Olen palvellut Jumalaa kuolemanvaarassa

KERTONUT JOÃO MANCOCA

Kesäkuun 25. päivänä 1961 sotilaat hajottivat kristillisen kokouksemme Luandassa Angolassa. Meistä 30 vietiin vankilaan ja hakattiin niin perinpohjaisesti, että sotilaat palasivat puolen tunnin välein katsomaan, oliko joku kuollut. Jotkut heistä kuuluivat sanovan, että Jumalamme täytyy olla todellinen, koska me kaikki pysyimme hengissä.

TUON pahoinpitelyn jälkeen minua pidettiin São Paulon vankilassa viisi kuukautta. Seuraavien yhdeksän vuoden ajan minua siirreltiin vankilasta toiseen ja jouduin kokemaan vielä monia pahoinpitelyjä ja kuulusteluja sekä paljon puutetta. Vapauduttuani vuonna 1970 minut pidätettiin kohta uudestaan, ja sillä kertaa minut lähetettiin pahamaineiseen kuolemanleiriin São Nicolauhun, nykyiseen Bentiabaan. Siellä olin kaksi ja puoli vuotta.

Saatat miettiä, miksi minut lainkuuliaisena kansalaisena vangittiin siitä hyvästä, että kerroin toisille Raamattuun perustuvista uskonkäsityksistäni, ja mistä sain alun alkaen tietää Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta.

Hyvän koulutuksen lahja

Synnyin lokakuussa 1925 lähellä Maquela do Zombon kaupunkia Pohjois-Angolassa. Kun isä kuoli vuonna 1932, äiti lähetti minut asumaan veljensä luo Belgian Kongoon (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta). Se ei ollut hänelle mieluista, mutta hän ei pystynyt elättämään minua.

Enoni oli baptisti, ja hän kannusti minua lukemaan Raamattua. Minusta tuli saman kirkon jäsen, mutta hengellinen nälkäni ei tullut tyydytetyksi sillä, mitä siellä opin, enkä saanut sieltä kipinää Jumalan palvelemiseen. Eno lähetti minut kuitenkin kouluun ja auttoi minua hankkimaan hyvän koulutuksen. Opin muun muassa ranskaa ja myöhemmin myös portugalia. Koulun käytyäni sain töitä sähköttäjänä Léopoldvillen (nykyään Kinshasa) keskusradioasemalta. Sitten 20-vuotiaana menin naimisiin Maria Povan kanssa.

Uusi uskonnollinen liike

Tuolloin vuonna 1946 elämääni alkoi vaikuttaa eräs kouluja käynyt angolalainen kuoronjohtaja, joka kuului baptistikirkkoon. Hän halusi innokkaasti sivistää Pohjois-Angolassa asuvia kikongonkielisiä ihmisiä ja kohentaa heidän olojaan. Hän oli hankkinut portugalinkielisen käännöksen englanninkielisestä kirjasesta Valtakunta, maailman toivo, jonka oli julkaissut Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura ja jota levittivät Jehovan todistajat.

Kuoronjohtaja käänsi tämän kirjasen kikongoksi ja johti sen avulla viikoittaista raamattupiiriä, johon kuului meitä Belgian Kongossa työskenteleviä angolalaisia. Myöhemmin hän kirjoitti Vartiotorni-seuran päätoimistoon Yhdysvaltoihin ja pyysi lisää kirjallisuutta. Ne tiedot, jotka hän välitti meille, olivat kuitenkin sekoittuneet kirkkojen opetuksiin, enkä siksi osannut erottaa selvästi toisistaan tosi kristillisyyttä ja kristikunnan epäraamatullisia opetuksia.

