Sademetsiä raiskataan

KAUAN sitten planeettaamme ympäröi leveä, smaragdinvihreä vyö. Sen kudelma oli muodostunut kaikenlaisista puista, ja leveät joet koristivat nauhojen tavoin sen pintaa.

Se oli kuin luonnon oma mammuttimainen kasvihuone, kauneuden ja monimuotoisuuden valtakunta. Puolet maailman nisäkäs-, lintu- ja hyönteislajeista eli siellä. Vaikka se oli yltäkylläisin aarreaitta koko maailmassa, se oli kuitenkin myös hyvin arka vioittumaan – arempi kuin kukaan oli osannut kuvitellakaan.

Trooppinen sademetsä, joksi me sitä nykyään kutsumme, tuntui suunnattoman suurelta – sellaiselta, että sitä oli melkeinpä mahdotonta hävittää. Näin ei ollut asianlaita. Sademetsää alkoi kadota ensimmäiseksi Karibianmeren saarilta. Jo vuonna 1671 – kymmenen vuotta ennen dodon kuolemista sukupuuttoona – sokeriplantaasit olivat nielleet sademetsän Barbadokselta. Muilla tämän alueen saarilla kävi samoin, mikä oli esimakua kehityksestä, joka on nopeutunut kaikkialla maailmassa tällä vuosisadalla.

Kun trooppiset sademetsät sata vuotta sitten peittivät maapallon pinnasta 12 prosenttia, niin nykyään tämä luku on enää 5 prosenttia. Joka vuosi kaadetaan tai poltetaan sademetsää Latvian ja Liettuan kokoinen alue eli noin 130000 neliökilometriä. Kauhistuttavan hävitysvauhdin takia sademetsälle – ja sen asukkaille – uhkaa käydä lopulta samoin kuin dodolle. ”On vaarallista sanoa, että metsä tulee katoamaan johonkin tiettyyn vuoteen mennessä, mutta jollei tilanne muutu, metsä tulee katoamaan”, varoittaa Philip Fearnside, joka työskentelee sademetsän tutkijana Brasiliassa. Diana Jean Schemo raportoi viime lokakuussa: ”Viime viikkojen tiedot viittaavat siihen, että Brasiliassa tullaan tänä vuonna polttamaan lopulta enemmän metsää kuin on tapahtunut Indonesiassa, missä suurimmat kaupungit ovat peittyneet savuverhoon, joka levisi muihinkin maihin. – – satelliittikuvissa näkyy, että Amazonin alueella on jo poltettu 28 prosenttia enemmän metsää kuin viime vuonna, ja tuoreimmat, vuodelta 1994 olevat luvut osoittavat metsän tuhoamisen lisääntyneen vuoden 1991 jälkeen 34 prosenttia.”

”Aavikolla kasvava puusto”

Miksi sademetsiä, jotka vielä sata vuotta sitten olivat käytännöllisesti katsoen koskemattomia, hävitetään niin nopeasti kuin nyt näyttää tapahtuvan? Lauhkean vyöhykkeen metsät, jotka peittävät viidenneksen maapallon pinnasta, eivät taas ole sanottavammin kutistuneet viimeksi kuluneitten 50 vuoden aikana. Miksi sademetsät reagoivat hyvin herkästi, kun niihin kajotaan? Vastaus piilee siinä, että ne ovat aivan erilaisia kuin kaikki muut metsät.

Arnold Newman sanoo kirjassaan Tropical Rainforest, että sademetsää on sopivasti sanottu ”aavikolla kasvavaksi puustoksi”. Hän selittää, että joissakin osissa Amazonin allasta ja Borneossa ”kasvaa suuria metsiä hämmästyttävää kyllä jopa melkein puhtaassa valkoisessa hiekassa”. Vaikka useimmat sademetsät eivät ehkä kasvakaan hiekassa, niin melkein kaikilla niillä on kasvualustana erittäin laiha multa, jota on maanpinnassa vain ohuena kerroksena. Lauhkean vyöhykkeen metsässä voi olla multaa kahden metrin paksuudelta, mutta sademetsässä sitä on harvoin enemmän kuin viisi senttimetriä. Miten maailman rehevin kasvillisuus voi kukoistaa näin karussa ympäristössä?

