Mitä tapahtui apasseille?

KENESTÄ on sanottu: ”Koskaan ei ole veistetty julmemmannäköisiä kasvonpiirteitä”? Kuka kuitenkin oli tunnettu huomattavasta rohkeudestaan ja päättäväisyydestään? Hän oli viimeinen apassien päällikkö, joka antautui Yhdysvaltojen armeijalle. Hän eli noin 80-vuotiaaksi ja kuoli vuonna 1909 Oklahomassa. Hänen sanottiin olleen alankomaisen reformoidun kirkon jäsen. Hän oli Goyathlay eli paremmin tunnetulta nimeltään Geronimo, viimeinen suuri apassipäällikkö.

Kerrotaan, että Goyathlayta alettiin kutsua Geronimoksi sen jälkeen, kun hän oli hyökännyt meksikolaisten sotilaiden kimppuun ja nämä olivat peloissaan huutaneet avukseen ”Pyhää” Hieronymusta (esp. Jerónimo). Vuoden 1850 paikkeilla meksikolainen sotilasosasto tappoi 25 apassinaista ja -lasta, jotka olivat leiriytyneet Janosin liepeille Meksikossa. Heidän joukossaan olivat Geronimon äiti, hänen nuori vaimonsa ja kolme lastaan. On sanottu, että ”loppuelämänsä Geronimo vihasi kaikkia meksikolaisia”. Kostonhalun kannustamana hänestä tuli yksi pelätyimmistä apassipäälliköistä.

Mitä me sitten tiedämme apassi-intiaaneista, joille hyvin usein on annettu Hollywoodin elokuvissa kaavamaisesti konnan rooli? Onko heitä yhä olemassa? Jos on, niin millaista heidän elämänsä on ja millainen tulevaisuus heitä odottaa?

”Ihmistiikereitä”

Apassit (joiden nimi nähtävästi tulee zuninkielisestä sanasta apachu ’vihollinen’) tunnettiin pelottomina ja etevinä sotureina. Kenraali George Crook, 1800-luvun intiaanisotien sankari, kutsui heitä ”ihmistiikereiksi”. Eräs asiantuntija kuitenkin sanoo, että ”apassiheimojen yhteenlaskettu väkiluku ei vuoden 1500 jälkeen milloinkaan noussut yli kuudentuhannen”. Silti muutama kymmenen soturia saattoi sitoa kokonaisen vihollisarmeijan sissisotaan!

Yhtä kaikki eräs apassien oma tietolähde sanoo: ”Vastoin espanjalaisten, meksikolaisten ja amerikkalaisten luomia yleisiä käsityksiä apassit eivät olleet sotaisia, verenhimoisia villi-ihmisiä. Me ryöstelimme muonaa vain silloin, kun siitä oli puutetta. Sotia ei käyty umpimähkäisesti, vaan ne olivat yleensä huolellisesti suunniteltuja kostoretkiä, joita teimme kärsimiemme vääryyksien vuoksi.” Ja tällaisia vääryyksiä oli runsaasti.

Eräs näyttely San Carlosin apassien kulttuurikeskuksessa Peridotissa Arizonassa selittää apassien historiaa heidän näkökulmastaan: ”Ulkopuolisten saapuminen tälle alueelle aiheutti vihollisuuksia ja toi tullessaan muutoksia. Tulokkaat eivät antaneet paljoakaan arvoa niille siteille, jotka meillä alkuperäisasukkaina oli maahan. Esi-isämme yrittivät suojella perinteitämme ja kulttuuriamme taistelemalla Espanjan, Meksikon ja Yhdysvaltojen sotilaita ja kansalaisia vastaan, ja he voittivat monia näistä taisteluista. Musertavan lukumääräisen ylivoiman ja uuden tekniikan edessä isoisiemme ja heidän isiensä oli kuitenkin lopulta pakko suostua Yhdysvaltain hallituksen vaatimuksiin. Meidät pakotettiin luopumaan vaeltajanelämästämme ja asumaan reservaateissa.” Sanat ”pakotettiin – – asumaan reservaateissa” herättävät voimakkaita tunteita noin puolen miljoonan reservaattien asukkaan puolesta (kaikkiaan intiaaneja on yli kaksi miljoonaa), jotka kuuluvat 554 heimoon Yhdysvalloissa ja muodostavat 633 yhteisöä eri puolilla Kanadaa. Apasseja on noin 50000.a

