Raamatun näkökanta
Millainen on hyvä kansalainen?
TOISEN maailmansodan jälkeen monet eurooppalaiset ja japanilaiset, jotka pitivät itseään hyvinä ja lainkuuliaisina kansalaisina, joutuivat oikeuden eteen ja heidät tuomittiin syyllisiksi sotarikoksiin. Heidän joukossaan oli korkea-arvoisia sotilasvirkamiehiä, tiedemiehiä ja muita oppineita. Yrittäessään puolustaa tekojaan jotkut näistä rikollisista sanoivat vain totelleensa määräyksiä, mitä odotettaisiin keneltä tahansa hyvältä kansalaiselta. Se mitä he pitivät hyvänä kansalaishenkenä, sai heidät kuitenkin syyllistymään hirvittäviin rikoksiin ihmisyyttä vastaan.
Toisaalta jotkut halveksivat valtiovaltaa. Toiset heistä vastustavat hallitusvaltaa avoimesti, kun taas toiset ovat valmiita rikkomaan lakia silloin, kun kiinnijäämisen riski on vähäinen. Harva sentään kieltää, että on tarpeellista olla alamainen vallalle, sillä ilman sitä vallitsisi anarkia ja sekasorto. Herää kuitenkin kysymys: kuinka pitkälle kansalaisvelvollisuuden täyttämisessä ja lain noudattamisessa tulee mennä? Harkitsehan joitakin perusperiaatteita, jotka auttoivat ensimmäisen vuosisadan kristittyjä omaksumaan tasapainoisen näkemyksen vastuistaan valtiota kohtaan.
Kristillinen alamaisuus esivalloille
Ensimmäisen vuosisadan kristityt tottelivat halukkaasti ”esivaltojen”, toisin sanoen senhetkisten vallanpitäjien, lakeja ja määräyksiä (Roomalaisille 13:1). Kristityt uskoivat, että oli oikein ’olla alamainen ja olla tottelevainen hallituksille ja valloille, jotka ovat hallitsijoina’ (Titukselle 3:1). Vaikka he tunnustivat Kristuksen taivaalliseksi Kuninkaakseen, he olivat myös lainkuuliaisia ihmishallitsijoiden alamaisia eivätkä he olleet uhka valtion turvallisuudelle. Todellisuudessa heitä kehotettiin aina ’kunnioittamaan kuningasta’ (1. Pietarin kirje 2:17). Apostoli Paavali jopa sanoi kristityille: ”Kehotan sen tähden ennen kaikkea, että nöyriä pyyntöjä, rukouksia, esirukouksia ja kiitoksen ilmauksia esitetään kaikenlaisten ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien niiden puolesta, jotka ovat korkeassa asemassa, jotta saisimme edelleenkin viettää rauhallista ja hiljaista elämää täydessä jumalisessa antaumuksessa ja vakavuudessa.” (1. Timoteukselle 2:1, 2.)
Ensimmäisen vuosisadan kristityt maksoivat kaikki verot, jotka heiltä vaadittiin, vaikka ne olivat aika ajoin raskas taakka. He noudattivat apostoli Paavalin henkeytettyä neuvoa: ”Antakaa kaikille heille kuuluva: sille, joka vaatii veron, vero.” (Roomalaisille 13:7.) Jeesuksen opetuslasten näkökulmasta Rooman hallitus ja sen virkamiehet hallitsivat Jumalan sallimuksesta ja olivat siinä mielessä ”Jumalan julkisia palvelijoita”, että ne takasivat yhteiskunnassa jonkinlaisen rauhan ja vakauden (Room. 13:6).
”Valmiit kaikkeen hyvään työhön”
Ensimmäisen vuosisadan kristittyjä kannustettiin suhtautumaan myönteisesti valtion määräämiin kansalaisvelvollisuuksiin. Jeesus Kristus itse neuvoi opetuslapsiaan olemaan halukkaita tekemään aika ajoin jopa enemmän kuin viranomaiset vähimmillään vaativat. ”Jos joku, jolla on valtaa, pakottaa sinua palvelukseen yhden kilometrin matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.” (Matteus 5:41.) Noudattaessaan tätä ohjetta kristityt osoittivat, etteivät he halunneet hyötyä sivistyneen yhteiskunnan palveluista antamatta jotakin vastapalvelukseksi. He olivat aina ”valmiit kaikkeen hyvään työhön” (Titukselle 3:1; 1. Pietarin kirje 2:13–16).
