Loidan matka ulos hiljaisuudesta

Kertonut Loidan äiti

KAIKKIEN odottavien äitien tavoin pelkäsin, ettei lapseni olisi syntyessään terve. Siitä huolimatta en ollut varautunut siihen sydäntä raastavaan parkunaan, jonka kolmas lapseni Loida päästi ilmoille tullessaan tähän maailmaan. Lääkäri oli vahingossa murtanut Loidan solisluun pihdeillään. Pari viikkoa korjausleikkauksen jälkeen Loida pääsi kotiin. Ilomme jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.

Muutaman seuraavan kuukauden aikana kävi selväksi, että jotain oli pahasti vinossa. Loidan lääkitys aiheutti vastareaktioita – kuumetta, ripulia ja kouristuksia – ja näiden oireiden hoito näytti vain pahentavan hänen tilaansa. Pian hän ei pystynyt enää hallitsemaan liikkeitään, ja lopulta lääkärit kertoivat, että Loidalla oli aivohalvaus. He sanoivat, ettei hän ikinä kävelisi eikä puhuisi – eikä edes ymmärtäisi meitä.

Varhaisia viestintäyrityksiä

Synkästä ennusteesta huolimatta minusta tuntui, että Loida voisi ymmärtää paljonkin. Siksi luin hänelle yksinkertaisia kirjoja ja yritin opettaa hänelle aakkosia. Mutta Loida ei oppinut puhumaan eikä näyttänyt ymmärtävän lainkaan, mitä sanoin. Ei ollut mitään keinoa saada selville, mitä hän tajusi vai tajusiko mitään.

Yritykseni opettaa Loidaa eivät vuosien kuluessa näyttäneet tuottavan tulosta. Luin hänelle silti tuntikausia. Otimme hänet mukaan perheemme raamatuntutkisteluunkin, jota pidimme nuorimmalle tyttärellemme Noemílle kirjoista Suuren Opettajan kuunteleminen ja Kirjani Raamatun kertomuksista.a Luin Loidalle niistä monia lukuja yhä uudelleen.

On äärettömän turhauttavaa, kun ei pysty kommunikoimaan rakkaan ihmisen kanssa. Kun vein Loidan puistoon, hän alkoi itkeä lohduttomasti. Miksi? Arvelin hänen kärsivän siitä, ettei hän pystynyt juoksemaan ja leikkimään niin kuin muut lapset. Kerran Loida puhkesi itkuun, kun hänen sisarensa luki minulle jotain koulukirjastaan. Jokin ilmiselvästi vaivasi Loidaa, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä se oli. Hänen puheensa rajoittui muutamaan epäselvään äännähdykseen, joilla hän kertoi perustarpeistaan – nälästä, janosta, väsymyksestä tai tarpeestaan käydä WC:ssä.

Yhdeksänvuotiaana Loida alkoi käydä erityiskoulua. Kolmen seuraavan vuoden aikana hänen kuntonsa kuitenkin huononi. Hän ei uskaltanut kävellä juuri askeltakaan ilman apua, ja hän lakkasi ääntelemästä lähes kokonaan. Päätimme mieheni kanssa opettaa häntä kotona.

Seuraavien kuuden vuoden aikana opetin Loidaa parhaan kykyni mukaan. Kirjoitin liitutaululle kirjaimia siinä toivossa, että Loida jäljentäisi ne paperille. Se oli turhaa vaivannäköä. Oliko ongelmana se, ettei hän kyennyt ymmärtämään, vai estikö kirjoittamisen se, ettei hän hallinnut käsiään?

Loidan täyttäessä 18 vuotta häntä oli jo niin vaikea hoitaa, että rukoilin Jehovalta hartaasti jotain keinoa viestiä tyttäreni kanssa. Vastaus rukoukseen tuli odottamattomalla tavalla.

Ulos hiljaisuudesta

Käännekohta tuli, kun tyttäreni remontoivat makuuhuonettamme. Ennen kuin vanha tapetti revittiin pois, Noemí kirjoitti seinään muutamia nimiä, jotka olivat Raamatusta tai kuuluivat ystäville ja perheenjäsenille. Tyttäreni Rut kysäisi uteliaisuuttaan Loidalta, tunnistiko hän seinästä nimen ”Jehova”. Yllättäen Loida käveli seinän viereen ja vei päänsä Jumalan nimen kohdalle. Rut halusi tietää, tunnistiko hän muutkin nimet, ja teki testin. Hänen hämmästyksekseen Loida tunnisti niistä jokaisen, jopa sellaiset nimet, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kirjoitettuna! Rut kutsui koko perheen koolle todistamaan asiaa. Loida osasi lukea!

Myöhemmin kehittelimme menetelmän, jonka avulla Loida saattoi ”puhua” meille. Kiinnitimme kirjaimia pitkän eteisemme seinään. Pienemmät kirjaimet jollakin kädessä pidettävällä taululla eivät toimineet, koska Loida ei hallitse käsiään tarpeeksi voidakseen osoittaa kirjaimia. Kun hän siis halusi sanoa jotain, hän muodosti viestinsä kävelemällä kirjaimelta toiselle. Kuten kuvitella saattaa, tämä oli hyvin uuvuttavaa. Loidan piti kävellä kilometrikaupalla sivunkin mittaisen sanoman muodostamiseksi, ja aikaa siihen kului tunteja!

