Pantanal – lumoava rauhoitusalue — Vartiotornin VERKKOKIRJASTO

Pantanal – lumoava rauhoitusalue

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN BRASILIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

ERÄS turisti suuttui, kun Jerônimo kielsi häntä heittämästä oluttölkkiä jokeen. ”Sinäkö tämän joen omistat?” hän kysyi. ”En”, vastasi Jerônimo, ”vaan me. Mutta jos jatkuvasti heittelet roskia siihen, kukaan meistä ei voi kohta kalastaa täällä.”

Tämä paljastaa vain yhden vaaran, joka nykyään uhkaa Pantanalia, laajaa aluetta, johon kuuluu osia Brasiliasta, Boliviasta ja Paraguaysta. Portugalinkielinen sana pântano merkitsee ’rämettä’ tai ’suota’. Pantanal ei kuitenkaan ole tasaista maata, joten sen vedet eivät seiso paikallaan. Sen sijaan ne virtaavat hitaasti ja tasaisesti ja saavat hedelmällisen tasangon kasvamaan erilaisia ruohoja. Haluaisitko tietää enemmän tästä valtavasta alueesta? Tule mukaan, kun lähden turistiryhmän kanssa yhteen maailman kiehtovimmista ekologisista rauhoitusalueista.

Kaimaaneja ja anakondia!

Lähdettyämme São Paulosta matkustamme bussilla noin 1200 kilometriä länteen Corumbáan. Kun saavumme Pantanalin alueelle, valtavat linnut lentävät ylitsemme ikään kuin ne toivottaisivat meidät tervetulleiksi. Yksi niistä on jabiru (tuiuiú), jonka siipien kärkiväli on 2,6 metriä. Se tarvitsee melkein kiitoradan noustessaan ilmaan! ”Pontevat siiveniskut kuuluvat lepattavana äänenä, jonka synnyttää ilman kitka”, kirjoittaa Pantanalissa kaksi vuotta asunut Haroldo Palo jr. Hän lisää: ”[Jabirujen] soidinmenojen aikana pari kolme koirasta nousee yhdessä korkealle ilmaan – – ja tekee spektaakkelimaisia syöksyjä, jotka voi nähdä kaukaa.”

Kuiva kausi on alkanut, ja vesiraja on matalalla. Niinpä kalat ovat linnuille helppoa saalista. Katso, jabiru ja haikara kalastavat kaimaanien joukossa! Kaimaanit herkuttelevat parhaillaan häijyillä piraijoilla. Kuten ehkä tiedätkin, piraijoilla on äärimmäisen terävät hampaat ja niitä vetää puoleensa verta vuotava saalis. Me emme varmasti haluaisi olla lähelläkään niitä, mutta kaimaanit eivät tunnu olevan tietoisia mistään vaarasta – eikä niillä näytä olevankaan mitään vaaraa.

Kun olemme ylittäneet joen lautalla, jatkamme matkaa autolla eräälle karjatilalle. Yhtäkkiä kuljettaja pysähtyy ja osoittaa valtavaa käärmettä, joka juuri ylittää pölyistä tietä. ”Se on anakonda”, hän sanoo. ”Siitä kannattaa ottaa nopeasti kuva. Sellaista ei näe kovin usein läheltä.” Pelkästään sen näkeminen kiihdyttää pulssin, sillä se on yhdeksän metriä pitkä ja maailman suurimpia käärmeitä. Anakondan kadotessa pensaikkoon huomaan sen olevan myös nopea. Sopii minulle. Jos anakonda ei olisi paennut, olen varma, että vapisevin käsin otettu kuva olisi joka tapauksessa ollut epäterävä!

Pantaneiron elämää

Pantanalissa asustaa valtavia karjalaumoja. Niistä huolehtiminen on pantaneiron työtä. Hän on itse asiassa karjatilallisen ja maanviljelijän sekoitus ja intiaanien, afrikkalaisten ja espanjalaisten asukkaiden jälkeläinen. Pantaneiro kesyttää hevosia ja kuljettaa karjalaumoja tilan yhdeltä laidalta toiselle. Näemme useita laumoja, jotka kaikki ovat noin tuhatpäisiä. Kutakin laumaa ohjaa kuusi miestä. Edellä kulkee kokki, ja häntä seuraa karjapaimen kädessään härän sarvesta valmistettu torvi. Perässä tulee lisää karjapaimenia. Yksi heistä on lauman omistaja, ja toiset keräävät kokoon jälkeen jääneet ja eksyneet eläimet.