Heidän esihistoriansa

Useimmat Pohjois-Amerikan alkuväestön historian tuntijat uskovat teoriaan, jonka mukaan alkuperäiset heimot tulivat Aasiasta Beringinsalmen kautta ja sen jälkeen levittäytyivät hitaasti etelään ja itään. Kielitieteilijät ovat havainneet apassien kielellä olevan yhtäläisyyksiä sekä Alaskan että Kanadan athapaskia puhuvien kansojen kielen kanssa. Thomas Mails kirjoittaa: ”Niiden saapumisaika Pohjois-Amerikan lounaisosiin sijoittuu nykyisten käsitysten mukaan vuosien 1000 ja 1500 välille. Antropologit eivät vielä ole päässeet yksimielisyyteen siitä, millaista reittiä ne tulivat ja miten kauan niiden vaellus kesti.” (The People Called Apache.)

Varhaisempina vuosisatoina apassit eivät useinkaan olisi säilyneet elossa, elleivät olisi tehneet rosvoretkiä espanjalais-meksikolaisia naapureitaan vastaan. Thomas Mails kirjoittaa: ”Rosvoretkien tekeminen jatkui lähes kaksisataa vuotta, ja ensimmäiset niistä tehtiin noin vuonna 1690, viimeiset noin vuonna 1870. Nämä retket eivät ole yllätys, sillä Meksiko osoittautui todelliseksi runsaudensarveksi, josta intiaanit saivat kaikenlaista tarpeellista.”

Ketkä ensimmäisinä ottivat päänahkoja?

Yhteenotot, joita oli alituiseen meksikolaisten ja apassien välillä, johtivat siihen, että Meksikossa Sonoran osavaltion hallitus ”otti jälleen käyttöön vanhan espanjalaisen menetelmän”: se alkoi maksaa palkkiota apassien päänahoista. Tämä ei ollut yksinomaan espanjalaisten keksintö, sillä britit ja ranskalaiset olivat noudattaneet samanlaista tapaa jo aikaisemmin.

Meksikolaiset nylkivät päänahkoja saadakseen luvatun rahapalkkion, eikä sillä ollut aina väliä, oliko päänahka riistetty apassilta vai joltakulta muulta. Vuonna 1835 Meksikossa tuli voimaan laki, jossa apassisoturin päänahasta luvattiin 100 pesoa. Kaksi vuotta myöhemmin naisen päänahasta alettiin maksaa 50 pesoa ja lapsen päänahasta 25 pesoa! Kirjassaan The Conquest of Apacheria Dan Thrapp kirjoittaa: ”Tavoitteena oli todellisuudessa intiaanien täydellinen tuhoaminen, mikä todistaa, että kansanmurhien juuret ulottuvat laajalle ja etteivät ne ole olleet vain yhden valtion keksintö meidän aikanamme.” Hän jatkaa: ”Apassit eivät nylkeneet vihollisiltaan päänahkoja.” Mails kuitenkin sanoo chiricahuojen aika ajoin ottaneen päänahkoja – muttei usein, ”koska he pelkäsivät kuolemaa ja kummituksia”. Edelleen hän sanoo: ”Päänahkoja otettiin ainoastaan kostoksi sen jälkeen, kun meksikolaiset olivat aloittaneet tämän tavan.”

Thrapp sanoo, että kaivosmiehet ”usein lyöttäytyivät yhteen – – ja lähtivät intiaanijahtiin. Kun he olivat saaneet intiaaneja kiinni, he tappoivat nämä viimeiseen mieheen, joskus myös viimeiseen naiseen ja lapseen. Intiaanit luonnollisesti tekivät samoin valkoihoisille ja muille heimoille.”

Sota apasseja vastaan saavutti pisteen, jossa se oli kannattavaa Arizonan osavaltiolle, sanoo Charles Lummis, sillä apassisotien jatkuminen merkitsi sitä, että ”sotaministeriö jakoi vuosittain Arizonan rajojen sisäpuolelle yli kaksi miljoonaa dollaria”. Thrapp sanoo: ”Oli voimakkaita, häikäilemättömiä eturyhmiä, jotka eivät halunneet rauhaa apassien kanssa, sillä kun rauha tuli, armeijan käyttöön tullut rahavirta tyrehtyi.”

Olivatko reservaatit ratkaisu?