Sen kuitenkin panin merkille, että Vartiotorni-seuran kirjallisuudessa oleva Raamatun sanoma oli aivan erilainen kuin kaikki se, mitä olin kuullut baptistikirkossa. Opin esimerkiksi sen, että Raamattu panee suurta painoa Jumalan erisnimelle Jehova ja että tosi kristityt kutsuvat itseään sopivasti Jehovan todistajiksi (Psalmit 83:18; Jesaja 43:10–12). Lisäksi sydäntäni lämmitti se, että Raamatun lupauksen mukaan Jumalaa uskollisesti palvelevat ihmiset saavat elää ikuisesti paratiisimaassa (Psalmit 37:29; Ilmestys 21:3–5).

Vaikka ymmärsin Raamatun totuudesta vain kapean siivun, minusta tuntui samalta kuin profeetta Jeremiasta, joka ei pystynyt pidättelemään palavaa haluaan puhua Jumalastaan Jehovasta (Jeremia 20:9). Jotkut raamatuntutkisteluryhmämme jäsenet ryhtyivät saarnaamaan talosta taloon kanssani. Pidin jopa yleisökokouksia enoni talon pihalla ja kutsuin niihin ihmisiä lappusella, jonka teksti oli naputeltu kirjoituskoneella. Läsnä oli joskus jopa 78 henkeä. Näin syntyi uusi uskonnollinen liike angolalaisen kuoronjohtajan johdolla.

Ensimmäiset kerrat vankilassa

En tiennyt, että Belgian Kongo oli kieltänyt kaikkien sellaisten liikkeiden toiminnan, joilla oli jonkinlainen yhteys Vartiotorni-seuraan. Niinpä muutamia meistä pidätettiin 22. lokakuuta 1949. Ennen oikeudenkäyntiä tuomari puhui minulle yksityisesti ja yritti järjestää minut vapaaksi, koska hän tiesi minun olevan valtion palveluksessa. Mutta saadakseni vapauden minun olisi pitänyt kieltää liike, joka oli muodostunut saarnaamisemme tuloksena, ja sitä en suostunut tekemään.

Vietettyämme vankilassa kaksi ja puoli kuukautta viranomaiset päättivät lähettää meidät angolalaiset takaisin kotimaahamme. Mutta palattuamme Angolaan Portugalin siirtomaaviranomaiset suhtautuivat hekin epäluuloisesti toimintaamme ja rajoittivat vapauttamme. Belgian Kongosta saapui lisää liikkeemme jäseniä, ja lopulta meitä oli yli tuhat henkeä eri puolilla Angolaa.

Sittemmin liikkeeseen liittyi huomattavan uskonnollisen johtajan Simon Kimbangun seuraajia. Heitä ei kiinnostanut tutkia Vartiotorni-seuran kirjallisuutta, sillä he uskoivat, että Raamattua pystyi selittämään vain meedio. Tämän näkemyksen puolelle asettui suurin osa jäsenistämme, myös kuoronjohtaja, jota edelleen pidettiin johtajanamme. Rukoilin hartaasti Jehovaa, että saisimme yhteyden johonkuhun Vartiotorni-seuran aitoon edustajaan. Toivoin että se saisi koko liikkeemme omaksumaan Raamatun totuuden ja hylkäämään epäraamatulliset tavat.

Jotkut liikkeen jäsenet eivät pitäneet siitä, että muutama meistä saarnasi, ja siksi he antoivat meidät ilmi viranomaisille ja syyttivät meitä poliittisen liikkeen johtamisesta. Sen takia helmikuussa 1952 jotkut meistä pidätettiin, muiden muassa Carlos Agostinho Cadi ja Sala Ramos Filemon, ja meidät pantiin lukkojen taakse ikkunattomaan selliin. Muuan ystävällinen vartija toi meille kuitenkin ruokaa vaimoiltamme sekä kirjoituskoneen, jolla saatoimme tehdä lisää kopioita Vartiotorni-seuran kirjasista.

Kolmen viikon kuluttua meidät siirrettiin Baia dos Tigresiin Etelä-Angolan aavikkoseudulle. Vaimot tulivat sinne mukanamme. Meidät tuomittiin neljäksi vuodeksi pakkotyöhön, ja suoritimme rangaistuksen erään kalastusyrityksen palveluksessa. Baia dos Tigresissä ei ollut satamaa kalastusaluksille, joten vaimojemme piti aamusta iltaan olla liikkeellä ja kantaa meille raskaita kalakuormia aluksilta.