Loida on silti haltioissaan siitä, että hän voi ”puhua” meille. Hänen ensimmäinen viestinsä meille kuului näin: ”Olen niin onnellinen siitä, että Jehovan ansiosta voin nyt kommunikoida.” Hämmästyneinä kysyimme häneltä: ”Mitä sinä oikein teit istuessasi paikoillasi päivät pitkät?” Hän kertoi, että hänellä oli tapana miettiä mielessään, mitä hän olisi halunnut sanoa meille. Hän kertoi kaivanneensa hartaasti jonkinlaista viestintämahdollisuutta 18 vuotta. ”Kun Rut aloitti koulunkäynnin, luin oppikirjaa itsekseni”, hän sanoi. ”Liikutin suutani ja päästin joitakin äännähdyksiä, mutta te ette ymmärtäneet minua. Siksi aloin usein itkeä.”

Pyysin häneltä kyyneleet silmissä anteeksi sitä, etten ollut ymmärtänyt häntä paremmin. Loida vastasi: ”Sinä olet hyvä äiti, etkä ole koskaan luovuttanut. Olen aina ollut onnellinen sinun luonasi. Rakastan sinua valtavasti. Älä siis enää itke. Ethän?”

Hengellistä edistymistä

Loida tunsi jo Raamattua ja oli oppinut sen jakeita ulkoa. Mutta pian hän kertoi meille haluavansa vastata Vartiotornin tutkistelussa, seurakunnan viikoittaisessa ohjelmassa, jossa jotain raamatullista aihetta käsitellään kysymyksin ja vastauksin. Miten hän pystyisi siihen? Joku meistä luki hänelle koko tutkittavan kirjoituksen. Sitten Loida valitsi kysymyksen, johon hän halusi vastata. Kirjoitimme hänen vastauksensa muistiin hänen ”sanelunsa” mukaan. Kokouksessa joku meistä sitten luki sen. ”On ihanaa voida osallistua”, Loida sanoi meille kerran, ”koska silloin tunnen kuuluvani seurakuntaan.”

20-vuotiaana Loida sanoi haluavansa kasteelle. Kun häneltä kysyttiin, tiesikö hän, mitä Jehovalle vihkiytyminen merkitsi, hän vastasi vihkiytyneensä jo seitsemän vuotta aiemmin, 13-vuotiaana. ”Rukoilin Jehovaa ja sanoin, että haluaisin palvella häntä ikuisesti”, hän kertoi. Elokuun 2. päivänä 1997 Loida meni vesikasteelle tuon vihkiytymisen vertauskuvaksi. Hän sanoi: ”Suurin toiveeni on toteutunut, kiitos Jehovalle!”

Loidasta on mieluisaa puhua Jumalan valtakunnasta sukulaisille ja muille ihmisille. Joskus hän lähtee mukaamme saarnaamaan kaduille. Hän on myös laatinut kirjeen, jonka jätämme ovelle silloin kun emme tapaa ketään kotoa. Loida on kiinnostunut erityisesti iäkkäistä ja sairaista. Seurakunnassamme on esimerkiksi sisar, jonka toinen jalka amputoitiin. ”Tiedän miltä tuntuu, kun ei voi kävellä”, Loida sanoi meille ja laati sisarelle rohkaisukirjeen. Eräässä toisessa seurakunnassa taas on Jairo, nuori poika, joka on oikeastaan täysin halvaantunut päästä alaspäin. Kun Loida kuuli hänen ahdingostaan, hän kirjoitti pojalle kirjeen, jossa sanottiin muun muassa: ”Jehova tekee meidät pian terveiksi. Paratiisissa ei ole enää kärsimystä. Silloin haastan sinut kilpajuoksuun. Siitä tulee hauskaa – minua naurattaa jo nyt. Ajatella, että meistä tulee sellaisia, jollaisiksi Jehova meidät tarkoitti – terveitä. Eikö ole ihmeellistä?”

Apua kestämiseen

Ymmärrän nyt Loidan aiemmasta käytöksestä monia seikkoja, jotka ennen olivat minulle arvoitus. Loida esimerkiksi sanoo, ettei hän nuorempana pitänyt halaamisesta, koska hän oli hyvin turhautunut. ”Tuntui niin epäreilulta, että sisareni pystyivät puhumaan ja oppimaan asioita, mutta minä en”, hän kertoo. ”Olin niin vihainen. Joskus olisin mieluummin halunnut kuolla.”

Viestintämahdollisuudesta huolimatta Loida kohtaa monia haasteita. Hän saa esimerkiksi noin kerran kuukaudessa sarjan kouristuksia, jolloin näyttää siltä kuin hän tukehtuisi ja hänen kätensä ja jalkansa heiluvat hallitsemattomasti. Lisäksi kaikki tulehdukset – tavallinen flunssakin – heikentävät häntä huomattavasti. Välillä hän masentuu sairautensa vuoksi. Mikä häntä auttaa kestämään? Annetaanpa hänen itsensä kertoa:

”Rukoileminen auttaa valtavasti. On ihanaa puhua Jehovan kanssa, tuntea olevansa häntä lähellä. Arvostan myös ystävien rakkautta ja huomiota valtakunnansalilla. Tunnen itseni hyvin onnekkaaksi siksi, että fyysisistä ongelmistani huolimatta olen saanut kasvaa suurenmoisten vanhempien hoivissa, jotka rakastavat minua hyvin paljon. En koskaan unohda, mitä sisareni ovat tehneet puolestani. Nuo ihanat sanat seinässä pelastivat elämäni. Ilman Jehovan ja perheeni rakkautta elämälläni ei olisi ollut mitään tarkoitusta.”

[Alaviite]

[Kuva s. 24]

Loida perheensä ympäröimänä