Raamatun näkökanta

Miksi uskonnollinen yksimielisyys avioliitossa on tärkeä

PERHE istuutuu illalliselle. Isän esittäessä rukousta äiti rukoilee ääneti toista jumalaa. Toisessa perheessä vaimo osallistuu kirkon jumalanpalveluksiin, kun taas hänen miehensä käy synagogassa. Joissakin perheissä toinen vanhemmista kertoo lapsille joulupukista ja toinen hanukka-juhlasta.

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan tällaisista tilanteista on tullut tavallisia, kun yhä useammat ihmiset avioituvat johonkin toiseen uskontoon kuuluvan kanssa. Eräs tutkimus osoittaa, että Yhdysvalloissa 21 prosenttia katolilaisista avioituu nykyään toisuskoisen kanssa; mormoneilla tuo luku on 30 prosenttia, muslimeilla 40 prosenttia ja juutalaisilla yli 50 prosenttia. Satoja vuosia kestäneen uskonnollisen vihamielisyyden valossa jotkut pitävät eri uskontoihin kuuluvien välisiä avioliittoja voittona suvaitsemattomuudesta. Eräs kolumnisti kirjoitti: ”Mitä erilaisimpia seka-avioliittoja on juhlittava.” Onko tämä Raamatun näkemys?

On hyvä huomata, että Raamattu ei puolla etnisiä tai rotuennakkoluuloja. Jumalan sana edistää rodullista puolueettomuutta. Apostoli Pietari puhui tästä selvin sanoin: ”Tosiaankin minä havaitsen, että Jumala ei ole puolueellinen, vaan jokaisessa kansakunnassa se, joka pelkää häntä ja toteuttaa vanhurskautta, on hänelle otollinen.” (Apostolien teot 10:34, 35.) Toisaalta Raamattu opettaa, että Jehovan tosi palvojien tulisi mennä naimisiin ”vain Herrassa” (1. Korinttilaisille 7:39). Miksi?

Avioliiton tarkoitus

Jumala tarkoitti avioliiton erityisen läheiseksi siteeksi (1. Mooseksen kirja 2:24). Kun Jumala pani alulle avioliittojärjestelyn, hänellä oli mielessään enemmän kuin toveruus. Antaessaan ensimmäiselle parille tehtäväksi kasvattaa lapsia ja huolehtia maallisesta kodistaan hän osoitti, että heidän oli määrä olla läheisessä yhteistyössä, kun he täyttäisivät hänen tahtonsa (1. Mooseksen kirja 1:28). Kun mies ja nainen tällä tavoin työskentelisivät yhdessä palvellen Jumalaa, he voisivat iloita paitsi toistensa seurasta myös läheisestä ja kestävästä kumppanuudesta (vrt. Malakia 2:14).

Jeesus viittasi tähän kumppanuuteen, kun hän sanoi tunnetut sanat: ”He eivät enää ole kaksi, vaan he ovat yhtä lihaa. Sen tähden, minkä Jumala on sitonut yhteen, sitä älköön ihminen erottako.” (Matteus 19:6.) Jeesus käytti kielikuvaa ja vertasi avioliittoa ikeeseen, joka pitää kaksi vetojuhtaa yhdessä niiden vetäessä tai kantaessa yhteistä kuormaa. Kuvittele, millainen rasitus olisi, jos kaksi ikeeseen valjastettua eläintä vetäisivät vastakkaisiin suuntiin! Samoin niistä, jotka valitsevat puolisokseen ihmisen, joka ei tunnusta tosi uskoa, voi tuntua rasittavalta elää Raamatun periaatteiden mukaan, kun puoliso vastustaa. Raamattu sanookin sopivasti: ”Älkää iestykö epäsuhtaisesti yhteen ei-uskovien kanssa.” (2. Korinttilaisille 6:14.)

Parempi avioliitto

Yksimielisyys tosi palvonnassa voi suuresti lujittaa avioliittoa. Muuan kirjoittaja mainitsi: ”Yhdessä palvominen on eräs merkittävimpiä terveiden, onnellisten perheiden ominaispiirteitä”. Saarnaajan 4:9, 10:ssä sanotaan: ”Kaksi on parempi kuin yksi, koska heillä on kovasta työstään hyvä palkka. Sillä jos toinen heistä lankeaa, toinen voi nostaa kumppaninsa ylös.”

