’Emme elä enää itsellemme’
KERTONUT JERKER JOHANSSON
Afrikkalainen, malawilaissotilas, käski minua seisomaan joen törmällä maastoauton ajovalojen valokeilassa. Kun hän nosti kiväärin olkaansa vasten, Lloyd Likhwide ryntäsi penkereelle ja syöksyi eteeni. Hän anoi: ”Ammu minut! Ammu mieluummin minut! Älä tätä ulkomaalaista, joka ei ole tehnyt mitään pahaa!” Miksi joku afrikkalainen oli valmis kuolemaan minun, eurooppalaisen, puolesta? Annahan, kun kerron, miten päädyin lähetystyöntekijäksi Afrikkaan lähes 40 vuotta sitten.
VUONNA 1942, kun olin vasta yhdeksänvuotias, äitini kuoli ja isä jäi yksin viiden lapsen kanssa. Minä olin nuorin. Neljä kuukautta myöhemmin isä, joka oli Suomen ensimmäisiä Jehovan todistajia, kuoli hukkumisonnettomuudessa. Vanhin sisareni Maja piti huolta meistä muista, ja me saimme pidettyä maatilamme. Maja otti johdon myös hengellisissä asioissa. Vuoden kuluessa isän kuolemasta hän ja yksi veljistäni kävivät Jehovalle vihkiytymisen vertauskuvaksi vesikasteella. Minut kastettiin vuotta myöhemmin 11-vuotiaana.
Ratkaiseva päätös
Päätettyäni opintoni kauppaopistossa vuonna 1951 aloin työskennellä Suomen Ford Motor Companyn palveluksessa. Puolen vuoden kuluttua eräs viisas Jehovan todistajien matkavalvoja yllätti minut. Hän pyysi minua pitämään konventissa puheen tienraivauksen eli kokoaikaisen sananpalveluksen siunauksista. Tunsin oloni kiusaantuneeksi, koska olin täyspäiväisesti ansiotyössä ja minusta tuntui, etten ikipäivänä pystyisi puhumaan sydämestäni. Rukoilin Jehovaa asian johdosta. Tajusin, että kristittyjen ei pitäisi elää ”enää itselleen, vaan hänelle, joka kuoli heidän puolestaan”, joten päätin muuttaa tärkeysjärjestystäni niin, että voisin palvella tienraivaajana (2. Korinttilaisille 5:15).
Esimieheni lupasi kaksinkertaistaa palkkani, jos jäisin yhtiön palvelukseen. Kun hän sitten näki, että olin tehnyt päätökseni, hän sanoi: ”Olet tehnyt oikean ratkaisun. Minä olen viettänyt koko elämäni tässä toimistossa, ja kuinka paljon olen todella auttanut ihmisiä?” Niinpä aloitin tienraivauksen toukokuussa 1952. Muutaman viikon päästä saatoin pitää puheeni tienraivauspalveluksesta luottavaisin mielin.
Palveltuani tienraivaajana muutaman kuukauden minut tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankilaan kristillisen puolueettomuuteni takia. Sen jälkeen jouduin olemaan kahdeksan kuukautta eristettynä toisten nuorten todistajien kanssa Suomenlahdessa sijaitsevalla Hästö-Busön saarella. Me sanoimme saarta pikku-Gileadiksi sen intensiivisen raamatuntutkimisohjelman vuoksi, jonka järjestimme itsellemme. Tavoitteenani oli kuitenkin käydä oikea Gilead, Vartiotornin Gilead-koulu, joka sijaitsi New Yorkin osavaltiossa lähellä South Lansingia.
Ollessani vielä saarella eristyksissä sain Vartiotorni-seuran haaratoimistosta kirjeen, jossa minut kutsuttiin palvelemaan Jehovan todistajien matkavalvojana. Vierailisin vapautumisestani lähtien Suomen ruotsinkielisten alueiden seurakunnissa. Olin tuolloin vasta 20-vuotias ja tunsin itseni epäpäteväksi, mutta panin luottamukseni Jehovaan (Filippiläisille 4:13). Palvelemieni seurakuntien todistajat olivat ihania, eivätkä he koskaan halveksineet minua sen vuoksi, että olin vain ”poikanen” (Jeremia 1:7).
