Sodan tuhoisa vaikutus lapsiin
TAISTELU, yksi monista Sierra Leonen sisällissodassa, sattui vuoden 1995 alkupuolella. Kun aseet vaikenivat, neljävuotias Tenneh, jonka vanhemmat olivat jo kuolleet sodassa, makasi haavoittuneena maassa. Hänen päähänsä, aivan hänen oikean silmänsä taakse, oli tunkeutunut luoti, ja oli olemassa vaara, että luoti aiheuttaisi tulehduksen, joka leviäisi hänen aivoihinsa ja surmaisi hänet.
Vuosi ja neljä kuukautta myöhemmin muuan englantilainen pariskunta sai asiat järjestymään siten, että Tenneh lennätettiin Englantiin leikkausta varten. Kirurgiryhmä poisti luodin, ja ihmiset olivat riemuissaan leikkauksen onnistumisesta: nuori elämä oli pelastettu. Iloa kuitenkin vaimensi tieto siitä, että Tenneh oli edelleen orpo, jota ei olisi pitänyt ampua lainkaan.
Aseet, nälkä ja sairaudet
Vaikka Tennehiin osuikin harhaluoti, yhä useammista lapsista ei tule uhreja vahingossa vaan he ovat kohteita. Kun puhkeaa etnisiä taisteluja, aikuisten tappaminen ei riitä; vihollisen lapsia pidetään tulevina vihollisina. Ruandassa muuan poliittinen kommentaattori sanoi vuonna 1994 eräässä radiolähetyksessä: ”Jotta isot rotat saataisiin tapetuksi, täytyy tappaa pienet rotat.”
Useimmat sodissa kuolevat lapset eivät kuitenkaan ole pommien tai luotien vaan nälän ja sairauksien uhreja. Esimerkiksi Afrikan sodissa on kuollut nälkään ja lääkintähuollon puutteeseen noin 20 kertaa enemmän ihmisiä kuin varsinaisissa taisteluissa. Välttämättömien tarvikkeiden saannin estäminen on taktiikkaa, jota käytetään säälimättä nykypäivän sodissa. Armeijat ovat kylväneet tuhkatiheään maamiinoja laajoille viljelyalueille, tuhonneet viljavarastoja ja vesijärjestelmiä sekä ottaneet haltuunsa avustustarvikkeita. Ne ovat myös hävittäneet terveyskeskuksia ja ajaneet niiden henkilökunnan pakosalle.
Lapset saavat kärsiä eniten tällaisesta taktiikasta. Esimerkiksi vuosina 1980–88 Angolassa kuoli 330000 lasta ja Mosambikissa 490000 lasta sodasta johtuvien syiden vuoksi.
Vailla kotia, vailla perhettä
Sota saa aikaan orpoja tappamalla vanhemmat mutta myös hajottamalla perheitä. Kautta maailman kodeistaan on paennut väkivallan pelosta noin 53 miljoonaa ihmistä eli joka 115:s maapallon ihminen! Ainakin puolet heistä on lapsia. Paettaessa pakokauhun vallassa lapset joutuvat yleensä eroon vanhemmistaan.
Vuoden 1994 loppuun mennessä 114000 lasta oli joutunut eroon vanhemmistaan Ruandan selkkauksen vuoksi. Erään vuonna 1995 tehdyn tutkimuksen mukaan joka viidennelle angolalaislapselle oli käynyt samoin. Monille lapsille, varsinkin hyvin pienille lapsille, vanhemmista erossa oleminen on traumaattisempi kokemus kuin itse sodan kuohut.
Maamiinojen surmaamia
Sadoilletuhansille lapsille kautta maailman on käynyt niin, että kun he ovat lähteneet leikkimään, paimentamaan eläimiä, keräämään polttopuita tai istuttamaan viljelykasveja, maamiina on räjäyttänyt heidät kappaleiksi. Maamiinat tappavat 800 ihmistä joka kuukausi. Maahan on kylvetty 64 maassa kaiken kaikkiaan noin 110 miljoonaa maamiinaa. Yksistään Kambodžaan on siroteltu noin seitsemän miljoonaa tällaista miinaa, kaksi jokaista lasta kohti.
