 1937 lähellä San Antoniota Texasin osavaltiossa, missä Alamo sijaitsee. Tuohon aikaan käymälät, juomasuihkut ja muut julkiset tilat oli merkitty ”Vain valkoisille” ja ”Muille”. Opin nopeasti, että me, jotka olimme meksikolaista syntyperää, kuuluimme ”muihin”.

Kun katsoimme elokuvaa teatterissa, meksikolaisilla ja mustilla oli lupa istua vain parvella, ei pääkatsomossa. Monissa ravintoloissa ja liikkeissä ei palveltu meksikolaisia. Kerran kun vaimoni Velia ja hänen sisarensa menivät kauneushoitolaan, omistajat eivät viitsineet edes sanoa: ”Meksikolaiset eivät ole tervetulleita tänne.” He vain nauroivat Velialle ja hänen sisarelleen päin naamaa, kunnes nämä joutuivat nöyryytettyinä lähtemään pois.

Aika ajoin valkoiset miehet, tavallisesti silloin kun he olivat juovuksissa, etsivät käsiinsä meksikolaisia naisia, jotka monien mielestä olivat synnynnäisesti moraalittomia. Ajattelin, että he eivät käytä meidän kanssamme samaa vessaa tai juomasuihkua, mutta vuoteen he kylläkin jakavat meksikolaisten naisten kanssa. Nämä epäoikeudenmukaisuudet tekivät minusta aluksi epävarman ja myöhemmin uhmakkaan.

Kirkkojen aiheuttamia ongelmia

Uskonnon ulkokultaisuus katkeroitti minua entisestään. Valkoisilla, mustilla ja meksikolaisilla oli kaikilla omat kirkkonsa. Kun valmistauduin nauttimaan ensimmäistä ehtoollistani katolilaisena, pappi ojensi minulle muutamia valmiiksi päivättyjä kirjekuoria annettavaksi isälleni. Meidän piti joka viikko palauttaa yksi kirjekuori, jossa oli lahjoitus. Vähän ajan kuluttua pappi sanoi minulle: ”Sinun on parasta sanoa isällesi, ettei noita kirjekuoria ole näkynyt.” Isän vihaiset sanat jäivät mieleeni: ”Heitä kiinnostaa vain raha!”

Saarnaajat aiheuttivat yleisesti skandaaleja karkaamalla seurakuntiinsa kuuluvien naisten kanssa. Tällaiset kokemukset saivat minut sanomaan toistuvasti: ”Uskonnolla on vain kaksi tavoitetta: joko päästä käsiksi rahoihisi tai viedä naisesi.” Siitä syystä kun Jehovan todistajat kävivät luonani, käännytin heidät pois sanomalla: ”Jos haluan itselleni uskonnon, etsin sen itse.”

Sotilasura ja avioliitto

Vuonna 1955 liityin Yhdysvaltojen ilmavoimiin, missä toivoin menestyväni niin, että saisin sellaista kunnioitusta, jota en saanut meksikolaisena. Sain tunnustusta uppoutumalla työhöni, ja aikanaan minut pantiin vastaamaan laadunvalvonnasta. Siihen sisältyi asevoimien muiden osastojen arviointia.

Vuonna 1959 menin naimisiin Velian kanssa. Velia oli aina ollut uskonnollinen. Hän oli kuitenkin pettynyt niihin eri kirkkoihin, joissa hän oli käynyt. Eräänä päivänä vuonna 1960, kun hän oli hyvin masentunut, hän rukoili: ”Jumala, jos olet olemassa, annathan minulle siitä tiedon. Haluan tuntea sinut.” Tuona samana päivänä eräs Jehovan todistaja kävi luonamme Petalumassa Kaliforniassa.

Pian tämän jälkeen Velia menetti kuitenkin kosketuksensa todistajiin, koska minut määrättiin uuteen sotilastehtävään. Vasta vuonna 1966, sillä aikaa kun olin Vietnamissa, hän alkoi uudelleen tutkia Raamattua todistajien kanssa Seminolessa Texasissa. Kun palasin kotiin Vietnamista seuraavan vuoden alussa, en ilahtunut saadessani kuulla hänen tutkivan Raamattua todistajien kanssa.

Vastustan itsepäisesti

Ajattelin, että uskonto petkuttaisi Veliaa ja aiheuttaisi hänelle pettymyksen. Niinpä olin mukana tutkistelussa ja kuuntelin, jotta saisin mahdollisuuden paljastaa pienimmänkin ulkokultaisuuden. Kun nainen sanoi, että todistajat ovat poliittisesti puolueettomia, keskeytin kysymällä: ”Mitä miehesi tekee työkseen?”