Ollessani seuraavana vuonna vierailulla eräässä seurakunnassa tapasin Gurlin, joka oli Suomessa lomalla Yhdysvalloista. Kun hän palasi Yhdysvaltoihin, hänen hengellinen edistymisensä oli nopeaa. Pian hänet kastettiin. Menimme naimisiin kesäkuussa 1957. Myöhemmin meidät kutsuttiin Gilead-koulun 32. kurssille, joka alkoi vuoden 1958 syyskuussa. Valmistuttuamme seuraavan vuoden helmikuussa meidät määrättiin Kaakkois-Afrikassa sijaitsevaan Njassamaahan, nykyiseen Malawiin.
Palveluksemme Afrikassa
Meistä oli mahtavaa olla julkisessa sananpalveluksessa afrikkalaisten veljiemme kanssa, joita oli Njassamaassa silloin yli 14000. Toisinaan matkustimme maastoautolla kaikki tarvitsemamme tavarat mukanamme. Viivyimme kylissä, joissa yksikään valkoinen ei ollut koskaan käynyt, ja meidät otettiin aina ystävällisesti vastaan. Saapuessamme koko kylä tuli paikalle katsomaan meitä. Kohteliaan tervehdyksen jälkeen he istuivat hiljaa maassa ja tarkastelivat meitä.
Usein huomaavaiset kyläläiset rakensivat – joskus savesta, joskus elefanttiheinästä – erityisesti meitä varten majan, johon juuri ja juuri mahtui vuode. Öisin majan ympärillä vilahteli hyeenoita ulvoen pelottavasti aivan päämme vieressä. Mutta njassamaalaiset todistajat kohtaisivat pian villieläimiä vaarallisempia voimia.
Kansallismielisyydestä tulee kiistakysymys
Itsenäisyysliikkeitä heräili kaikkialla Afrikassa. Njassamaassa jokaisen odotettiin liittyvän ainoaan siellä olemassa olevaan poliittiseen puolueeseen. Yhtäkkiä puolueettomuudestamme tuli polttava kansallinen kiistakysymys. Huolehdin silloin haaratoimistossa tehtävästä työstä sen aikaa, kun haaratoimistonvalvojamme Malcolm Vigo oli poissa. Pyysin saada tavata tri Hastings Kamuzu Bandan, joka oli silloin maan pääministerinä. Kaksi muuta kristittyä vanhinta ja minä selitimme hänelle puolueettoman kantamme, ja tapaaminen päättyi ystävällisissä tunnelmissa. Tästä huolimatta noin kuukautta myöhemmin, helmikuussa 1964, tuli Elaton Mwachandesta vainojen ensimmäinen uhri – vihainen väkijoukko keihästi hänet kuoliaaksi. Saman kylän todistajat joutuivat pakenemaan.
Lähetimme pääministeri Bandalle sähkeen, jossa vetosimme häneen, jotta hän käyttäisi valtaansa lopettaakseen tällaiset väkivaltaisuudet. Minulle tuli pian puhelu pääministerin toimistosta, ja minut kutsuttiin kuultavaksi. Menimme hänen puheilleen yhdessä toisen lähetystyöntekijän, Harold Guyn, ja erään paikallisen veljen, Alexander Mafambanan, kanssa. Kaksi hallituksen ministeriä oli myös läsnä.
Heti kun olimme istuneet, Banda alkoi sanaakaan sanomatta heiluttaa sähkettä päänsä päällä. Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden sanomalla: ”Herra Johansson, mitä tarkoitatte, kun lähetätte minulle tällaisen sähkeen?” Selitimme poliittisesti puolueettoman kantamme hänelle uudelleen, ja minä lisäsin: ”Nyt kun Elaton Mwachande on murhattu, te olette siis ainoa, joka voi auttaa meitä.” Se näytti tyydyttävän häntä, ja hän rentoutui hieman.