Tiedemiehille tämä arvoitus selvisi 1960- ja 1970-luvuilla. He havaitsivat sademetsän ravitsevan kirjaimellisesti itse itseään. Kasvit saavat siellä suurimman osan tarvitsemistaan ravinteista oksa- ja lehtikarikkeesta, joka peittää metsänpohjaa ja jonka termiitit, sienet ja muut eliöt – tasaisen lämmön ja kosteuden ansiosta – hajottavat nopeasti. Mitään ei mene hukkaan. Kaikki kierrätetään. Latvustonsa kautta tapahtuvan haihtumisen avulla sademetsä kierrättää jopa 75 prosenttia saamastaan sadevedestä. Tämä prosessi tuottaa pilviä, jotka myöhemmin kastelevat metsän uudelleen.

Tällä hämmästyttävällä järjestelmällä on kuitenkin akilleenkantapäänsä. Jos se vaurioituu liikaa, se ei kykene korjaamaan itse itseään. Jos sademetsästä hakataan maahan vain pieni alue, se uusiutuu muutamassa vuodessa, mutta jos metsään hakataan suuri aukko, niin se ei ehkä enää palaudukaan entiselleen. Voimakkaat sateet vievät ravinteet mukanaan, ja ohut multakerros kovettuu auringonpaahteessa niin, että lopulta maa voi kasvaa ainoastaan karkeaa heinää.

Maata, sahatavaraa ja hampurilaisia

Kehitysmaat, joissa oli puutetta viljelysmaasta, alkoivat katsella valtavia, koskemattomia metsäalueitaan sillä silmällä, että ne voitaisiin ottaa hyötykäyttöön. Köyhille, maattomille viljelijöille tarjottiin ”helppoa” ratkaisua: heitä kannustettiin hakkaamaan sademetsään raivioita ja ottamaan ne omiin nimiinsä – hieman samaan tyyliin kuin Euroopasta tulleet siirtolaiset olivat tehneet asuttaessaan Yhdysvaltojen länsiosia. Lopputulos oli kuitenkin niin sademetsän kuin viljelijöittenkin kannalta erittäin huono.

Rehevästä sademetsästä saa ehkä sen vaikutelman, että siellä voi kasvattaa mitä tahansa. Kun puut on kaadettu, harhakuvitelma maaperän rajattomasta hedelmällisyydestä kuitenkin haihtuu nopeasti. Victoria-niminen nainen viljelee Afrikassa maatilkkua, jonka hänen perheensä on jokin aika sitten vallannut metsältä, ja hän selittää, mistä oikein on kysymys.

”Appeni on vastikään kaskennut tämän metsälohkon, joten voin nyt kasvattaa maapähkinöitä, maniokkia ja jonkin verran banaaneja. Tänä vuonna sadon pitäisi olla erittäin hyvä, mutta parin kolmen vuoden kuluttua maa on menettänyt kasvuvoimansa, ja meidän on raivattava uusi maatilkku. Se on kovaa työtä, mutta se on ainoa keino, jolla voimme pysyä hengissä.”

Maailmassa on Victorian ja hänen perheensä lisäksi ainakin 200 miljoonaa kaskenviljelijää. Heidän tililleen lankeaa 60 prosenttia vuotuisesta sademetsien hävittämisestä. Nämä paikasta toiseen siirtyvät viljelijät käyttäisivät kyllä mielellään jotakin helpompaa maanviljelystapaa, mutta heillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Kun toimeentulon hankkiminen on heille päivittäistä kamppailua, sademetsien suojelu tuntuu heistä ylellisyydeltä, johon heillä ei ole varaa.

