Ihmiset etsivät paratiisia jossa ei ole ongelmia
”HALUAMME vain luoda turvallisen ja ehkä vanhanaikaisen elämäntyylin, johon kuuluu se, että ihmiset huolehtivat toinen toisestaan”, selitti muuan brittiläinen pariskunta. He päättivät etsiä trooppisen saariparatiisin ja perustaa sinne yhdyskunnan, jonka jäsenet eläisivät rauhassa keskenään. Voit epäilemättä ymmärtää heidän tunteitaan. Kukapa ei tarttuisi tilaisuuteen elää paratiisissa, jossa ei ole ongelmia?
Onko eristäytyminen vastaus?
Ajatus elämisestä saaressa vetoaa moniin paratiisin etsijöihin, sillä eristäytyminen tarjoaa jossain määrin turvallisuutta. Jotkut valitsevat saaria Panaman edustalta Tyynenmeren puolelta tai saaria Karibianmerestä, esimerkiksi niitä, joita on Belizen edustalla. Toiset kohdistavat huomionsa Intian valtameressä sijaitseviin idyllisiin paikkoihin, esimerkiksi Seychelleihin.
On vaikeaa kuvitella, miten syrjäisen yhdyskunnan perustamiseen liittyvät asiat voitaisiin hoitaa. Vaikka rahaa olisi riittävästi, valtion lainsäädäntö voi rajoittaa maan nopeaa hankintaa. Mutta oletetaan, että ihanteellinen trooppinen saari voitaisiin hankkia. Olisitko siellä onnellinen? Olisiko sinun paratiisisi vapaa ongelmista?
Pitkin Britannian rannikkoa sijaitsevia kaukaisia saaria asuttaa nykyään kasvava väestö. Niiden uudet asukkaat ovat pääasiassa ihmisiä, jotka hakevat yksinäisyyttä ja rauhaa. Muuan mies, joka asuu yksin sadan hehtaarin suuruisella Eorsan saarella Skotlannin länsirannikon edustalla, väittää, ettei hän koskaan kärsi yksinäisyydestä, koska hänellä on niin paljon tekemistä huolehtiessaan satapäisestä lammaskatraastaan. Toiset, jotka ovat eristäytyneet jollekin saarelle, ovat tunteneet olonsa pian yksinäiseksi. Joidenkuiden on kerrottu yrittäneen itsemurhaa, ja heidät on täytynyt pelastaa.
Monet ajattelevat, että idyllinen trooppinen saari olisi paratiisi. Eläminen leudossa ilmastossa, jossa äärimmäiset sääilmiöt ovat harvinaisia, vetoaa heihin. Mutta huoli mahdollisesta maapallon ilmaston lämpenemisestä ja sitä seuraavasta merenpinnan kohoamisesta on aiheuttanut levottomuutta monissa saarten asukkaissa. Uhatuiksi tuntevat itsensä myös Tyynenmeren länsiosassa Tokelaun alueen matalien atollien asukkaat samoin kuin ne, jotka asuvat Intian valtameressä hajallaan olevilla Malediivien saarilla, jotka nousuveden aikana jäävät vain vajaat kaksi metriä merenpinnan yläpuolelle.
Lähes 40 eri hallitusta on perustanut yhdessä järjestön (Small Island Developing States), jonka tarkoitus on valvoa pienten saarten etua niiden kohdatessa vaikeita tilanteita. Vaikka pienten saarten asukkaiden odotettavissa oleva elinikä on yleensä pitkä ja lapsikuolleisuus noilla saarilla on pieni, he kohtaavat jatkuvasti vakavia ympäristöongelmia. Öljylautat ja likaiset meret horjuttavat joidenkin saarten taloutta. Toisista taas tulee sellaisten ongelmajätteiden kaatopaikkoja, joista suuremmat valtiot haluavat päästä eroon.
Jopa se, että paratiisin etsijät pitävät jotain saarta hyvin tavoiteltuna turvapaikkana, merkitsee uhkaa. Missä mielessä? Saaren aurinkoisille rannoille kerääntyvät turistit täyttävät saaren ääriään myöten ja kuluttavat vähäiset luonnonvarat loppuun. Lisäksi nämä vierailijat pahentavat saasteongelmaa. Esimerkiksi Karibianmeren alueella vain kymmenesosa siitä jätemäärästä, jonka jokavuotiset 20 miljoonaa turistia tuottavat, käsitellään jollakin tavalla.
Jotakin samankaltaista tapahtuu muissa eksoottisissa paikoissa. Ajatellaan vaikka Intian länsirannikolla sijaitsevaa Goaa. ”Massaturismi ’myrkyttää paratiisia’”, julisti lontoolainen Independent on Sunday -lehti. Virallisten arvioiden mukaan turistimäärä oli kasvanut 10000:sta yli miljoonaan vuoden 1972 ja 1990-luvun alkuvuosien välillä. Muuan ryhmä varoittaa, että sellaisten hotellinomistajien ahneus, jotka siekailematta käyttävät hyödykseen turistien tulvaa, on uhkana Goan herkälle ekosysteemille ja ainutlaatuiselle kulttuurille. Eräässä Intian hallituksen raportissa vahvistetaan, että jotkin hotellit on pystytetty rannalle laittomasti. Hiekkaa on kaivettu, puita kaadettu ja dyynejä tasoitettu. Jäteveden annetaan valua rannoille tai läheisille riisipelloille, mikä levittää saastetta.