Toinen läsnä olevista ministereistä kuitenkin väitti, että erään kaukaisen kylän todistajat eivät suostuneet yhteistoimintaan paikallisten viranomaisten kanssa. Sitten toinen ministeri mainitsi toisen kaukaisen kylän ja syytti sikäläisiä todistajia siitä, että he olivat puhuneet pääministeri Bandasta epäkunnioittavasti. He eivät kaikesta huolimatta kyenneet mainitsemaan nimeltä ainoatakaan, joka olisi käyttäytynyt sillä tavoin. Selitimme, että Jehovan todistajia opetetaan aina kunnioittamaan valtion viranomaisia. Valitettavasti emme onnistuneet korjaamaan Bandan ja hänen ministereittensä vääriä käsityksiä.
Henkemme oli vaarassa
Njassamaa itsenäistyi vuonna 1964, ja siitä tuli myöhemmin Malawin tasavalta. Saarnaamistyömme jatkui jokseenkin normaalisti mutta kasvavan paineen alaisena. Tässä vaiheessa jotkut maan eteläosassa asuvat todistajat soittivat ja sanoivat, että siellä oli puhjennut poliittinen kapina. Havaitsimme tarpeelliseksi lähettää heti jonkun arvioimaan todistajien tilannetta ja antamaan moraalista tukea. Olin tehnyt matkoja syrjäseuduille yksin ennenkin, ja Gurli oli urheasti hyväksynyt sen. Tällä kertaa hän kuitenkin aneli minua ottamaan mukaan paikallisen nuoren todistajan, Lloyd Likhwiden. Lopulta suostuin ajatellen, että jos se on hänelle mieleen, niin hyvä on.
Meille sanottiin, että meidän täytyi ylittää lautalla eräs joki ennen iltakuuden ulkonaliikkumiskieltoa. Yritimme parhaamme ehtiäksemme kyytiin siihen mennessä, mutta huonot tiet hidastivat kulkuamme. Saimme vasta myöhemmin tietää, että jokainen, joka löydettäisiin meidän puoleltamme jokea kuuden jälkeen, oli määrätty ammuttavaksi. Kun ajoimme kohti jokea, näimme, että lautta oli jo toisella puolella. Veli Likhwide kutsui sitä hakemaan meitä. Se tuli, mutta lautalla oleva sotilas huusi takaisin: ”Minun täytyy ampua tuo valkoinen mies!”
Ensin luulin sitä tyhjäksi uhkaukseksi, mutta kun lautta tuli lähemmäksi, sotilas käski minua seisomaan auton valojen edessä. Juuri silloin afrikkalainen ystäväni syöksyi väliimme ja pyysi sotilasta ampumaan hänet minun sijastani. Ilmeisesti hänen halukkuutensa kuolla minun puolestani liikutti sotilasta, ja tämä laski aseensa. Muistin Jeesuksen sanat: ”Kenelläkään ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että joku antaa sielunsa ystäviensä puolesta.” (Johannes 15:13.) Kuinka iloinen olinkaan, että olin kuunnellut Gurlin neuvoa ja ottanut tuon rakkaan veljen mukaan!
Seuraavana päivänä olivat nuoret miehet tukkineet Blantyreen vievän tien, ja he vaativat veli Likhwidea näyttämään puolueen jäsenkorttinsa. Oli vain yksi vaihtoehto: tungoksen läpi oli päästävä ja nopeasti! Survoin vaihteen päälle, painoin kaasun pohjaan, ja auto syöksyi eteenpäin. Väki säikähti juuri sen verran, että pääsimme karkuun. Jos joukko olisi saanut veli Likhwiden käsiinsä, olisi se todennäköisesti merkinnyt hänen loppuaan. Kun pääsimme takaisin haaratoimistoon, olimme molemmat pahasti järkyttyneitä mutta kiitollisia Jehovalle hänen suojeluksestaan.
Vangittuina uskonsa vuoksi
Työmme kiellettiin Malawissa virallisesti lokakuussa 1967. Silloin maassa oli noin 18000 todistajaa. Kaksi viikkoa myöhemmin saimme kuulla, että pääkaupungissa Lilongwessa oli vangittu 3000 todistajaa. Päätimme ajaa tuon 300 kilometrin matkan sinä iltana antaaksemme heille edes moraalista tukea. Pakkasimme maastoauton täyteen Vartiotornin julkaisuja, ja kiitos Jehovan pääsimme läpi reitillä olleista monista tiesuluista ilman tarkastusta. Pitkin matkaa pudotimme seurakuntaan toisensa jälkeen pahvilaatikoittain oikeaan aikaan tullutta hengellistä ruokaa.