Tapasimme tässä vankileirissä muitakin liikkeemme jäseniä ja koetimme saada heidät jatkamaan Raamatun tutkimista. He halusivat kuitenkin mieluummin seurata Tocoa, kuoronjohtajaa. Aikanaan liikkeen jäseniä alettiin kutsua tocoisteiksi.

Kauan kaivattu tapaaminen

Baia dos Tigresissä löysimme Vartiotorni-seuran Pohjois-Rhodesiassa (nykyisin Sambia) sijaitsevan haaratoimiston osoitteen ja pyysimme sieltä kirjeitse apua. Kirjeemme lähetettiin edelleen Etelä-Afrikan haaratoimistoon, ja sieltä meille kirjoitettiin ja kysyttiin, miten olimme kiinnostuneet Raamatun totuudesta. Meistä tiedotettiin myös Vartiotorni-seuran päätoimistoon Yhdysvaltoihin, ja meitä tapaamaan lähetettiin erikoisedustaja. Hän oli John Cooke, lähetystyöntekijä, jolla oli monien vuosien kokemus työskentelystä ulkomailla.

Päästyään Angolaan veli Cooke joutui odottamaan useita viikkoja ennen kuin Portugalin viranomaiset antoivat hänelle luvan tulla katsomaan meitä. Hän saapui Baia dos Tigresiin 21. maaliskuuta 1955 ja sai viipyä luonamme viisi päivää. Olin hyvin tyytyväinen hänen tapaansa selittää Raamattua ja vakuutuin siitä, että hän edusti Jehova Jumalan ainoaa tosi järjestöä. Vierailunsa viimeisenä päivänä hän piti esitelmän aiheesta ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”. Paikalla oli kaikkiaan 82 henkeä, Baia dos Tigresin hallintojohtaja mukaan luettuna. Jokainen läsnäolija sai puheesta painetun kopion itselleen.

Viiden Angolassa viettämänsä kuukauden aikana veli Cooke otti yhteyttä moniin tocoisteihin heidän johtajaansa unohtamatta. Useimmat eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita Jehovan todistajaksi tulemisesta. Siksi tovereistani ja minusta tuntui, että meidän oli pakko tehdä kantamme selväksi viranomaisille. Lähetimme 6. kesäkuuta 1956 päivätyn virallisen kirjeen ”Hänen korkeudelleen Moçâmedesin piirin kuvernöörille”. Ilmoitimme, ettei meillä ollut enää mitään yhteyttä Tocon seuraajiin ja että meitä tulisi pitää ”Jehovan todistajien seuran jäseninä”. Pyysimme myös itsellemme palvontavapautta. Mutta tuomion lyhentämisen sijasta sitä pidennettiin kahdella vuodella.

Kasteeseen johtaneita tapahtumia

Pääsimme vapaiksi viimein elokuussa 1958 ja palattuamme Luandaan löysimme pienen ryhmän Jehovan todistajia. Sen oli perustanut vuotta aikaisemmin lähetystyöntekijä Mervyn Passlow, joka oli lähetetty Angolaan John Cooken tilalle mutta oli jo karkotettu maasta meidän saapuessamme. Sitten vuonna 1959 meitä tuli katsomaan lähetystyöntekijä Harry Arnott, mutta hänet pidätettiin heti lentokentällä samoin kuin meidät kolme häntä vastaan tullutta.