Kun kristityt pariskunnat keskittävät elämänsä Jumalan palveluksen ympärille, he ovat liittyneet yhteen paitsi fyysisesti myös hengellisesti. Kun he rukoilevat yhdessä, tutkivat Jumalan sanaa yhdessä, kokoontuvat yhteen toisten kristittyjen kanssa ja kertovat uskostaan toisille, he luovat hengellisen siteen, joka lisää merkittävästi läheisyyttä heidän avioliitossaan. Muuan kristitty nainen sanoi: ”Tosi palvonta on elämäntapa. En voi kuvitella avioituvani jonkun sellaisen kanssa, joka ei jaa kanssani niitä asioita, joista muodostuu perusta sille, kuka ja mikä olen.” (Vrt. Markus 3:35.)

Ne jotka menevät naimisiin ”Herrassa”, voivat odottaa, että heidän puolisonsa jäljittelee Jeesuksen käytöstä. Kristityn aviomiehen pitää kohdella vaimoaan kuten Jeesus kohteli seurakuntaa – rakkaudellisesti. Kristityn vaimon on kohdeltava miestään kunnioittavasti. (1. Korinttilaisille 11:3; Efesolaisille 5:25, 29, 33.) Kristityt tekevät näin, eivät ainoastaan siksi, että haluavat miellyttää puolisoaan, vaan koska he haluavat miellyttää myös Jumalaa, joka pitää miestä ja vaimoa tilivelvollisina siitä, miten he toisiaan kohtelevat (Malakia 2:13, 14; 1. Pietarin kirje 3:1–7).

Yhteinen usko auttaa kristittyjä pariskuntia myös selvittämään erimielisyydet rauhallisesti. Raamattu neuvoo kristittyjä, etteivät nämä keskittäisi huomiotaan ’henkilökohtaisesti kiinnostuneina vain omiin asioihinsa, vaan henkilökohtaisesti kiinnostuneina myös toisten asioihin’ (Filippiläisille 2:4). Henkilökohtaisista mieltymyksistä riippumatta puolisot, jotka ovat yksimielisiä uskossa, pitävät Jumalan sanaa yhteisenä auktoriteettinaan kaikkien erimielisyyksien selvittämisessä (2. Timoteukselle 3:16, 17). Näin he noudattavat kristityille annettua Raamatun neuvoa olla ”samanmielisiä” (1. Korinttilaisille 1:10; 2. Korinttilaisille 13:11; Filippiläisille 4:2).

Viehätysvoima ja yhteinen arvomaailma

Suhteeseen kuuluu epäilemättä enemmän kuin yhteinen usko. Eräs vaikuttava seikka on myös molemminpuolinen viehtymys (Laulujen laulu 3:5; 4:7, 9; 5:10). Mutta jotta avioliitto kestäisi, yhteinen arvomaailma on ratkaisevan tärkeä. Kirjan Are You the One for Me? mukaan ”pariskunnilla, joilla on samanlainen arvomaailma, on paljon suuremmat mahdollisuudet luoda onnellinen, sopusointuinen ja kestävä suhde”.

Ikävä kyllä ihmiset, jotka tuntevat vetoa toisiinsa, eivät ehkä käsittele vakavia eroavuuksia ennen kuin vasta avioliiton solmimisen jälkeen. Kuvittelepa esimerkiksi, että joku ostaisi talon yksinomaan sen miellyttävän ulkonäön vuoksi. Vasta taloon muutettuaan hän kuitenkin huomaa, että perustus on hutera. Ja koska perustus on hutera, kaikki talon viehättävät piirteet menettävät merkityksensä. Samalla tavoin joku voi ihastua sopivalta vaikuttavaan toisuskoiseen, mutta avioliiton solmimisen jälkeen suhteessa voi ilmetä vakavia puutteita.

Mietipä joitakin vaikeita kysymyksiä, joita voi myöhemmin herätä eri uskontoon kuuluvien avioliitoissa: Missä palvontapaikassa perhe käy? Millaisen uskonnollisen kasvatuksen lapset saavat? Mitä uskontokuntaa perhe tukee rahallisesti? Pitääkö toinen puoliso ehdottomasti kiinni tietyistä uskonnollisista tavoista ja juhlapäivistä, jotka toisen mielestä ovat pakanallisia? (Jesaja 52:11.) Kaikissa avioliitoissa kumpaakin osapuolta vaaditaan tekemään järkeviä myönnytyksiä; kuitenkin Raamatun periaatteista tinkiminen, jopa avioliiton säilyttämiseksi, on Jumalan silmissä sopimatonta (vrt. 5. Mooseksen kirja 7:3, 4; Nehemia 13:26, 27).