Aamulla suuntasimme kohti vankilaa. Mikä näky! Oli satanut koko yön, ja kristityt veljemme ja sisaremme oli suljettu ulos aidatulle alueelle. He olivat läpimärkiä, ja jotkut yrittivät kuivattaa huopiaan aidan päällä. Onnistuimme puhumaan muutamien kanssa aidan läpi.
Heidän juttunsa oikeuskäsittely oli puolilta päivin, ja useita Jehovan todistajiksi väitettyjä henkilöitä nousi todistajanaitioon. Yritimme saada heihin katseyhteyden, mutta heidän kasvonsa pysyivät ilmeettöminä. Tyrmistykseksemme nämä kaikki kielsivät uskonsa! Sain kuitenkin tietää, että paikalliset Jehovan todistajat eivät tunteneet heistä ketään. Tapauksen tarkoitus oli selvästikin lannistaa aidot Jehovan todistajat.
Sillä välin tuli perille meitä koskeva karkotusmääräys. Blantyressa sijaitseva haaratoimistomme oli takavarikoitu ja lähetystyöntekijöille oli annettu 24 tuntia aikaa poistua maasta. Kotiin palatessamme tuntui todella oudolta, kun poliisi avasi meille portin. Seuraavana iltapäivänä luoksemme tuli poliisiviranomainen, joka hieman pahoitellen pidätti meidät ja kuljetti meidät lentokentälle.
Lähdimme Malawista 8. marraskuuta 1967 ja tiesimme, että kristittyjä veljiämme odotti siellä tulinen koetus. Sydäntämme särki heidän puolestaan. Kymmenet menettivät henkensä, satoja kidutettiin julmasti, ja tuhannet menettivät työpaikkansa, kotinsa ja omaisuutensa. Silti lähes kaikki pysyivät nuhteettomina.
Uusille määräalueille
Kovista kokemuksista huolimatta mieleemme ei koskaan juolahtanut luopua lähetystyöstä. Sen sijaan otimme vastaan uuden määräyksen – Keniaan, luonnossa ja kansoissa ilmenevien vastakohtien maahan. Masait kiehtoivat Gurlia. Silloin siellä ei ollut yhtään masaitodistajaa. Mutta sitten Gurli tapasi Dorcaksen, masainaisen, ja alkoi tutkia Raamattua hänen kanssaan.
Dorcas tiesi, että miellyttääkseen Jumalaa hänen täytyi laillistaa avioliittonsa. Hänen kahden lapsensa isä kieltäytyi, joten hän yritti elättää lapsensa omillaan. Mies oli todistajille vimmoissaan, mutta hän tunsi itsensä onnettomaksi ollessaan erossa perheestään. Lopulta hänkin alkoi Dorcaksen hartaasta pyynnöstä tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Hän järjesti elämänsä kuntoon, ryhtyi Jehovan todistajaksi ja meni naimisiin Dorcaksen kanssa. Dorcaksesta tuli tienraivaaja, ja hänen miehensä ja heidän vanhin poikansa ovat nyt seurakunnan vanhimpia.
Jehovan todistajien työ kiellettiin Keniassa yhtäkkiä vuonna 1973, ja meidän piti lähteä. Kielto poistettiin vain muutaman kuukauden kuluttua, mutta meidät oli silloin jo määrätty kolmannelle määräalueellemme – Kongoon (Brazzavilleen). Olimme perillä huhtikuussa 1974. Melkein kolme vuotta myöhemmin meitä lähetystyöntekijöitä syytettiin vilpillisesti vakoojiksi, ja työmme kiellettiin. Sen lisäksi Brazzavillessa puhkesi mellakoita maan presidentin salamurhan jälkeen. Kaikki muut lähetystyöntekijät määrättiin muihin maihin, mutta meitä pyydettiin jäämään niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista. Menimme viikkojen ajan nukkumaan tietämättä, näkisimmekö aamua. Mutta me nukuimme hyvin, luottaen Jehovan huolenpitoon. Nuo muutamat kuukaudet, jotka vietimme haaratoimistossa yksin, koettelivat ja vahvistivat uskoamme luultavasti enemmän kuin mikään muu aika, jonka olemme olleet lähetyspalveluksessa.
