Purjehtimista syvän sinisellä merellä – kaislojen päällä!

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA BOLIVIASTA

KUVITTELE, että olet lähdössä tuhansia kilometrejä pitkälle merimatkalle. Mutta laiva ei olekaan kaikilla nykyaikaisen hotellin mukavuuksilla varustettu vankkarakenteinen valtamerialus, vaan se näyttää hauraalta purjealukselta, joka on tehty kaisloista ja sidottu kokoon köysillä! Alus voi kylläkin painaa jopa 50 tonnia, mutta rauhoittaisiko se, kun olisit vaikkapa keskellä Tyyntämerta ja valtavat aallot hyökyisivät sitä vasten?

Niin ällistyttävältä kuin se voi kuulostaa, useita tällaisia merimatkoja on jo yritetty. Vaikka monet niistä ovatkin epäonnistuneet, ne ovat todistaneet ainakin yhden asian: kaislaveneet ovat hämmästyttävän kestäviä, kun ajatellaan, mistä materiaaleista ne on tehty. Haluaisitko nähdä, miten nämä alukset tehdään? Jos haluat, liity seuraamme, kun käymme telakalla, jonka tuotteet ovat maailmankuuluja.

Käynti Titicacajärvellä

Matkamme vie meidät Etelä-Amerikan Andeilla sijaitsevalle Titicacajärvelle noin 3800 metrin korkeuteen merenpinnasta. Se on maailman korkeimmalla sijaitseva liikennöitävä järvi. Kulkiessamme sen rannalla näemme polttamattomasta savitiilestä tehtyjä olkikattoisia asumuksia. Ne kuuluvat paikallisille aimara-intiaaneille, joista jotkut ovat mestareita rakentamaan kaislaveneitä. Lähestyessämme asumuksia meitä tervehtii kaksi naista, jotka kutovat kaunista, Altiplanon kylmään ilmanalaan soveltuvaa paksua villakangasta. Naiset lopettavat työnsä ja esittelevät meidät aviomiehilleen.

Tervehdittyään meitä sydämellisesti miehet pyytävät meitä lähtemään kanssaan moottoriveneellä järven toiselle puolelle. Kulkiessamme veneellä rannan tuntumassa näemme laajoja totora-kaislan muodostamia kasvustoja. Vaikka kaisla voi kasvaa kaksimetriseksi, sen varsi on vain hiukan lyijykynää paksumpi ja sitä on helppo taivuttaa. Oppaamme selittävät lisäksi, että se on hyvin vettähylkivää. Näiden ominaisuuksien ansiosta totora soveltuu ihanteellisesti kaislaveneiden rakennusmateriaaliksi, ja siksi Titicaca vetää puoleensa niitä, jotka haluavat rakentaa tällaisen aluksen.

”Useat veneistämme ovat purjehtineet merellä tuhansia kilometrejä”, kertovat isäntinämme toimivat aimara-intiaanit leveästi hymyillen ja esittelevät pienoismalleja ja valokuvia aluksistaan. Miten he saavat aluksensa merelle? Jos aluksen koko sallii, he kuljettavat veneen Tyynellemerelle kokonaisena. Muussa tapauksessa he vievät rakennusmateriaalit rannikolle ja rakentavat aluksen siellä. Taitojensa vuoksi aimara-intiaaneja on pyydetty rakentamaan kaislaveneitä aina Marokkoon, Irakiin ja Pääsiäissaarelle asti – mutta kylläkin sikäläisistä kaisloista.

Saamme tietää, että yhteen alukseen voi mennä kaislaa useita tonneja, varsinkin jos sillä on tarkoitus tehdä pitkä merimatka. Tämä johtuu siitä, että kaislat vähitellen vettyvät. Mitä pitempi merimatka siis aiotaan tehdä, sitä enemmän tarvitaan kaisloja ja sitä suurempi on aluksen oltava. Esimerkiksi noin seitsemän tonnin painoisen aluksen pitäisi kellua jotakuinkin kaksi vuotta. Seuraavaksi tiedustelemme, miten on mahdollista, että pääasiassa kuivista kasvinvarsista tehty alus kestää avomerellä siihen jatkuvasti kohdistuvaa rasitusta.

Kaisloista, köysistä ja bambusta tehty ihme

Kaislaveneen lujuuteen on syynä paitsi itse rakennusmateriaaleissa piilevä lujuus myös se nerokas tapa, jolla alus pannaan kokoon, sukupolvelta toiselle siirtynyt taito. Oppaamme, jolla on kylmyydeltä suojaava poncho ja korvaläppäinen villamyssy, paljastaa meille jotain tästä ikivanhasta taidosta.

Hän selittää, että aluksi rakentajat sitovat kaislanipuista kimppuja, jotka ovat valmistettavan aluksen mittaisia (ks. valokuvia 1 ja 2). Seuraavaksi he sitovat useita kimppuja yhteen kahdeksi suureksi kimpuksi, joiden halkaisija voi olla jopa yli metrin. Sitten he asettavat nämä kimput vierekkäin kaksiosaiseksi rungoksi, jonka ansiosta alus kestää erityisen hyvin merenkäyntiä.