Ei rikollisuutta?
Rikollisuuden salakavala leviäminen tahraa jopa kaikkein rauhallisimpienkin alueiden mainetta. Pienen pienestä Karibianmeren saaresta Barbudasta tulee raportti, joka on otsikoitu: ”Teurastusta paratiisissa.” Siinä kerrottiin seikkaperäisesti, miten neljä ihmistä murhattiin hirvittävällä tavalla saaren edustalle ankkuroidussa ylellisessä huvipurressa. Tällaiset tapaukset kasvattavat huolta rikollisuuden leviämisestä koko tuolla seudulla.
”Huumeet laukaisevat jengisotia ’paratiisissa’”, otsikoi lontoolainen The Sunday Times -lehti raportin, joka koski erästä Keski-Amerikan maata. Paikallinen toimittaja valitti, että rauha oli poissa, ja sanoi: ”Nykyään on tavallista, että kun aamulla herää, näkee 16-vuotiaan nuoren makaavan kadulla verilammikossa.”
Ne joiden tavoitteena on elää paratiisiyhdyskunnassa, toivovat vetoavansa ihmisiin, jotka myös haluavat elää rauhassa. Mutta millainen on todellisuus? Erimielisyyksiä ilmaantui nopeasti alussa mainitun brittiläisen pariskunnan tapauksessa. Jotkut, jotka pyysivät päästä mukaan heidän rohkeaan hankkeeseensa, toivoivat selvästikin voivansa hyötyä suunnitelmasta rahallisesti. ”Me emme halua johtajia”, julisti hankkeen alullepanija. ”Ajatus on yhdistää voimavaramme, jotta asiat saataisiin sujumaan. Minä kutsun sitä utopiayhteiskunnaksi.” Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen tällainen hanke. (Ks. tekstiruutua ”Paratiisiyhteiskunnan etsintää”.)
Jotkut toiset paratiisin etsijät uskovat saavuttavansa tavoitteensa voittamalla rahapelissä. Mutta tällä tavalla saatu rahallinen hyöty tuo harvoin onnellisuutta. Helmikuussa 1995 The Sunday Times -lehti kertoi, että Britannian tuohon mennessä suurimman rahapelivoiton saaneen henkilön perhe kärsi katkerista riidoista; voitto ei tuonut heille muuta kuin ”harmia, sukuriitoja ja pettymystä”. Tämä ei ole epätavallista tällaisissa tilanteissa.
Tutkimuksessa, joka koski ihmisen utopiantavoittelua, toimittaja Bernard Levin esittää ajatuksia ”unelmasta rikastua äkkiä” ja vakuuttaa: ”Kuten monesti kauniit unet unelmatkin voivat helposti muuttua painajaisiksi. On olemassa liian monia luotettavia kertomuksia täydelliseen onnettomuuteen (myös itsemurhiin) johtaneesta äkillisestä rikastumisesta, jotta ne voitaisiin sivuuttaa sattumina.”
Entä tuomiopäivää julistavat lahkot?
Joihinkin paratiisihankkeisiin on liittynyt vielä tuhoisampia piirteitä. Raportoidessaan tapauksesta, jossa poliisi vuonna 1993 piiritti Daavidin oksa -nimisen lahkon rakennuksia Wacossa Texasissa, eräs sanomalehti puhui ”räjähdysherkästä sekoituksesta, joka koostui tuliaseista, aivopesusta ja tuomiopäivän profeetasta” ja joka johti tähän suuronnettomuuteen. Valitettavasti tämä ei ole yksittäistapaus.
Edesmenneen intialaisen hengellisen johtajan Bhagwan Shree Rajneeshin seuraajat perustivat yhdyskunnan Oregoniin mutta loukkasivat lähimmäistensä moraalisia tunteita. Heidän johtajansa vauraus sekä heidän sukupuoliset kokeilunsa horjuttivat heidän väitettään, jonka mukaan he olivat perustaneet ”kauniin keitaan”.
Monet lahkot, joiden johtajat elättelevät toiveita paratiisista, vaativat seuraajiaan harjoittamaan outoja menoja, jotka johtavat joskus väkivaltaisiin yhteenottoihin. Lehtimies Ian Brodie selittää: ”Lahkot tarjoavat turvapaikkaa ja organisoitua yhteisöä niille, jotka tuntevat elävänsä tyhjiössä tai jotka eivät kestä todellisen maailman paineita.” Joka tapauksessa hänen sanansa osoittavat, että monet ihmiset eläisivät mielellään paratiisissa.