Alussa mainittu Jerônimo on pantaneiro. Hän tuo meidät Abobraljokea pitkin soutaen eikä moottoriveneellä, koska moottorin ääni voi säikyttää linnut. Hänen kunnioittava äänensävynsä kuvastaa hänen rakkauttaan ja kunnioitustaan kotiaan Pantanalia kohtaan. ”Katsokaa! Tuolla joentörmällä on kaimaani ottamassa aurinkoa”, Jerônimo sanoo. Edempänä hän osoittaa saukkopariskunnan luolaa. ”Se on niiden koti”, hän sanoo. ”Näen ne aina siellä.” Aika ajoin Jerônimo täyttää mukinsa joen vedellä sammuttaakseen janonsa. ”Eikö vesi ole saastunutta?” me kysymme. ”Ei vielä”, hän vastaa. ”Juokaa tekin, jos haluatte.” Emme ole aivan luottavaisia.

Pantaneirolla on myönteinen näkemys elämästä. Hänellä on vähän toiveita, ja työ on hänen harrastuksensa. Hän lähtee kotoa aamun sarastaessa ja palaa iltamyöhällä; hän saa minimipalkkaa (noin 550 markkaa kuukaudessa) sekä asunnon ja ruoan – ja lihaa hän voi syödä niin paljon kuin ikinä haluaa. Muuan karjatilallinen kertoo: ”Minun tilallani pantaneiro syö mitä ikinä haluaa ja niin paljon kuin haluaa. Hän ei ole orja. Jos hän ei ole tyytyväinen, hän voi sanoa: ’Hei, pomo, annahan minulle palkkani. Aion lähteä.’”

Eläintarha ilman häkkejä

Sen hotellina toimivan maatalon alueella, jossa olimme yötä, asuu myös monia lintuja ja muita eläimiä, kuten aroja, papukaijoja, kaijasia, jabiruja, jaguaareja, vesisikoja ja saksanhirviä. Muuan guana-intiaanien heimon jälkeläinen, jonka suku on asunut Pantanalissa sata vuotta, kertoi meille: ”Me syötämme täällä lintuja. Eräpoliisi on takavarikoinut monet niistä salametsästäjiksi epäillyiltä.” Hänen vaimonsa sanoi, että aluksi heillä oli vain 18 kaijasta, mutta nyt niitä on jo satakunta. ”Tarkoituksemme on palauttaa ne alkuperäisille asuinsijoilleen”, hän sanoo.

Tässä häkittömässä eläintarhassa otimme kuvia arapapukaijoista syömässä rauhassa sikojen ja kanojen joukossa. Eri puolilta maailmaa tulevat turistit ovat ihastuksissaan lintujen ja muiden eläinten ylenpalttisesta valikoimasta samoin kuin Pantanalin maisemista. Lisäksi auringonlaskut ovat hämmästyttäviä! Eräänä päivänä muuan nuori japanilaisturisti hämmästeli lintuparvia, jotka palasivat yöpuulleen auringon laskiessa. Sen jälkeen muuan maatilan työntekijä varoitti häntä: ”Neiti, olkaa varuillanne. Täällä on jaguaareja!” – jolloin hän sai jalat alleen ja pinkaisi huoneeseensa. Seuraavana päivänä hän oli kuitenkin jo voittanut pelkonsa ja syötti arapapukaijoille keksejä. Otimme jopa kuvan, kun hän syötti yhtä araa pitämällä keksiä suussaan, josta lintu poimi sen nokallaan. Hänen pelkonsa oli tipotiessään!

Eräänä aamuna ennen auringonnousua menimme ulos katselemaan tähtiä. Aivan kuin olisimme voineet koskettaa niitä käsillämme. Mikä sanoinkuvaamaton näky! Täällä Pantanalissa saatoimme melkein ”kuulla” hiljaisuuden. Maisemat ja äänet saivat meidät kiittämään Luojaa tästä paratiisillisesta maisemasta. Eräässä mainoslehtisessä sanottiin: ”Jos joku joskus kysyy sinulta, onko paratiisia olemassa, niin voit sanoa, että epäilemättä Pantanal on osa sitä.”

