Opimme luottamaan Jumalaan vaikeuksien kautta

KERTONUT ROSIE MAJOR

Odotin esikoistani viidettä kuukautta, kun anoppini huomasi, että sääreni näyttivät epätavallisen turvonneilta. Tuona päivänä maaliskuussa 1992 emme mieheni Joeyn kanssa voineet mitenkään tietää, että edessämme oli jotakin, mikä panisi kokeeseen luottamuksemme Jehovaan.

VIIKON kuluttua synnytyslääkärini havaitsi verenpaineeni nousseen erittäin korkeaksi. Kun hän suositteli, että menisin sairaalaan kokeita varten ja tarkkailtavaksi, olin luonnollisesti huolestunut. Kokeet osoittivat, että minulla oli pre-eklampsia eli raskausmyrkytys – raskausajan komplikaatio, joka saattoi olla hengenvaarallinen.a

Sairaalan lääkäri suositteli painokkaasti synnytyksen käynnistämistä heti minun ja lapsen suojelemiseksi. Olimme mieheni kanssa tyrmistyneitä. ”Lapsihan on tuskin 24 viikon ikäinen!” sain sanotuksi. ”Miten se voisi ylipäätään pysyä hengissä kohdun ulkopuolella?” ”No, yritetään ostaa aikaa”, lääkäri vastasi huomaavaisesti. ”Mutta jos tilanne huononee, meidän on otettava lapsi ulos.” Kului kolmetoista päivää, mutta tilani paheni nopeasti. Lääkäri kutsui paikalle mieheni, ja teimme vaikean päätöksen antaa käynnistää synnytys.

Synnytys

Synnytystä edeltävänä iltana meillä oli tapaaminen lastenlääkäri McNeilin kanssa, joka kertoi, mitä ongelmia hyvin pienillä keskosilla voi olla: aivovaurio, liian kehittymättömät keuhkot toimiakseen kunnolla sekä lukemattomia muita komplikaatioita. Rukoilin ”Jumalan rauhaa, joka ylittää kaiken ajatuksen” sekä voimaa hyväksyä se, mitä ikinä tapahtuisikin, ja selviytyä siitä (Filippiläisille 4:7). Seuraavana aamuna lapsemme syntyi keisarileikkauksella. Hän painoi vähäiset 700 grammaa. Annoimme hänelle nimeksi JoAnn Shelley.

Viiden päivän kuluttua palasin kotiin syli tyhjänä. Pikku tyttäreni jäi sairaalaan keskososastolle taistelemaan elämästään. Kahden viikon kuluttua JoAnn sai keuhkokuumeen. Olimme kiitollisia, kun hänen tilansa vakaantui, mutta jo muutaman päivän kuluttua hänelle tuli suolitulehdus ja hänet piti siirtää osaston tehohoitoyksikköön. Kuusi päivää myöhemmin JoAnn toipui jonkin verran ja alkoi jopa saada lisää painoa. Olimme riemuissamme! Ilomme jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Tri McNeil kertoi, että lapsella oli anemia. Hän ehdotti, että yrittäisimme hankkia synteettistä erytropoietiini-hormonia JoAnnin punasolutuotannon kiihdyttämiseksi. Jehovan todistajien haaratoimisto täällä Bahamasaarilla otti yhteyttä sairaalatietopalvelun edustajiin Brooklyniin New Yorkiin. He lähettivät lääkärillemme ripeästi tuoreimmat tiedot erytropoietiinin saatavuudesta ja käytöstä, ja hän aloitti hoidon.

Ongelmia edessä

Kului useita huolentäyteisiä viikkoja. JoAnnilla oli tulehdus suolistossaan, ajoittaisia hengityskatkoksia eli apneaa, matala hemoglobiiniarvo ja pesäkekeuhkokuume. Pelkäsimme, että jokin niistä osoittautuisi sananlaskun oljenkorreksi, joka murtaa kamelin selän. Mutta hitaasti JoAnn pääsi voitolle. Kolmen kuukauden ikäisenä hän oli yhä sairaalassa ja painoi vain puolitoista kiloa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän kuitenkin hengitti omin voimin ilman lisähappea. Hemoglobiiniarvo nousi normaalille tasolle. Lääkäri sanoi, että jos painoa tulisi puolikin kiloa lisää, saisimme viedä hänet kotiin.

Kolmen viikon kuluttua JoAnnilla oli vakava apneakohtaus. Sen syy ei paljastunut kokeissa. Kohtaukset muuttuivat jatkuviksi, ja ne liittyivät aina ruokintaan. Lopulta saatiin selville, että hänellä oli gastroesofageaalinen refluksi. Ruokatorvi ei sulkeutunut syömisen jälkeen, joten mahalaukun sisältö virtasi takaisin nieluun. Se aiheutti lapselle tukehtumiskohtauksen, ja hän lakkasi hengittämästä.