Jatkuva kahakointi apassien ja heidän mailleen työntyvien valkoihoisten uudisasukkaitten kesken johti siihen, että liittovaltio päätti lopulta sijoittaa intiaanit reservaatteihin – maa-alueille, jotka usein olivat karuja ja joilla heidän otaksuttiin tulevan toimeen. Vuosina 1871–72 perustettiin apasseille reservaatteja.

Vuosina 1872–76 chiricahua-apasseilla oli oma reservaatti. Näistä vapaasti liikkuneista paimentolaisista tuntui siltä, että he olivat nyt menettäneet vapautensa. Vaikka heitä oli vain 400–600 ja heille oli annettu yli 11000 neliökilometriä maata, tämä suurimmaksi osaksi kuiva alue ei silti ollut niin iso, että se olisi tarjonnut heille metsästyksen ja keräilyn avulla riittävästi ravintoa. Valtio joutui toimittamaan heille kaksi kertaa kuussa muonaa, jotta he eivät olisi kuolleet nälkään.

Tästä huolimatta valkoisilla uudisasukkailla oli se ajatus, että erillinen chiricahuojen reservaatti oli maanhaaskuuta ja että apassit pitäisi siirtää kaikki yhteen reservaattiin. Valkoisten uudisasukkaitten pahantahtoisuus kasvoi sen jälkeen, kun arvossapidetty päällikkö Cochise oli kuollut vuonna 1874. He tarvitsivat jonkin tekosyyn voidakseen karkottaa chiricahua-apassit reservaatistaan. Mitä tapahtui? ”Vuonna 1876 saatiin sopiva tekosyy. Kaksi chiricahuaa tappoi kaksi viskin salakauppiasta, kun nämä olivat kieltäytyneet myymästä heille enempää [viskiä]. Sen sijaan että syylliset olisi pidätetty, San Carlosin reservaatin asioita hoitava [valtion] edustaja saapui aseistautuneitten miesten kanssa ja saattoi chiricahuat San Carlosiin. Chiricahuojen reservaatti suljettiin.”

Intiaanit saivat silti yhä vaellella vapaasti reservaatin rajojen ulkopuolella. Valkoiset uudisasukkaat eivät pitäneet siitä. ”Valtio suostui uudisasukkaitten vaatimuksiin ja siirrätti San Carlosin, White Mountainin, cibecue- ja tonto-apassit, samaten ne lukuisat ryhmät, joista chiricahua-apassit koostuvat, San Carlosin hallintoalueelle.” (Creation’s Journey—Native American Identity and Belief.)

Eräässä vaiheessa reservaattiin oli suljettuna tuhansia yavapai- ja chiricahua-apasseja sekä läntisiä apasseja. Se aiheutti jännitystä ja epäluuloisuutta, sillä jotkin näistä heimoista olivat olleet vanhastaan toistensa vihollisia. Millainen vaikutus reservaatin rajoituksilla oli heihin? Apassien vastaus kuuluu: ”Meiltä oli katkaistu kaikki siteet perinteisiin elintapoihimme, joten me näimme kirjaimellista, henkistä ja hengellistä nälkää. Meiltä oli viety vapaus.”

Ryhmä chiricahuoja kuitenkin pakeni kuuluisan sotapäällikön Geronimon johdolla reservaatista vuonna 1885 ja meni Meksikoon. Heitä ajoi takaa kenraali Nelson Miles lähes 5000 sotilaallaan ja 400 apassitiedustelijallaan – jotka kaikki etsivät joukkoa, joka siinä vaiheessa koostui vain 16 soturista, 12 naisesta ja 6 lapsesta!

Lopulta Geronimo antautui 4. syyskuuta 1886. Hän oli halukas palaamaan San Carlosin reservaattiin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hänelle kerrottiin, että siellä olleet apassit oli kaikki siirretty vankeina itään, Floridaan, ja että hänkin joutuisi sinne. Hän sanoi apassien kielellään: ”Łahn dádzaayú nahikai łeh niʹ nyelíí k’ehge”, mikä tarkoittaa ’ennen me liikuimme tuulen tavoin’. Ylpeä ja juonikas Geronimo oli nyt vanki, eikä voinut enää liikkua yhtä vapaasti kuin tuuli.

Lopulta hän sai luvan muuttaa länteen, Fort Silliin Oklahomaan, missä hän kuoli vuonna 1909. Niin monien muiden intiaanien johtajien tavoin tämäkin apassipäällikkö oli pakotettu alistumaan tukahduttaviin elinoloihin vankiloissa ja reservaateissa.

Millaisia ongelmia heillä on nykyään?