Yli 40 maassa valmistetaan noin 340:tä maamiinatyyppiä, jotka eroavat muodoltaan ja väreiltään hyvin paljon toisistaan. Jotkin näyttävät kiviltä, toiset ananaksilta, toiset taas pieniltä vihreiltä perhosilta, jotka leijuvat kevyesti helikoptereista maahan räjähtämättä. Raportit antavat ymmärtää, että joitakin lelun näköisiksi suunniteltuja maamiinoja on pantu koulujen ja leikkikenttien lähelle, mistä naiset ja lapset löytävät ne.
Jalkaväkimiinan valmistaminen maksaa vain noin 15 markkaa, mutta miinan paikantaminen ja poistaminen maksaa 1500–5000 markkaa. Vuonna 1993 poistettiin noin satatuhatta maamiinaa mutta laskettiin maahan kaksi miljoonaa uutta miinaa. Ne kaikki ovat kärsivällisiä tappajia, jotka eivät nuku, eivät erota sotilasta lapsesta eivätkä noudata rauhansopimuksia, ja ne pysyvät toimivina jopa 50 vuotta.
Käytyään kaksi vuotta neuvotteluja Genevessä Sveitsissä eri maiden neuvottelijat eivät saaneet toukokuussa 1996 aikaan sopimusta, joka olisi kieltänyt maamiinojen käytön kaikkialla maailmassa. Vaikka he julistivat tietyntyyppiset miinat laittomiksi ja rajoittivat toisten käyttöä, maamiinojen täydellistä kieltämistä harkitaan uudestaan vasta seuraavassa konferenssissa, joka on määrä pitää vuonna 2001. Sillä välin maamiinat tappavat 50000 ja vammauttavat 80000 ihmistä. Monet heistä tulevat olemaan lapsia.
Kiduttaminen ja raiskaaminen
Viimeaikaisissa sodissa lapsia on kidutettu rangaistukseksi heidän vanhemmilleen tai siksi, että heiltä saataisiin kiristetyksi tietoja heidän vanhemmistaan. Joskus tuossa selkkauksen armottomassa maailmassa ei tarvita mitään syytä ja lapsia kidutetaan vain huvin vuoksi.
Seksuaalinen väkivalta, muun muassa raiskaaminen, on tavanomaista sodan aikana. Balkanilla käytyjen taistelujen aikana toimintaperiaatteena oli raiskata teini-ikäisiä tyttöjä ja pakottaa heidät kantamaan kohdussaan vihollisen lasta. Vastaavasti Ruandassa sotilaat käyttivät raiskaamista aseena perhesiteiden tuhoamisessa. Joidenkin rynnäköiden yhteydessä raiskattiin lähes jokainen teini-ikäinen tyttö, joka selvisi hyökkäyksestä hengissä. Monesti kävi niin, että perhe ja yhteisö hylkäsivät tytön, jos hän tuli raskaaksi. Jotkut tytöt jättivät lapsensa heitteille; toiset tappoivat itsensä.
Tunneperäinen ahdinko
Usein lasten sodanaikaiset kokemukset ovat hirvittävämpiä kuin monien aikuisten pahimmat painajaiset. Esimerkiksi Sarajevossa 1505:tä lasta koskenut tutkimus osoitti, että lähes jokainen heistä oli joutunut keskelle tykistötulta. Yli puolta heistä oli ammuttu kohti, ja kaksi kolmesta oli ollut tilanteessa, jossa he odottivat tulevansa tapetuiksi.