Huhtikuussa 1977 meidän täytyi lähteä Brazzavillesta. Silloin koimme todellisen yllätyksen: meidät määrättiin Iraniin perustamaan uutta haaratoimistoa. Ensimmäinen haasteemme oli yrittää oppia farsi, persian kieli. Uuden kielen opiskeleminen pakotti meidät antamaan seurakunnankokouksissa vain aivan yksinkertaisia vastauksia, samoja kuin pikkulapset! Vuonna 1978 alkoi Iranissa vallankumous. Olimme siellä läpi pahimman tuoksinan, mutta heinäkuussa 1980 kaikki meidät lähetystyöntekijät karkotettiin.
Viides aluemääräyksemme vei meidät takaisin keskelle Afrikkaa, Zaireen, joka on nyt Kongon demokraattinen tasavalta. Palvelimme Zairessa 15 vuoden ajan, jonkin aikaa myös kiellon alaisuudessa. Saapuessamme siellä oli aktiivisia todistajia noin 22000 – nyt heitä on yli 100000!
Jälleen kotona!
Elokuun 12. päivänä 1993 Jehovan todistajia koskeva kielto poistettiin Malawissa. Kaksi vuotta myöhemmin Gurli ja minut määrättiin takaisin sinne, mistä olimme aloittaneetkin: Malawiin, tuohon kauniiseen ja ystävälliseen maahan, joka tunnetaan Afrikan lämpimänä sydämenä. Meillä on ollut ilo työskennellä onnellisten ja rauhaa rakastavien malawilaisten keskuudessa tammikuusta 1996 lähtien. Pidämme suuressa arvossa sitä, että saamme jälleen palvella uskollisten malawilaisten veljiemme kanssa, joista monet kestivät vainoa kolmenkymmenen vuoden ajan. Afrikkalaiset veljemme ovat olleet meille innoituksen lähteenä, ja me rakastamme heitä. He ovat totisesti eläneet Paavalin sanojen mukaisesti: ”Meidän on mentävä Jumalan valtakuntaan monien ahdistusten kautta.” (Apostolien teot 14:22.) Malawin lähes 41000 todistajaa ovat nyt vapaita saarnaamaan avoimesti ja pitämään suuria konventteja.
Olemme pitäneet kovasti kaikista määräalueistamme. Gurli ja minä olemme oppineet, että jokainen kokemus, olipa se kuinka koetteleva tahansa, voi muovata meistä parempia ihmisiä, kunhan vain pidämme kiinni ”Jehovan ilosta” (Nehemia 8:10). Minulla on ollut pieniä vaikeuksia sopeutua, kun meidän on pitänyt lähteä pois joltakin alueelta, mutta Gurlin mukautuvaisuus – ja varsinkin hänen luja uskonsa Jehovaan – ovat auttaneet minua ja saaneet minut arvostamaan niitä siunauksia, joita ”hyvä vaimo” miehelleen tuo (Sananlaskut 18:22).
Miten onnellista ja jännittävää elämämme onkaan ollut! Olemme kiittäneet Jehovaa yhä uudelleen hänen suojelevasta kädestään (Roomalaisille 8:31). Siitä on kulunut nyt yli neljäkymmentä vuotta, kun pidin tuon kokoaikaisen palveluksen siunauksista kertovan puheen. Olemme iloisia siitä, että olemme ’koetelleet Jehovaa ja maistaneet hänen hyvyyttään’ (Psalmit 34:8; Malakia 3:10). Olemme vakuuttuneita siitä, että se, ’ettemme elä enää itsellemme’, on paras mahdollinen elämäntapa.
[Kartta/Kuva s. 24]
Maita, joissa olemme palvelleet
Iran
Kongon tasavalta
Kongon demokraattinen tasavalta
Kenia
Malawi
[Kuva s. 21]
Matkalla Malawiin Etelä-Afrikan Kapkaupungin kautta
[Kuva s. 23]
Kun meidät pidätettiin ja karkotettiin Malawista
[Kuva s. 25]
Masaisisaremme Dorcas miehensä kanssa