”Hän kasvattaa puuvillaa”, hän vastasi.

”Ha!” tiuskaisin ylimielisesti. ”Sotilaspuvut valmistetaan puuvillasta. Te siis tuette sotaponnisteluja!” Minusta tuli äänekäs ja kohtuuton.

Vaikka jouduimme kesäkuussa 1967 muuttamaan uuden tehtävämääräykseni takia kauas Minotiin Pohjois-Dakotaan, sikäläiset todistajat ottivat Veliaan yhteyttä ja hänen kanssaan alettiin jälleen tutkia Raamattua. Aloin vastustaa lapsellisilla tavoilla. Tulin tahallani kotiin tutkistelun aikana ja paiskoin ovia, nousta tömistin portaat, heitin saappaani lattialle kovaäänisesti ja vedin vessan useita kertoja.

Velia oli lempeäsanainen ja alistuvainen vaimo, joka ei ollut koskaan tehnyt mitään ilman lupaani. Vaikka vastahakoisesti annoin hänen tutkia Raamattua, hän tiesi, että olisi vaikeampaa alkaa käydä todistajien kokouksissa. Kun häntä kehotettiin tulemaan kokouksiin, hän vastasi aina: ”On parempi, etten tule. En halua hermostuttaa Tonya.”

Mutta eräänä päivänä Velia luki Raamatusta: ”Älkää – – murehduttako Jumalan pyhää henkeä.” (Efesolaisille 4:​30.) ”Mitä tämä merkitsee?” hän kysyi. Todistaja, joka johti tutkistelua, selitti: ”No, Jumalan pyhä henki ohjasi Raamatun kirjoittamista. Niinpä jos emme mukaudu siihen, mitä Raamattu sanoo, niin silloin murehdutamme Jumalan pyhää henkeä. Esimerkiksi jotkut eivät käy kokouksissa, vaikka he tietävät, että Jumalan sanan mukaan meidän pitäisi tehdä niin.” (Heprealaisille 10:​24, 25.) Mitään muuta Velian nöyrä sydän ei tarvinnut. Siitä lähtien hän kävi kaikissa kokouksissa vastustuksestani huolimatta.

Tapasin äyskäistä: ”Miten voit lähteä kotoa, kun et ole valmistanut minulle illallista?” Velia oppi nopeasti järjestämään niin, että illallinen oli aina valmiina ja lämpimänä. Niinpä käytin muita tekosyitä: ”Et rakasta minua etkä lapsiamme. Hylkäät meidät noiden kokousten takia.” Tai kun hyökkäsin todistajien uskomuksia vastaan ja kun Velia yritti lempeästi puolustaa niitä, käytin bocona- eli suurisuu-teemaani ja kutsuin häntä epäkunnioittavaksi ja niskoittelevaksi boconaksi.

Velia kävi silti kokouksissa ja lähti usein kotoa kyyneleet silmissä loukkaavien sanojeni vuoksi. Pidin kuitenkin kiinni joistakin periaatteista. En koskaan lyönyt vaimoani tai edes ajatellut jättäväni häntä hänen vasta löytämänsä uskon takia. Mutta olin huolissani siitä, että noissa kokouksissa joku hyvännäköinen mies saattaisi kiinnostua hänestä. Ajattelin yhä, että kun oli kyse uskonnosta, kiinnostuksen kohteena oli joko raha tai naiset. Valitin usein Velialle hänen pukeutuessaan kokouksia varten: ”Laitat itsesi kauniiksi jotakuta toista varten, et koskaan minua varten.” Niinpä kun ensimmäisen kerran päätin lähteä kokoukseen, sanoin: ”Lähden mukaan, mutta vain pitääkseni sinua silmällä!”

Todellisena vaikuttimenani oli kuitenkin löytää jotakin todistajia vastaan. Yhdessä ensimmäisistä kokouksista, joissa olin läsnä, pidettiin puhe naimisiinmenosta ”vain Herrassa” (1. Korinttilaisille 7:​39). Kun saavuimme kotiin, valitin katkerana: ”Siinä näit! He ovat aivan kuin muut: ennakkoluuloisia kaikkia kohtaan, jotka eivät ole heidän uskossaan.” Velia sanoi sävyisästi: ”Mutta eivät he sano niin, vaan Raamatussa sanotaan sillä tavoin.” Osoitin nopeasti olevani eri mieltä iskemällä nyrkkini seinään ja huutamalla: ”Siinä meillä on taas bocona!” Todellisuudessa olin turhautunut, koska tiesin hänen olevan oikeassa.