Paratiisi jossa ei ole ongelmia
Ongelmien luettelo tuntuu loputtomalta: saastuminen, rikollisuus, huumeidenkäyttö, liikakansoitus, etniset taistelut, poliittinen kuohunta – saati sitten ongelmat, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille, sairaudet ja kuolema. Ei voi päätyä muuhun kuin siihen, ettei missään tällä planeetalla ole sellaista paratiisia, jossa ei olisi lainkaan ongelmia. Kuten Bernard Levin tunnustaa: ”Ihmiskunnan historiassa on häpeäpilkku, ja se näyttää olleen siinä lähes yhtä kauan kuin ihmissuku on ollut olemassa. Se näkyy kyvyttömyytenä viettää onnellista elämää läheisessä yhteydessä useampien kuin vain todella harvojen ihmisten kanssa.”
Maailmanlaajuinen paratiisi, joka on todella vapaa ongelmista, on kuitenkin tulossa. Sen pysyvyyden takaa yli-inhimillinen voima. Yli viisi miljoonaa ihmistä työskentelee itse asiassa parhaillaan tuon päämäärän hyväksi, ja jo nyt he nauttivat kallisarvoisesta ykseydestä ja muodostavat yhteisön, joka on suhteellisessa mielessä vapaa ongelmista. Mistä voit löytää heidät? Miten voit päästä osalliseksi tuosta samasta toivosta, josta he parhaillaan iloitsevat, ja hyötyä heidän tavallaan? Entä kuinka pitkään tuo tuleva paratiisi kestää?
[Tekstiruutu s. 6]
Paratiisiyhteiskunnan etsintää
Ranskalainen sosialisti Étienne Cabet (1788–1856) ja 280 hänen toveriaan perustivat1800-luvun alussa Nauvoon Illinoisiin siirtokunnan, joka pohjautui hänen ajatuksiinsa. Mutta kahdeksassa vuodessa tuossa yhdyskunnassa syntyi sellaisia erimielisyyksiä, että pian se hajosi, kuten kävi samanlaisille ryhmille Iowassa ja Kaliforniassa.
Eräs toinen ranskalaismies, Charles Fourier (1772–1837), kehitti ajatuksia osuustoiminnallisesta maatalouskommuunista, jossa kaikki jäsenet vuorottelisivat eri tehtävissä. Kunkin yksilön oli määrä saada korvausta, joka perustui koko ryhmän menestykseen. Näiden suuntaviivojen mukaiset yhdyskunnat sekä Ranskassa että Yhdysvalloissa olivat kuitenkin lyhytikäisiä.
Samoihin aikoihin walesilainen yhteiskunnan uudistaja Robert Owen (1771–1858) ehdotti perustettavaksi osuustoiminnallisia kyliä, missä sadat ihmiset eläisivät yhdessä ja heillä olisi yhteiskeittiö ja yhteiset ruokailualueet. Yksityiset perheet eläisivät omissa huoneistoissaan ja hoitaisivat lapsiaan, kunnes nämä täyttäisivät kolme vuotta. Sen jälkeen näiden hoito siirtyisi koko yhdyskunnalle. Mutta Owenin kokeilut epäonnistuivat, ja hän menetti paljon henkilökohtaista omaisuuttaan.
John Noyes (1811–86) perusti The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirjan mukaan ”kaikkein onnistuneimpia utopistis-sosialistisia yhdyskuntia Yhdysvalloissa”. Kun hänen seuraajansa hylkäsivät yksiavioisuuden ja sallivat sukupuolisuhteet kaikkien kesken pelkän suullisen sopimuksen perusteella, Noyes pidätettiin syyllisenä aviorikokseen.
Laisser Faire -kaupunki, eräänlainen ”kapitalistinen utopia” Keski-Amerikassa, on viimeaikainen yritys luoda tällainen utopiayhdyskunta, kerrotaan lontoolaisessa lehdessä The Sunday Times. Hanke etsi sijoittajia. Paratiisin etsijöitä, joita houkuteltiin mahdollisuudella elää ”2000-luvun ihmekaupungissa”, pyydettiin lähettämään 25000 markkaa ja ottamaan osaa eräänlaiseen pyramidimyyntiin: etsimään samanmielisiä ihmisiä, jotka vuorostaan sijoittaisivat hankkeeseen rahaa. Kertoman mukaan tällä rahasummalla saa ainoastaan lentolipun, niin että voi mennä katsomaan projektia, ”mikäli jokin maa ylipäätään saadaan taivuteltua antamaan tontti, jolle rakennettaisiin pieni hotelli”, todetaan sanomalehdessä. Ei ole mitään realistisia toiveita minkäänlaisen ”paratiisin” perustamisesta sinne.
[Kuva s. 7]
Saari vetoaa moniin paratiisin etsijöihin. Mutta nykyään rauhallisimmatkin alueet ovat rikollisuuden tahraamia