Useimmat tilanomistajat kaatavat sademetsää saadakseen itselleen peltomaata, mutta toiset heistä raivaavat sitä laidunmaaksi. Keski- ja Etelä-Amerikassa on hävitetty paljon sademetsää myös karjatilojen tieltä. Näillä tiloilla tuotettu naudanliha päätyy yleensä Pohjois-Amerikan pikaruokaravintoloihin, jotka haluavat käyttöönsä valtavat määrät halpaa hampurilaislihaa.

Karjatilalliset törmäävät kuitenkin samaan ongelmaan kuin pienviljelijätkin. Laidunruoho, joka on noussut sademetsän tuhkasta, pystyy vain harvoin elättämään karjaa kauemmin kuin viisi vuotta. Sademetsän muuttaminen hampurilaisiksi voi olla taloudellisesti kannattavaa muutamalle ihmiselle, mutta se on varmasti tuhlaavaisimpia ravinnontuotantotapoja, mitä ihminen koskaan on keksinyt.b

Yksi suuri uhka sademetsille ovat hakkuutyöt. Ei niin, että hakkuut välttämättä tuhoaisivat sademetsää. Jotkin yhtiöt korjaavat metsästä vain muutamia taloudellisesti arvokkaita puulajeja, minkä jäljiltä metsä kykenee pian palautumaan alkuperäisen kaltaiseksi. Mutta kahdella kolmasosalla siitä 45000 neliökilometrin kokoisesta alueesta, jolla puutavarayhtiöt tekevät vuosittain hakkuita, on käytetty niin järeitä puunkorjuumenetelmiä, että sen puustosta on ainoastaan viidesosa säilynyt vahingoittumattomana.

”Oikein hirvittää, kun näkee, miten jokin upea metsä on tuhottu hakkaamalla kaikki puut järjestään maahan”, huokaisee kasvitieteilijä Manuel Fidalgo. ”Vaikka onkin totta, että paljaaksi hakatulle alueelle voi kasvaa muita kasveja ja puita, niin uusi kasvisto ei ole entisen metsän veroista, vaan on lajimääränsä puolesta paljon köyhempää. Saattaa kestää satoja tai jopa tuhansia vuosia, ennen kuin metsä on jälleen entisensä.”

Puutavarayhtiöt ovat nopeuttaneet sademetsien tuhoutumista muillakin tavoin. Etupäässä puutavarayhtiöitten rakentamia teitä pitkin karjatilalliset ja kaskenviljelijät pääsevät sademetsän uumeniin. Joskus hakkuujätteet antavat lisävoimaa metsäpaloille, jotka hävittävät metsää vielä enemmän kuin metsurit ovat sitä hakanneet. Borneossa tuhoutui yhdessä tällaisessa tulipalossa vuonna 1983 noin miljoona hehtaaria metsää.

Mitä sademetsien suojelemiseksi nykyään tehdään?

Tällaiset uhkakuvat ovat aiheuttaneet sen, että joitakin yrityksiä on nykyään tehty jäljellä olevien sademetsien suojelemiseksi. Kyseessä on kuitenkin mammuttimainen tehtävä. Kansallispuistot voivat suojella sademetsäsaarekkeita, mutta metsästys, metsänhakkuu ja kaskiviljely jatkuvat yhä monien puistojen sisällä. Kehitysmailla ei ole liiemmälti rahaa puistojen hoitamiseen.

Kansainvälisten yhtiöiden on helppo houkutella taloudellisesti lujilla olevien maitten hallituksia myymään hakkuulupia, sillä joissakin tapauksissa näillä mailla ei ole juuri mitään muuta, millä ne voisivat lyhentää ulkomaanvelkaansa. Miljoonilla kaskenviljelijöillä ei liioin ole muuta vaihtoehtoa kuin tunkeutua entistä syvemmälle sademetsään.

Onko sademetsien suojeleminen tosiaankin niin tärkeä asia maailmassa, jota monet muutkin ongelmat vitsaavat? Mitä me olemme vaarassa menettää, jos sademetsät katoavat?

[Alaviitteet]