Apasseilla on useita reservaatteja Arizonassa ja New Mexicossa. Herätkää!-lehti vieraili San Carlosin reservaatissa ja haastatteli useita apassien johtajia. Seuraavassa kerromme tästä vierailusta.

Pian sen jälkeen kun olimme saapuneet reservaattiin kuivana toukokuisena hellepäivänä, Harrison Talgo vaimoineen otti meidät vieraanvaraisesti vastaan. Harrisonilla on paksut viikset ja pituutta yli 180 senttimetriä, ja hän pystyy hyvin ilmaisemaan ajatuksiaan. Hän on San Carlosin heimoneuvoston jäsen. Kysyimme häneltä: ”Mitkä ovat joitakin apassien nykyään kohtaamia ongelmia?”

”Perinteiset arvomme ovat katoamassa. Televisiolla on ollut hyvin kielteinen vaikutus, varsinkin nuorisoomme. Yhtenä esimerkkinä tästä on se, että nuoret eivät enää opettele kieltämme. Eräs vakava ongelma on työttömyys, joka joillakin alueilla on 60 prosenttia. Meillä tosin on pelikasinoita, mutta ne eivät tarjoa työtä monellekaan kansamme jäsenistä. Mitalin toinen puoli on sitten se, että monet oman kansamme jäsenet käyvät niissä ja pelaavat sosiaaliavustusrahansa, jotka on tarkoitettu vuokraa ja ruokaa varten.”

Kun Harrisonilta kysyttiin heimon terveysongelmista, hän ei jäänyt empimään. ”Sokeritauti”, hän vastasi. ”Yli viidesosalla meikäläisistä on sokeritauti. Joillakin alueilla yli puolet ihmisistä sairastaa sitä.” Hän myönsi, että eräs vaikea ongelma on vitsaus, jonka valkoinen mies toi yli sata vuotta sitten, nimittäin alkoholi. ”Kansamme kärsii myös huumeista.” Tienvarsitaulut ovat tässä reservaatissa paljonpuhuva todiste tällaisten ongelmien olemassaolosta, kun niissä lukee: ”Raittius voittakoon – jätä huumeet pois” ja: ”Suojele maatamme. Suojele terveyttämme. Älä turmele omaisuuttamme.”

Kysyimme, esiintyykö heimon parissa aidsia. Selvää inhoa tuntien hän vastasi: ”Homoseksuaalisuus on meille todellisena vaarana. Homoseksuaalisuus on hiipimässä reservaattiimme. Televisiolla ja valkoisen miehen paheilla on nykyään osaan apassinuorisoa turmiollinen vaikutus.”

Kysyimme, miten tilanne on muuttunut reservaatissa viime vuosina. Harrison vastasi: ”1950-luvulla asiat, jotka vaikuttivat eniten, olivat järjestyksessään seuraavat: ensimmäisenä uskonto, toisena perhe, kolmantena koulutus, neljäntenä ikätovereitten painostus ja viimeisenä televisio. Nykyään järjestys on päinvastainen, sillä tärkeimpänä vaikuttavana tekijänä on televisio. Toiseksi voimakkain tekijä on ikätovereitten painostus – painostus, joka tähtää siihen, että me luopuisimme apassien tavoista ja ottaisimme mallia amerikkalaisten suuresta enemmistöstä. Koulutus on edelleen kolmantena, ja monet apassit käyttävät nykyisin hyväkseen korkeakoulujen tarjoamia mahdollisuuksia ja sitä, että reservaateissa on nykyään enemmän muitakin eritasoisia kouluja.”

”Miten on perheen vaikutuksen laita?” kysyimme.

”Valitettavasti perhe on nykyisin neljännellä tilalla, ja uskonto on viimeisenä – olipa sitten kysymys perinteisestä uskonnostamme tai valkoisen miehen uskonnoista.”

”Miten te suhtaudutte kristikunnan uskontoihin?”

”Emme pidä siitä, että kirkot koettavat saada meidät luopumaan perinteisistä uskomuksistamme.b Luterilaiset ja katolilaiset ovat harjoittaneet täällä lähetystyötä yli sadan vuoden ajan. Lisäksi täällä on helluntailaisryhmiä, jotka pyrkivät vetoamaan tunteisiin.”

”Meidän täytyy saada takaisin kulttuuri-identiteettimme perheen avulla ja ruveta jälleen käyttämään apassikieltämme. Tällä hetkellä se on katoamassa.”