Kävin edelleen kokouksissa ja luin todistajien kirjallisuutta, mutta vaikuttimenani oli yrittää löytää siitä epäkohtia. Aloin jopa vastailla kokouksissa, mutta vain näyttääkseni ihmisille, etten ollut mikään ”typerä meksikolainen”.

Löydän oikeudenmukaisuutta

Vuoteen 1971 mennessä sotilasurani oli vienyt meidät Arkansasiin. Kävin yhä kokouksissa Velian kanssa, joka oli mennyt kasteelle joulukuussa 1969 Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. En enää vastustanut hänen palvontaansa, mutta en liioin sallinut kenenkään tutkia Raamattua minun kanssani. Koska luin raamatullista kirjallisuutta, tietoni oli lisääntynyt valtavasti. Se oli kuitenkin pään tietoa – tulos siitä, että halusin olla paras kaikessa, mitä tein. Mutta vähitellen se, että olin tekemisissä Jehovan todistajien kanssa, alkoi vaikuttaa sydämeeni.

Huomasin esimerkiksi, että mustat osallistuivat opettamiseen seurakunnan kokouksissa. Ajattelin kuitenkin aluksi itsekseni, että he toimivat tietenkin näin vain suljettujen ovien takana. Mutta kun olimme läsnä eräässä konventissa, joka pidettiin suurella baseball-stadionilla, järkytyin nähdessäni, että mustilla oli ohjelmanosia myös siellä. Minun täytyi myöntää, ettei todistajien keskuudessa ole rotusyrjintää. He toteuttavat käytännössä todellista oikeudenmukaisuutta.

Lisäksi aloin arvostaa sitä, että Jehovan todistajat rakastavat toisiaan aidosti (Johannes 13:​34, 35). Ja kun työskentelin heidän kanssaan heidän valtakunnansalinsa rakennustyömaalla, sain nähdä, että he olivat aivan tavallisia ihmisiä. Näin heidän väsyvän, tekevän virheitä ja jopa vaihtavan muutaman valikoidun sanan, kun asiat menivät pieleen. Sen sijaan että tämä epätäydellisyys olisi vieraannuttanut minut heistä, aloin tuntea itseni entistä luottavaisemmaksi heidän seurassaan. Ehkä tajusin, että minulla oli toivoa monista puutteistani huolimatta.

Lopultakin sydämeni tavoitettiin

Tajusin ensimmäistä kertaa, että olin kehittämässä suhdetta Jehovaan, kun vuonna 1973 Vartiotorni-lehdessä selitettiin, että tupakoiminen on ’lihan saastutusta’ ja voi johtaa erottamiseen (2. Korinttilaisille 7:​1). Poltin siihen aikaan yhdestä kahteen savukerasiaa päivässä. Olin yrittänyt lopettaa monta kertaa aiemmin mutta tuloksetta. Mutta nyt aina kun mieleni teki tupakoida, rukoilin hiljaa mielessäni, että Jehova auttaisi minua lopettamaan tuon saastaisen tavan. Kaikkien yllätykseksi en koskaan enää tupakoinut.

Minun oli määrä päästä eläkkeelle sotilaspalveluksestani 1. heinäkuuta 1975. Tajusin, että jos halusin toimia siten kuin Raamatussa opetetaan, minun pitäisi vihkiä elämäni Jehovalle. Minulle ei ollut koskaan pidetty omaa raamatuntutkistelua, joten seurakunnan vanhimmat järkyttyivät aikamoisesti, kun kesäkuussa 1975 kerroin heille, että halusin mennä kasteelle niin pian kuin sotilaspalvelukseni päättyisi. He selittivät, että ensiksi minun pitäisi noudattaa Jeesuksen käskyä saarnata (Matteus 28:​19, 20). Näin tein heinäkuun ensimmäisenä lauantaina. Tuona samana päivänä minulla oli tapaaminen erään vanhimman kanssa, ja vastasin niihin raamatullisiin kysymyksiin, jotka esitetään kasteelle aikoville. Kolme viikkoa myöhemmin minut kastettiin.