Ekologista rauhoitusaluetta häväistään

Lehdistö on 20 viime vuoden aikana omistanut runsaasti palstatilaa niiden vaarojen käsittelemiseen, jotka uhkaavat Pantanalia. Haroldo Palo jr kirjoittaa kirjassaan Pantanal siitä, millä eri tavoilla Pantanalin ekosysteemiä saastutetaan. Lyhyesti sanottuna niihin sisältyivät seuraavat seikat:

◼ Jokien liettyminen. ”Taquarijoki on viime vuosina niin liettynyt, että lähellä sen suuta on mahdotonta ohjata alusta, mikä eristää – – jokivarren asukkaat. Sama prosessi on käynnissä muissa joissa, jotka virtaavat Pantanalin altaaseen.”

◼ Kuivuuskausien kierto. ”Pelkään, että jos – – meillä on kuivuuskausia 15–20 vuoden välein, kuten on ollut aiemmin, vaikutukset alueen kasvi- ja eläinmaailmaan olisivat katastrofaaliset.”

◼ Rikkaruohomyrkyt ja elohopea. ”Pantanalin ulkopuolella koneellisessa maanviljelyssä käytetään rikkaruohomyrkkyjä, jotka suodattuvat pohjaveteen ja lopulta saastuttavat lähistöllä virtaavat joet. Tai myrkyt kantautuvat pintaveden ja mullan mukana jokiin ja aiheuttavat jokien liettymisen. Pantanalissa Poconéssa toinen suuri uhka on kultakaivostoiminta, joka saastuttaa veden elohopealla.”

◼ Metsästys. ”Vaikka laki kieltää metsästyksen, sitä harjoitetaan ilman valvontaa suurimmassa osassa Pantanalia. Lukuun ottamatta muutamia valistuneita tilallisia, jotka suojelevat luonnon rikkauksia, ja toisia, jotka pyrkivät turvaamaan niiden säilymisen hyötyäkseen turismista taloudellisesti, alueen eläimistö ja maisemat ovat täysin opportunistisen eduntavoittelun armoilla.”

Paluu betoniviidakkoon

Mikä vastakohta meitä odottaakaan palatessamme São Pauloon! Keltaisten ja violettien ipês-puiden ja tulisalvian sijasta vastassamme on pilvenpiirtäjien viidakko. Puhtaiden, kirkasvetisten ja kaloja kuhisevien jokien sijasta jokia, jotka ovat muuttuneet viemäreiksi. Lintujen soinnukkaan laulun sijasta tuhansien rekkojen ja henkilöautojen korvia huumaava pauhu ja tööttäily. Kirkkaansinisen taivaan sijasta varoituskilpiä ”Ilmanpuhtaus: huono”. Ihmisen ja eläinten välillä vallitsevan rauhan sijasta ihmispetojen aiheuttama pelko.

Vietimme Pantanalissa kaksi viikkoa, mikä on liian vähän, jotta olisimme oppineet tuntemaan sen eri alueet ja niiden eksoottiset nimet, kuten Poconé, Nhecolândia, Abobral, Nabileque ja Paiaguás – ja kunkin alueen ominaispiirteet. Se oli kuitenkin unohtumaton kokemus. Alueen kasvisto ja eläimistö ovat palsamia silmille, musiikkia korville ja lääkettä sydämelle.

[Kartat s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

Paraguay

Bolivia

Brasilia

PANTANAL

[Lähdemerkintä]

[Kuva s. 16]

Ritariperhonen

[Kuva s. 16, 17]

Jaguaari

[Kuva s. 17]

Jalohaikaroita

[Lähdemerkintä]

Georges El Sayegh

[Kuva s. 17]

Anakonda ja kaimaani

[Lähdemerkintä]

Georges El Sayegh

[Kuva s. 18]

Vihersiipiara

[Lähdemerkintä]

Georges El Sayegh

[Kuva s. 18]

Näillä 15 senttimetriä pitkillä piraijoilla on äärimmäisen terävät hampaat

[Lähdemerkintä]

[Kuvan lähdemerkintä s. 15]

Georges El Sayegh