Apassien taloudellinen edistys

Kävimme tapaamassa erästä toista apassien johtajaa, ja hän puhui luottavaisesti San Carlosin reservaatin taloudellisista tulevaisuudennäkymistä. Hän kuitenkin selitti, ettei ollut helppoa saada sijoittajia tekemään suuria investointeja sikäläisiin hankkeisiin. Yksi myönteinen merkki on sopimus, joka on tehty suuren puhelinyhtiön kanssa oman puhelinyhtiön perustamisesta San Carlosin reservaattiin. Sen rahoittaa Rural Economic Association, ja se tulee sekä työllistämään enemmän apasseja että laajentamaan ja parantamaan reservaatin tätä nykyä harvaa puhelinverkkoa.

Tämä viranomainen puhui myös ylpeyttä tuntien siitä, miten reservaatin sairaalaan perustetaan piakkoin keinomunuaisosasto, joka tulee parantamaan lääketieteellisen hoidon laatua. Sen jälkeen hän esitteli meille San Carlosin liikekeskuksen saneeraussuunnitelmia, joita ruvettaisiin pikapuoliin toteuttamaan. Hän oli optimistinen tulevaisuuden suhteen, mutta tähdensi kuitenkin sitä, että koulutuksen täytyy olla kulmakivenä. Hänen mukaansa koulutus tietää parempia palkkoja, joiden avulla vuorostaan kyetään nostamaan elintasoa.

Apassinaiset ovat kuuluja korinpunontataidoistaan. Erään matkaoppaan mukaan tärkeimpiä tekijöitä alueen taloudessa ovat ”metsästys, kalastus, karjanhoito, metsätyöt, kaivostyö, retkeilypalvelut ja turismi”.

Apassit koettavat tavoittaa reservaatissaan ulkopuolisen maailman kehitystason, vaikka todennäköisyyspäätelmät puhuvatkin voimakkaasti heitä vastaan. Niin monien muiden ihmisten tavoin hekin kaipaavat oikeudenmukaisuutta, kunnioitusta ja ihmisarvon mukaista elämää.

Aika jolloin oikeudenmukaisuus on todellista

Jehovan todistajat käyvät kertomassa apassikansalle uudesta maailmasta, jonka Jehova Jumala on luvannut maapallollemme ja jota niin kauniisti kuvaillaan Raamatussa Jesajan kirjassa: ”Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan; ja entisiä ei enää palauteta mieleen, eivätkä ne nouse sydämeen. Ja he totisesti rakentavat taloja ja asuvat niissä ja istuttavat viinitarhoja ja syövät niiden hedelmän. He eivät uurasta suotta.” (Jesaja 65:17, 21, 23; 2. Pietarin kirje 3:13; Ilmestys 21:1–4.)

Se aika on jo lähellä, jolloin Jehova Jumala ryhtyy toimenpiteisiin puhdistaakseen maailman kaikesta itsekkyydestä ja turmeluksesta sekä tehdäkseen lopun maan turmelemisesta (ks. Matteus 24; Markus 13; Luukas 21). Kaikista kansoista – myös intiaanikansoista – olevat ihmiset voivat nykyään siunata itsensä kääntymällä tosi Jumalan, Jehovan, puoleen Kristuksen Jeesuksen kautta (1. Mooseksen kirja 22:17, 18). Jehovan todistajat tarjoavat ilmaista raamatullista opetusta kaikille nöyrille ihmisille, jotka haluavat saada perinnökseen ennallistetun maan ja ovat halukkaita tottelemaan Jumalaa (Psalmit 37:11, 19).

[Alaviitteet]

[Kartat/Kuva s. 15]

POHJOIS-AMERIKKA

Alue suurennettuna oikealla

Apassien reservaatteja

ARIZONA

NEW MEXICO

Jicarilla

Fort Apache (White Mountain)

San Carlos

Mescalero

[Lähdemerkintä]

Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.

[Kuva s. 13]

Geronimo

[Lähdemerkintä]

Arizona Historical Society/Tucson, AHS#78167

[Kuvat s. 16]

Harrison Talgo, heimoneuvoston jäsen

[Kuvat s. 17]

Päällikkö Cochise on haudattu chiricahua-tukikohtaansa

Satelliittiantennit ovat tuoneet television reservaattiin

[Kuva s. 18]

Apassien hautajaisissa omaiset panevat haudan ympärille kiviä. Tuulessa liehuvat nauhat kuvaavat neljää pääilmansuuntaa