Joissakin uskonnollisesti jakautuneissa avioliitoissa pariskunnat harjoittavat uskontoaan itsenäisesti, jotta avioliiton rauha säilyisi. Surullista kyllä tällainen itsenäinen palvonta luo avioliittoon hengellisen tyhjiön. Eräs kristitty nainen, jonka puolisolla ei ollut samaa näkemystä uskonasioista, sanoi: ”Vaikka olimme naimisissa 40 vuotta, mieheni ei todella tuntenut minua.” Toisaalta avioliitossa, jossa kumpikin palvoo ”hengessä ja totuudessa”, Jumala on tärkeimmällä sijalla. Raamattu sanookin runollisesti: ”Eikä kolmisäikeistä nuoraa voida nopeasti katkaista.” (Johannes 4:23, 24; Saarnaaja 4:12.)

Entä lapset?

Joistakuista, jotka suunnittelevat avioliittoa toiseen uskontoon kuuluvan kanssa, tuntuu ehkä siltä, että he voivat tutustuttaa lapsensa molempien vakaumukseen ja antaa näiden tehdä valintansa. On totta, että molemmilla vanhemmilla on laillinen ja moraalinen oikeus antaa uskonnollista kasvatusta, ja viime kädessähän lapset tekevät oman ratkaisunsa.a

Raamattu käskee lapsia tottelemaan molempia vanhempiaan ”Herran yhteydessä” (Efesolaisille 6:1). Sananlaskujen 6:20 esittää asian näin: ”Noudata, oi poikani, isäsi käskyä äläkä hylkää äitisi lakia.” Kun lapsia kasvattavat vanhemmat, joilla on samanlaiset uskonkäsitykset, niin sen sijaan että lapsille opetettaisiin erilaisia oppeja, heitä yhdistää Raamatun sanoja lainataksemme ”yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Efesolaisille 4:5; 5. Mooseksen kirja 11:19).

Todella ”Herrassa”

Jos kerran samanlaiset arvot ovat menestyksellisen avioliiton avain, olisiko viisasta avioitua kenen tahansa kristityksi tunnustautuvan kanssa? Raamattu vastaa: ”Joka sanoo pysyvänsä hänen [Jeesuksen] yhteydessään, on velvollinen itse myös edelleen vaeltamaan niin kuin hän vaelsi.” (1. Johanneksen kirje 2:6.) Näin ollen avioliittoa suunnitteleva kristitty etsisi toista kristittyä, joka pyrkii todella seuraamaan Jeesusta. Tällainen puolisoehdokas olisi vihkinyt elämänsä Jumalalle ja käynyt kasteella. Hän jäljittelisi Jeesuksen rakkaudellista persoonallisuutta ja innokasta Jumalan valtakunnasta saarnaamista. Jeesuksen tavoin hän keskittäisi elämänsä Jumalan tahdon tekemisen ympärille. (Matteus 6:33; 16:24; Luukas 8:1; Johannes 18:37.)

Kun avioliittoa suunnittelevat odottavat kärsivällisesti sopivaa kumppania Jumalan palvojien perheestä, he panevat tällöin Jumalan tahdon ensimmäiselle sijalle elämässään. Tällainen toimintatapa itse asiassa tekee avioliitosta onnellisemman ja tyydyttävämmän. (Saarnaaja 7:8; Jesaja 48:17, 18.)

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 20]

Apua uskonnollisesti jakautuneille perheille

Monet avioparit ovat eri syistä uskonnollisesti jakautuneita. Jotkut ovat saattaneet valita puolisokseen toiseen uskontoon kuuluvan. Monilla pariskunnilla oli kuitenkin aluksi yhteinen usko, mutta uskonnollinen jakautuminen tapahtui myöhemmin, kun toinen omaksui toisenlaisen palvontamuodon. Voi olla myös muita olosuhteita, jotka jakavat perheen uskonnollisesti. Olipa syy mikä tahansa, avioliittolupauksia ei pidä rikkoa tai väheksyä vain siksi, että puolisot ovat eri mieltä uskonnon valinnasta. Raamattu pitää kunniassa avioliiton pyhyyttä ja pysyvyyttä silloinkin kun puolisot eivät ole yksimielisiä palvonnassa (1. Pietarin kirje 3:1, 2). Apostoli Paavali kirjoitti: ”Jos jollakulla veljellä on ei-uskova vaimo ja tämä kuitenkin suostuu asumaan hänen kanssaan, älköön hän jättäkö tätä.” (1. Korinttilaisille 7:12.) Jos Raamatun periaatteita noudatetaan, jokainen aviopari voi nauttia rauhasta rakkaudellisessa ja kunnioittavassa suhteessa (Efesolaisille 5:28–33; Kolossalaisille 3:12–14; Titukselle 2:4, 5; 1. Pietarin kirje 3:7–9).