Meistä kolmesta kaksi – Manuel Gonçalves ja Berta Teixeira, hiljattain kastettuja portugalilaisia todistajia – vapautettiin sen jälkeen, kun heitä oli kielletty pitämästä enää kokouksia. Veli Arnott karkotettiin ja minulle ilmoitettiin, että ellen allekirjoittaisi paperia, jonka mukaan en olisi enää todistaja, minut lähetettäisiin takaisin Baia dos Tigresiin. Seitsemän tuntia kestäneen kuulustelun päätteeksi pääsin vapaaksi allekirjoittamatta mitään. Viikon kuluttua saatoin vihdoinkin mennä kasteelle, ja samaan aikaan kastettiin myös ystäväni Carlos Cadi ja Sala Filemon. Vuokrasimme huoneen Luandan esikaupungista Muceque Sambizangasta, ja siellä alkoi kokoontua Angolan Jehovan todistajien ensimmäinen seurakunta.

Vaino alkaa uudestaan

Kokouksissa alkoi käydä yhä enemmän kiinnostuneita. Jotkut tulivat urkkijoina, mutta nauttivatkin kokouksista, ja myöhemmin heistä tuli Jehovan todistajia! Poliittinen näyttämö oli vaihtumassa, ja tilanne muuttui meidän kannaltamme vaikeammaksi 4. helmikuuta 1961 tapahtuneen isänmaallisen kansannousun jälkeen. Meistä puhutuista valheista huolimatta onnistuimme viettämään Kristuksen kuoleman muistoa 30. maaliskuuta, ja tilaisuuteen saapui 130 henkeä.

Kesäkuussa, johtaessani Vartiotornin tutkistelua, sotilaspoliisi hajotti kokouksemme. Naiset ja lapset päästettiin menemään, mutta kaikki 30 miestä vietiin pois, kuten johdannossa kerroin. Meitä hakattiin puunuijilla kaksi tuntia yhteen menoon. Minä oksensin verta kolmen kuukauden ajan sen jälkeen. Olin varma, että kuolisin, ja minut hakannut poliisi vannoi, että niin kävisi. Useimmat muut pahoinpidellyt olivat uusia, kastamattomia Raamatun tutkijoita, ja rukoilin hartaasti heidän puolestaan: ”Jehova, pidä huolta lampaistasi.”

Jehovalle kiitos, ettei kukaan heistä kuollut, mikä ihmetytti sotilaita. Jotkut heistä antoivat siitä kunnian Jumalallemme, jonka he sanoivat pitäneen meidät hengissä! Useimmista noista Raamatun tutkijoista tuli aikanaan kastettuja todistajia, ja jotkut heistä palvelevat nykyään kristittyinä vanhimpina. Heistä Silvestre Simão kuuluu Angolan haaratoimistokomiteaan.

Yhdeksän vuotta kärsimyksiä

Kuten johdannossa mainitsin, jouduin kokemaan monenlaisia kärsimyksiä seuraavien yhdeksän vuoden aikana ja minua siirreltiin vankilasta ja työleiristä toiseen. Kaikissa näissä paikoissa saatoin todistaa poliittisille vangeille, ja monet heistä ovat nyt kastettuja todistajia. Vaimoni Maria ja lapsemme saivat kulkea mukanani.

Ollessamme Serpa Pinton työleirissä neljä poliittista vankia jäi kiinni heidän yrittäessään paeta. Heidät kidutettiin raa’asti hengiltä kaikkien vankien edessä, jotta kukaan muu ei uskaltaisi edes ajatella pakenemista. Myöhemmin leirin komentaja uhkasi minua Marian ja lasten kuullen: ”Jos vielä saan sinut kiinni saarnaamisesta, sinut tapetaan samalla tavalla kuin nuo, jotka yrittivät paeta.”

Lopulta marraskuussa 1966 päädyimme São Nicolauhun, josta oli tullut pelottava kuolemanleiri. Perillä kuulin kauhukseni, että leiristä vastasi Cid, sama mies joka oli hakannut minut melkein hengiltä São Paulon vankilassa! Joka kuukausi murhattiin järjestelmällisesti kymmeniä vankeja, ja perheeni pakotettiin katsomaan noita julmia tappoja. Tämän vuoksi Maria sai hermoromahduksen, josta hän ei ole vieläkään toipunut kunnolla. Viimein sain hänelle ja lapsille luvat siirtyä Luandaan, jossa kaksi vanhempaa tytärtäni Teresa ja Joana ottivat heidät luokseen.