Lokakuun alussa JoAnn sai vastasyntyneiden osastolla virustartunnan. Siihen kuoli monta keskosta. Tuossa heikentyneessä tilassa JoAnnille tuli hengityskatko, joka tuntui pisimmältä, mikä hänellä oli vielä ollut. Kaikki elvytysyritykset olivat tuloksettomia. Lastenlääkäri oli menettämäisillään toivonsa hänen elpymisestään, kun tyttö jostain selittämättömästä syystä alkoi taas hengittää – jolloin kohtaukset alkoivat heti uudestaan. Jälleen kerran hänet pantiin hengityskoneeseen, ja olimme varmoja, että loppuhetket olivat käsillä. Mutta hän selvisi, ja me kiitimme Jehovaa.

Opimme luottamaan Jehovaan täydemmin

Ennen JoAnnin syntymää kokemiamme ongelmia voisi verrata siihen, että olisimme pudonneet laivasta sataman lähellä, jolloin saatoimme vain uida maihin. Nyt tuntui kuin olisimme pudonneet veteen keskellä valtamerta, missä maata ei ollut näkyvissäkään. Kun ajattelemme elämäämme, huomaamme, että ennen tyttäremme syntymää luotimme joskus liikaa itseemme. Kokemukset JoAnnin kanssa ovat kuitenkin opettaneet meitä luottamaan Jehovaan tilanteissa, joissa ihminen jää neuvottomaksi. Olemme oppineet toimimaan Jeesuksen ohjeen mukaisesti: ottamaan päivän kerrallaan (Matteus 6:34). Opimme turvaamaan Jehovaan, vaikka välillä emme edes tienneet tarkkaan, mitä meidän olisi pitänyt rukoilla. Nyt kiitämme Jehovaa Raamatun viisaudesta ja ”voimasta, joka ylittää tavanomaisen”, sillä niiden avulla olemme selviytyneet hyvin vaikeista tilanteista (2. Korinttilaisille 4:7).

Kriittisinä aikoina minun oli usein vaikea pitää tunteeni tasapainossa. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin JoAnnia. Mieheni Joey oli korvaamaton siinä, että hän piti yllä hengellistä tasapainoa. Olen hänelle siitä syvästi kiitollinen.

JoAnn tulee kotiin

Vähitellen JoAnnin terveys kohentui. Eräänä päivänä hän kirjaimellisesti nykäisi hengityskoneen suukappaleen pois suustaan. Tri McNeil arveli, että tyttö voisi nyt lähteä kotiin. Olimme haltioissamme! Valmistauduimme hänen kotiuttamiseensa opettelemalla hoitamaan letkuruokinnan. Lisäksi varasimme kotiin lisähappea, vuokrasimme valvontalaitteen, joka seuraa sydämen toimintaa ja hengitystä, ja kävimme elvytyskurssin. Viimein 30. lokakuuta 1992 JoAnn pääsi sairaalasta kotiin. Hän oli viettänyt 212 päivää keskososastolla, niin kuin mekin.

Sukulaiset ja Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan jäsenet osoittautuivat alusta lähtien todelliseksi lahjaksi Jehovalta. He tulivat siivoamaan taloa ja pihaa ja laittamaan ruokaa, auttoivat meitä pääsemään sairaalaan ja valvoivat JoAnnia sen aikaa, kun minä nukuin hetken. Näimme heistä sellaisia suurenmoisia puolia, joista emme olleet tienneetkään. Jotkut esimerkiksi kertoivat, mitkä hengelliset ajatukset olivat auttaneet heitä itseään heidän omien vaikeuksiensa läpi.

Elämämme nykyään

Olemme vaivoja säästämättä pyrkineet saamaan JoAnnin moniin vaivoihin parasta mahdollista lääkärinhoitoa. Kun hän oli vuoden ja seitsemän kuukautta, saimme tietää, että hänellä on aivovaurion aiheuttama CP-oireyhtymä. Sitten syyskuussa 1994 hänelle tehtiin suuri leikkaus refluksisairauden korjaamiseksi. Vuonna 1997 hän alkoi saada hengenvaarallisia kohtauksia. Onneksi ne poistuivat, kun hänen ruokavaliotaan tarkistettiin. JoAnnin vaivat ovat hidastaneet hänen fyysistä kehitystään. Nykyään hän käy kuitenkin erikoiskoulua ja selviää siellä hyvin. Hän ei osaa kävellä, ja hän puhuu hyvin huonosti, mutta hän on mukanamme kaikissa kristillisissä kokouksissamme ja talosta-taloon-palveluksessa. Hän vaikuttaa onnelliselta.

Jehova on lohduttanut meitä suuresti näinä koettelevina aikoina. Olemme päättäneet luottaa häneen jatkuvasti ja ”riemuita Jehovassa” arvaamattomista vaikeuksista huolimatta (Habakuk 3:17, 18; Saarnaaja 9:11). Odotamme hartaasti Jumalan lupaamaa paratiisimaata, jossa rakas JoAnnimme saa täydellisen terveyden (Jesaja 33:24).

[Alaviite]

[Kuva s. 18]

Tyttäremme JoAnn

[Kuva s. 20]

Rajoituksistaan huolimatta JoAnn on onnellinen lapsi