Nähdessään minun menevän kasteelle kolme lastamme – Vito, Venelda ja Veronica – alkoivat nopeasti edistyä hengellisesti. Kahden seuraavan vuoden aikana lapsista kaksi vanhinta meni kasteelle, ja heidän jälkeensä, neljän vuoden päästä, meni kasteelle nuorin. Kun puhun miehille, jotka tuntevat Raamatun totuuden mutta eivät tee mitään sen hyväksi, kerron heille usein, mitä siitä seuraa, jos ei toimi. Kerron heille, että vaikka heidän lapsensa eivät ehkä sano sitä, he ajattelevat: jos totuus ei ole tarpeeksi tärkeää isälle, niin sitten se ei ole tarpeeksi tärkeää minullekaan.

Pyrimme palvelemaan kokoaikaisesti

Koko perheemme alkoi palvella kokoaikaisesti tienraivaajina Marshallissa Arkansasissa. Velia ja minä aloitimme vuonna 1979, ja lapset ryhtyivät tähän työhön kanssamme seuraavien vuosien aikana, sitä mukaa kuin kukin heistä päätti lukion.

1980-luvun alussa kuulimme, miten ihmiset janosivat Raamatun tuntemusta Ecuadorissa Etelä-Amerikassa, ja otimme tavoitteeksemme muuttaa sinne. Vuoteen 1989 mennessä lapsemme olivat kasvaneet aikuisiksi ja kykenivät huolehtimaan itsestään. Niinpä tuona vuonna teimme lyhyen vierailun Ecuadoriin ’vakoillaksemme maata’ (vrt. 4. Mooseksen kirja 13:​1, 2).

Huhtikuussa 1990 saavuimme Ecuadoriin, uuteen kotiimme. Koska tulomme olivat rajalliset – elimme sotilaseläkkeelläni – meidän täytyi suunnitella varojemme käyttö huolellisesti. Kokoaikaisen palveluksen tuomat ilot tällä hengellisesti tuottoisalla alueella ovat kuitenkin painaneet vaa’assa paljon enemmän kuin mitkään taloudelliset uhraukset. Ensiksi työskentelimme Mantan satamakaupungissa, missä kumpikin meistä johti viikoittain 10–12:ta raamatuntutkistelua. Sitten vuonna 1992 aloin toimia matkustavana sananpalvelijana yhdessä vaimoni kanssa. Vierailemme viikoittain eri seurakunnissa.

Kun täydellinen oikeudenmukaisuus vallitsee

Näin jälkeenpäin ajatellen Velia ja minä voimme havaita, miten se, että varttuessamme koimme epäoikeudenmukaisuutta, auttaa meitä nyt palveluksessamme. Olemme erityisen tarkkoja siitä, ettemme koskaan väheksy ketään, joka on köyhempi tai vähemmän koulutettu kuin me tai jonka etninen tausta eroaa meidän taustastamme. Olemme myös havainneet, että monet kristityistä veljistämme ja sisaristamme kohtaavat paljon pahempaa yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta kuin me koimme. Silti he eivät valita. He pitävät katseensa kohdistettuna Jumalan tulevaan valtakuntaan, ja me olemme oppineet tekemään siten. Olemme kauan sitten lakanneet etsimästä oikeudenmukaisuutta tästä järjestelmästä, mutta sitä vastoin käytämme elämämme siihen, että kohdistamme ihmisten huomion epäoikeudenmukaisuuden ainoaan todelliseen ratkaisuun, Jumalan valtakuntaan (Matteus 24:​14).

Lisäksi olemme oppineet, että niiden meistä, jotka olemme reagoineet herkästi epäoikeudenmukaisuuteen, täytyy varoa odottamasta sitä, että täydellinen oikeudenmukaisuus vallitsisi Jumalan kansan keskuudessa. Tämä johtuu siitä, että me kaikki olemme epätäydellisiä ja alttiita tekemään pahaa (Roomalaisille 7:​18–20). Voimme kuitenkin rehellisesti sanoa, että olemme löytäneet rakkaudellisen kansainvälisen veljesseuran, joka ponnistelee parhaan kykynsä mukaan toimiakseen oikein. Toivomme, että voimme yhdessä kaikkialla olevan Jumalan kansan kanssa astua Jumalan uuteen maailmaan, jossa vanhurskaus asuu (2. Pietarin kirje 3:​13).

[Huomioteksti s. 20]

Osoitin nopeasti olevani eri mieltä iskemällä nyrkkini seinään

[Kuva s. 21]

Velian kanssa kun liityin ilmavoimiin

[Kuva s. 23]

Velian kanssa vuonna 1996