Vapaaksi ja jälleen vankilaan

Minut vapautettiin seuraavana vuonna, syyskuussa 1970, ja palasin perheeni ja kaikkien veljien pariin Luandaan. Kyyneleet nousivat silmiini, kun näin, miten saarnaamistyö oli tuottanut tulosta yhdeksän poissaolovuoteni aikana. Joutuessani vankilaan vuonna 1961 Luandan seurakunta oli koostunut neljästä pienestä ryhmästä. Nyt siellä oli neljä suurta seurakuntaa, jotka oli organisoitu hyvin ja joita Jehovan järjestön matkaedustaja kävi vahvistamassa kerran puolessa vuodessa. Oli mahtavaa olla vapaa, mutta vapauteni jäi lyhytaikaiseksi.

Eräänä päivänä minut kutsuttiin nyttemmin jo lakkautetun PIDEn, valtion turvallisuuspoliisin, johtajan puheille. Imarreltuaan minua tyttäreni Joanan läsnä ollessa hän ojensi minulle paperin allekirjoitettavaksi. Minua värvättiin siinä PIDEn ilmiantajaksi, ja palkkioksi palveluksistani luvattiin paljon aineellista hyvää. Kun kieltäydyin allekirjoittamasta, minut uhattiin lähettää takaisin São Nicolauhun ja minulle sanottiin, etten enää ikinä palaisi sieltä.

Tammikuussa 1971, nautittuani vapaudesta vasta neljä kuukautta, uhkailut muuttuivat teoiksi. Luandassa pidätettiin kaikkiaan 37 kristittyä vanhinta, jotka lähetettiin São Nicolauhun. Siellä me olimme telkien takana elokuuhun 1973 saakka.

Vapaana mutta yhä vainottuna

Vuonna 1974 Portugaliin julistettiin uskonnonvapaus, ja myöhemmin se ulotettiin maan merentakaisiin maakuntiin. Angola itsenäistyi 11. marraskuuta 1975. Miten suurenmoista meistä olikaan ollut järjestää saman vuoden maaliskuussa ensimmäiset kierroskonventit vapaudessa! Minä sain pitää esitelmän näissä iloisissa kokoontumisissa Luandan urheilustadionilla.

Uusi hallitus ei kuitenkaan hyväksynyt puolueettomuuttamme, ja sisällissota riehui Angolassa. Tilanne kiristyi siinä määrin, että valkoihoisten todistajien oli paettava maasta. Kolme meistä paikallisista veljistä määrättiin vastaamaan Angolan saarnaamistyöstä Jehovan todistajien Portugalin-haaratoimiston alaisuudessa.

Pian nimeni alkoi näkyä sanomalehdissä ja kuulua radiosta. Minua syytettiin kansainvälisen imperialismin agentiksi ja väitettiin, että olin vastuussa angolalaisten todistajien aseistakieltäytymisestä. Niinpä minut kutsuttiin Luandan provinssin korkeimman virkamiehen eteen. Selitin hänelle kunnioittavasti kaikkien maiden Jehovan todistajien omaksumaa puolueetonta kantaa, joka on sama kuin oli jo Jeesuksen Kristuksen varhaisilla seuraajilla (Jesaja 2:4; Matteus 26:52). Kun mainitsin viettäneeni yli 17 vuotta vankiloissa ja työleireissä siirtomaahallinnon aikana, virkamies päätti olla pidättämättä minua.