He rakastivat aidosti lähimmäisiään ja etsivät tapoja auttaa heitä (Matteus 22:39). Koska ensimmäisen vuosisadan kristityt rakastivat toisia ja koska he noudattivat korkeita moraalinormeja, heillä oli hyvä vaikutus yhdyskuntaansa. Se että sai asua kristityn naapurissa, oli suuri ilonaihe. (Roomalaisille 13:8–10.) Kristityt eivät osoittaneet rakkauttaan vain karttamalla pahuutta. Heitä kehotettiin olemaan ulospäin suuntautuneita ja kiinnostuneita toisista, jotta he voisivat ’tehdä hyvää, ei ainoastaan toisille uskoville, vaan kaikille’, kuten Jeesus Kristus teki (Galatalaisille 6:10).
”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä”
Heidän tottelevaisuudellaan maallisille vallanpitäjille oli kuitenkin rajansa. He eivät tekisi mitään, mikä olisi vastoin heidän omaatuntoaan tai mikä vahingoittaisi heidän suhdettaan Jumalaan. Kun esimerkiksi Jerusalemin uskonnolliset vallanpitäjät käskivät apostoleita lopettamaan Jeesuksesta saarnaamisen, he kieltäytyivät noudattamasta tätä käskyä. ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä”, he julistivat. (Apostolien teot 5:27–29.) Kristityt kieltäytyivät päättäväisesti osallistumasta keisarin, epäjumalan, palvontaan (1. Korinttilaisille 10:14; 1. Johanneksen kirje 5:21; Ilmestys 19:10). Mihin tämä johti? ”Seurauksena oli heidän tuomitsemisensa”, sanoo historioitsija J. M. Roberts, ”ei siksi, että he olivat kristittyjä, vaan koska he kieltäytyivät tekemästä sellaista, mitä laissa käskettiin” (Shorter History of the World).
Miksi he tässä tapauksessa ”kieltäytyivät tekemästä sellaista, mitä laissa käskettiin”? He ymmärsivät, että ”esivallat” käyttivät valtaa Jumalan sallimuksesta ja toimivat siten ”Jumalan palvelijana” pitämällä yllä lakia ja järjestystä (Roomalaisille 13:1, 4). Mutta kristityt pitivät silti Jumalan lakeja ylempinä. He muistivat, että Jeesus Kristus oli asettanut tämän tasapainoisen periaatteen niille, jotka olisivat hänen seuraajiaan: ”Maksakaa siis takaisin keisarille, mikä on keisarin, mutta Jumalalle, mikä on Jumalan.” (Matteus 22:21.) Heidän velvollisuutensa Jumalaa kohtaan tuli mennä keisarin vaatimusten edelle.
Se että tämä tie oli oikea, nähdään siitä, mitä tapahtui, kun monet kristityiksi tunnustautuvat eivät noudattaneet näitä hienoja periaatteita. Kristikunnan luopiojohtajista tuli esimerkiksi ”myötäilijöitä [joita käytettiin] siviilihallitusten välikappaleina, merkittäviä sotavoimien innostajia ja vahvistajia”, sanoo sotahistorioitsija John Keegan. Heidän seuraajansa päätyivät ottamaan kantaa sotiin, joissa vuodatettiin miljoonien viattomien uhrien verta. Keegan sanoo: ”Jumalan laki kaikui kuuroille korville, kun miesten veri kiehui.”
Ensimmäisen vuosisadan kristityt antoivat kuitenkin hyvän esimerkin oikean tasapainon saavuttamisesta. He olivat hyviä kansalaisia. He täyttivät hyvin kansalaisvelvollisuutensa mutta pitivät toisaalta lujasti kiinni selvistä Raamatun periaatteista ja noudattivat Raamatun avulla valmennettua omaatuntoaan kaikilla elämän alueilla. (Jesaja 2:4; Matteus 26:52; Roomalaisille 13:5; 1. Pietarin kirje 3:16.)
[Kuva s. 26]
”Maksakaa siis takaisin keisarille, mikä on keisarin”