Samalla he asettavat kolmannen, ohuemman kimpun kahden suuremman kimpun väliin niiden alapuolelle. Kumpikin suuremmista kimpuista sidotaan kolmanteen kimppuun pitkällä köydellä, joka kiertää kahden erikokoisen kimpun ympärillä koko aluksen pituudelta. (Ks. valokuvaa 3.) Köyttä saattaa olla kiristämässä jopa 12 miestä, minkä ansiosta kaislat puristuvat tiiviiksi, jäykäksi kaksiosaiseksi rungoksi. Sen jälkeen kaksi suurempaa kimppua sidotaan yhteen. (Ks. valokuvaa 4.) Köysi on niin kireällä, ettei sormeakaan saa työnnetyksi sen ja kaislojen väliin. Tämän ansiosta alus hylkii vettä entistä paremmin.

Kun runko on valmis (ks. valokuvaa 5), miehet lisäävät siihen kölin, ohjausairot, kaksoismastot (ne muistuttavat kapeaa, ylösalaisin käännettyä v-kirjainta, joka seisoo molemmilla rungonosilla), puomipurjeet ja tavallisesti myös reelingit, jotka tehdään niin ikään kaislasta. Lopuksi pystytetään bambusta ja palmunlehdistä kansirakenteet, jotka suojelevat miehistöä luonnonvoimilta. (Ks. valokuvaa 6.) Hämmästyttävää kyllä, valmiissa aluksessa ei ole ainoatakaan metalliosaa!

Aluksen vesillelaskun jälkeen kaislat turpoavat jo ennestään tiukalle kiedotun köyden alla, mikä tekee rungosta entistä lujemman. Lopputulos ei suinkaan ole mikään hutera purtilo, vaan vankkarakenteinen alus. Tämä herättääkin tärkeän kysymyksen: mitä ne, jotka tekevät nykyään näillä yksinkertaisilla aluksilla pitkiä merimatkoja, yrittävät todistaa?

Vaelluksiin liittyvien arvoitusten tutkimista

Titicacajärven kaislaveneet muistuttavat hätkähdyttävästi muinaisissa egyptiläisissä maalauksissa kuvattuja puolikuun muotoisia kaislaveneitä. Jotkin jälkimmäisistä vaikuttavat jopa niin vankkarakenteisilta, että niillä olisi voinut purjehtia avomerellä. Ovatko yhtäläisyydet pelkkää sattumaa, vai ovatko nämä kansat olleet yhteydessä toisiinsa? Vaikka onkin vaikea sanoa, milloin kaislaveneitä alkoi esiintyä Etelä-Amerikassa, todistusaineisto viittaa siihen, että ne saattavat olla peräisin espanjalaisvalloittajia edeltävältä ajalta.

Vaellusteoriat ovat ymmärrettävästi kiihdyttäneet kiistelyä Etelä-Amerikan, Välimeren ja Polynesian kulttuurien välisestä suhteesta, varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka kaukana ne sijaitsevat toisistaan. ”Perun ja Panaman välillä käytiin säännöllisesti kauppaa”, sanoi muuan tutkimusmatkailija. ”Miksei sitä siis olisi voitu käydä myös Etelä-Amerikan ja Polynesian välillä?”

Norjalaisen tutkimusmatkailijan Thor Heyerdahlin teoriat eivät ole saaneet kovinkaan paljon kannatusta. Vaikka nykypäivän merenkulkijat, kuten Heyerdahl aimara-intiaanien rakentamalla Ra II -kaislaveneellä, ovatkin osoittaneet, että muinaiset ihmiset olisivat voineet purjehtia kaislaveneillä kaukaisiin paikkoihin, jäljelle jää silti johdonmukaisesti ajatellen kysymys, tekivätkö he niin? Kenties tähän kiinnostavaan kysymykseen saadaan aikanaan lisää valoa. Olipa asia niin tai näin, vaatimattomat kaislaveneet ovat osoittaneet, että yksinkertaisimmistakin materiaaleista voidaan rakentaa kestävä alus.

[Kuvat s. 22]

Rungon poikkileikkaus

Ennen kiristystä

Kiristyksen jälkeen

Reelingit ja kansirakenteet lisätään

[Lähdemerkintä]

Piirrokset: Dominique Görlitz, www.abora2.com

[Kuvat s. 23]

KAISLAVENEEN RAKENTAMINEN

[Lähdemerkinnät]

Valokuva: Carmelo Corazón, Coleccion Producciones CIMA

Vaiheet 1, 2, 5 ja 6: Tetsuo Mizutani (UNESCO); Vaihe 4: Christian Maury/GAMMA

[Kuvan lähdemerkintä s. 21]

Yläkuva: Tetsuo Mizutani (UNESCO)

[Kuvan lähdemerkintä s. 22]

Valokuva: Carmelo Corazón, Coleccion Producciones CIMA