Siihen aikaan kysyttiin rohkeutta palvella todistajana Jehovan puolesta Angolassa. Koska taloamme tarkkailtiin, emme voineet käyttää sitä enää kokouksiin. Mutta kuten apostoli Paavali sanoi, olimme ”ahtaalla joka suhteessa, mutta emme liikuntakyvyttömiksi ahdistettuja” (2. Korinttilaisille 4:8). Emme koskaan jääneet toimettomiksi palveluksessamme. Minä jatkoin saarnaamista palvelemalla matkavalvojana ja vahvistamalla Benguelan, Huílan ja Huambon provinssien seurakuntia. Käytin siihen aikaan toista nimeä: olin veli Filemon.

Maaliskuussa 1978 saarnaaminen kiellettiin jälleen, ja luotettavat lähteet kertoivat minulle, että vallankumoukselliset fanaatikot aikoivat tappaa minut. Pakenin Nigeriasta tulleen todistajan luo, joka oli töissä Nigerian Angolan-suurlähetystössä. Kun tilanne oli rauhoittunut kuukauden kuluttua, jatkoin veljien palvelemista kierrosvalvojana.

Kiellosta ja sisällissodasta huolimatta tuhannet angolalaiset osoittivat vastakaikua saarnaamiselle. Todistajien määrän erinomaisen kasvun johdosta Angolaan nimitettiin maakomitea huolehtimaan työstä Portugalin haaratoimiston ohjauksessa. Tänä aikana kävin joitakin kertoja Portugalissa, missä sain arvokasta valmennusta päteviltä palvelijoilta sekä tarvittavaa lääkärinhoitoa.

Vihdoinkin vapaus saarnata!

Poliittiset vangit pilkkasivat minua usein työleireillä ja sanoivat, etten koskaan pääsisi vapaaksi, jos jatkaisin saarnaamista. Minä kuitenkin vastasin: ”Vielä ei ole aika Jehovan avata ovea, mutta kun hän avaa sen, ei yksikään ihminen pysty sulkemaan sitä.” (1. Korinttilaisille 16:9; Ilmestys 3:8.) Tuo ovi, joka mahdollisti saarnaamisen rajoituksetta, aukeni enemmän Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991, jolloin aloimme saada lisää palvontavapautta Angolassa. Vuonna 1992 Jehovan todistajien työ laillistettiin virallisesti. Lopulta vuonna 1996 Angolaan perustettiin Jehovan todistajien haaratoimisto, ja minut nimitettiin haaratoimistokomitean jäseneksi.

Vankilassa viettämieni monien vuosien ajan perheestäni pidettiin aina jollain keinolla huolta. Meillä oli kuusi lasta, joista viisi on yhä elossa. Rakas Joanamme kuoli viime vuonna syöpään. Neljä jäljellä olevista lapsista on kastettuja todistajia, mutta viides ei ole vielä ottanut kasteaskelta.

Kun veli Cooke vieraili luonamme vuonna 1955, meitä oli yhteensä neljä angolalaista, jotka julistivat Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Nykyään Valtakunnan julistajia on täällä runsaat 38000, ja he johtavat joka kuukausi yli 67000:ta raamatuntutkistelua. Hyvää uutista saarnaavien joukossa on monia sellaisia, jotka aiemmin vainosivat meitä. Miten palkitsevaa se onkaan, ja miten kiitollinen olenkaan Jehovalle siitä, että hän on pitänyt minut elossa ja sallinut minun toteuttaa palavan haluni julistaa hänen sanaansa! (Jesaja 43:12; Matteus 24:14.)

[Kartta s. 20, 21]

(Ks. painettu julkaisu)

Kongon demokraattinen tasavalta

Kinshasa

Angola

Maquela do Zombo

Luanda

São Nicolau (nykyisin Bentiaba)

Moçâmedes (nykyisin Namibe)

Baia dos Tigres

Serpa Pinto (nykyisin Menongue)

[Lähdemerkintä]

Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.

[Kuvat s. 22, 23]

Alla: John Cooken kanssa vuonna 1955. Vasemmalla Sala Filemon

Oikealla: jälleennäkeminen John Cooken kanssa 42 vuoden jälkeen

[Kuva s. 23]

Vaimoni Marian kanssa