Eräässä tutkimuksessa, joka koski 3000:ta ruandalaislasta, kävi ilmi, että 95 prosenttia heistä oli nähnyt tämän kansanmurhan aikana väkivaltaa ja tappamista ja lähes 80 prosenttia oli menettänyt perheenjäseniä. Lähes kolmannes oli nähnyt raiskaamista tai seksuaalista väkivaltaa, ja yli kolmannes oli nähnyt tilanteita, joissa toiset lapset olivat osallistuneet tappamiseen tai hakkaamiseen. Tällaiset kokemukset runtelevat nuoria mieliä ja sydämiä. Eräs henkisiä vammoja saaneita lapsia koskeva raportti entisestä Jugoslaviasta toteaa: ”Tapahtuman muistot säilyvät heidän mielessään – sen vuoksi he näkevät hirvittäviä painajaisia, heidän tajuntaansa tunkeutuu päiväsaikaan muistikuvia traumaattisista tapahtumista ja he tuntevat pelkoa, turvattomuutta ja katkeruutta.” Ruandan kansanmurhan jälkeen muuan traumapotilaiden hoitokeskuksen psykologi kertoi: ”Lasten oireita ovat painajaiset, keskittymisvaikeudet, masennus ja epätoivo tulevaisuuden suhteen.”
Miten lapsia voidaan auttaa?
Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että lapset eivät pääse eroon traumastaan, jos he pitävät tunteensa ja muistonsa sisällään. Paraneminen alkaa usein siitä, että lapsi kohtaa ikävät muistonsa puhumalla tapahtuneesta myötätuntoiselle ja asiantuntevalle aikuiselle. ”Kun todella ahdistuneet nuoret saadaan avautumaan ja puhumaan avoimesti, ollaan voiton puolella”, sanoi eräs Länsi-Afrikassa työskentelevä sosiaalityöntekijä.
Perheen ja yhteisön vahva yhtenäisyys ja tuki auttavat myös merkittävällä tavalla henkisestä tuskasta toipumisessa. Kuten kaikki lapset, sodan uhritkin tarvitsevat rakkautta, ymmärtämystä ja empatiaa. Onko kuitenkin todella syytä uskoa, että kaikille lapsille on tarjolla toivo nauttia valoisasta tulevaisuudesta?
[Tekstiruutu/Kuva s. 8]
Se näytti pallolta
Laosissa muuan tyttö ja hänen veljensä olivat viemässä vesipuhvelia laitumelle. Tyttö näki ojassa esineen, joka näytti pallolta. Hän poimi sen maasta ja heitti sen veljelleen. Se putosi maahan ja räjähti ja tappoi hänen veljensä heti.
[Tekstiruutu s. 9]
Vain yksi tuhansista
Kun taistelut alkoivat 12-vuotiaan orpotytön Marian kotiseudulla Angolassa, hänet raiskattiin ja hän tuli raskaaksi. Taistelujen kiihtyessä Maria pakeni ja käveli 300 kilometriä turvalliselle alueelle, missä hän pääsi lasten pakolaiskeskukseen. Koska hän oli niin nuori, hänen synnytyspolttonsa alkoivat varhaisessa vaiheessa ja hänen lapsensa syntyi hyvin vaivalloisesti keskosena. Keskonen eli vain kaksi viikkoa. Maria kuoli viikkoa myöhemmin. Maria on vain yksi niistä tuhansista lapsista, joita on kidutettu ja jotka on raiskattu viimeaikaisissa sodissa.
[Tekstiruutu/Kuva s. 9]
Runneltuja mieliä ja sydämiä
Kahdeksanvuotias intialaistyttö Shabana on hyvä esimerkki siitä, miten väkivalta monesti vaikuttaa lapsiin. Hän näki, kuinka väkijoukko hakkasi hänen isänsä kuoliaaksi ja sitten mestasi hänen äitinsä. Hänen mielensä ja sydämensä on edelleen turtana, mikä kätkee taakseen kauhun ja menetyksen tunteen. ”Minulla ei ole ikävä vanhempiani”, hän sanoo lattealla, tunteettomalla äänellä. ”En ajattele heitä.”