Kuningatar Elisabet I:n kultainen valtakausi – totta vai tarua?

HÄN oli legenda jo eläessään. Romaani- ja näytelmäkirjailijat sekä runoilijat ja nykypäivän elokuvaohjaajat ovat ikuistaneet hänen maineensa. Viime vuosina hän on ollut kirjojen ja näyttelyjen aiheena, ja eräässä kansainvälisessä kyselyssä hänet luokiteltiin kymmenen suurimman britin joukkoon. Hän oli Englannin kuningatar Elisabet I.

Miksi tämä monarkki, joka omana aikanaan tunnettiin ”neitsytkuningattarena”, on jatkuvasti kiehtonut ihmisten mieltä? Oliko hänen valtakautensa tosiaan kulta-aikaa?

Perinnöksi monia ongelmia

Elisabet Tudor syntyi vuonna 1533 – isänsä Henrik VIII:n katkeraksi pettymykseksi, kuningas kun toivoi kruununperijäksi epätoivoisesti poikaa. Sellaista Elisabetin äiti Anna Boleyn, Henrikin järjestyksessä toinen puoliso, ei synnyttänyt, ja Henrik mestautti hänet monien mielestä tekaistujen syytteiden nojalla. Elisabet oli tuolloin vasta kaksivuotias.

Henrik oli tässä vaiheessa katkaissut siteet Rooman paaviin ja julistautunut Englannin kirkon päämieheksi. Hänen kuoltuaan vuonna 1547 hänen nuoren poikansa Edvard VI:n hengelliset neuvonantajat yrittivät tehdä Englannista täysin protestanttisen maan. Edvard kuoli hallittuaan vain kuusi vuotta, ja maa muuttui jälleen roomalaiskatoliseksi Elisabetin sisarpuolen Maria I:n lyhyen mutta verisen hallituskauden ajaksi.a Kun Elisabet nousi valtaistuimelle 25-vuotiaana vuonna 1558, Englanti oli paitsi uskonnollisten riitojen repimä myös konkurssin partaalla. Se oli menettänyt viimeiset alueensa Ranskasta, ja Espanjasta oli tullut erittäin todellinen uhka.

Hallituskautensa aluksi Elisabet ympäröi itsensä pätevillä neuvonantajilla, joista osa pysyi hänen rinnallaan lähes koko hänen 44 vuotta kestäneen vallassaolonsa ajan. Aivan ensimmäiseksi hän tarttui uskontokysymykseen. Britannian merimuseon laatiman katsauksen mukaan hän päätti ”saattaa uskonpuhdistuksen uudelleen voimaan ja luoda Englantiin kirkon, joka ei ollut katolinen eikä liioin ääriprotestanttinen”. Ylivalta säilyi hallitsijalla, mutta tyynnyttääkseen ne, jotka eivät hyväksyneet kirkon pääksi naista, hän ei itse käyttänyt päämiehen titteliä. Seuraavaksi parlamentti hyväksyi niin sanotun uniformiteettiaktin, lain joka määritteli Englannin kirkon uskonkappaleet ja tavat sekä säilytti jotkin jumalanpalvelusmenot katolisina. Tämä ”keskitie” ei tietenkään miellyttänyt katolilaisten enemmistöä eikä myöskään puritaaneja, jotka edustivat jyrkkää protestanttisuutta.

Elisabetin mieltä vaivasi kuitenkin eräs henkilökohtaisempi ongelma. Miten hän voittaisi kansan uskollisuuden ja kunnioituksen, kun se oli vasta toipumassa Marian tuhoisasta valtakaudesta? Hän päätti kääntää sukupuolensa edukseen. Historioitsija Christopher Haigh selittää: ”Alamaisilleen Elisabet oli neitsytkuningatar, kirkolle hän oli äiti, ylimystölle täti, neuvonantajilleen nalkuttava vaimo ja hovimiehilleen viettelijätär.” Hänen suosionsa salaisuus oli se, että hän yhtenään vakuutti kansalleen rakastavansa sitä suuresti. Kansa puolestaan rakasti häntä, tai ainakin niin hän sanoi sille kerta toisensa jälkeen, ja pian se itsekin uskoi siihen.

Parlamentti halusi Elisabetin avioituvan, jotta voitaisiin turvata protestanttinen perijä. Kuninkaalliset kosijat seurasivat toinen toistaan, ja Elisabet näytteli kiinnostusta ja piti avioliittoneuvottelut käynnissä kuukausien, joskus jopa vuosien ajan, kunnes lopulta hylkäsi tarjouksen, kun hetki oli poliittisesti edullinen.

”Maltillisen” uskonnollisen linjansa johdosta kuningatar joutui salaliittojen kohteeksi. Kulissien takana väijyi hänen katolinen serkkunsa Maria Stuart, jota katolinen Eurooppa piti Maria I:n laillisena seuraajana. Tämä vaara kasvoi vuonna 1568, kun Marian oli pakko luopua Skotlannin kruunusta ja paeta Englantiin. Vaikka hänet määrättiin siellä kotiarestiin, hänestä tuli nopeasti keskushahmo katolilaisten juonitteluissa, joiden tarkoituksena oli syöstä protestanttinen kuningatar valtaistuimelta. Elisabet kieltäytyi kuitenkin päättäväisesti mestauttamasta toista monarkkia. Vuonna 1570 paavi Pius V julisti Elisabetin pannaan ja vapautti alamaiset velvollisuudesta olla tälle kuuliaisia. Seuraava paavi, Gregorius XIII, meni vielä pitemmälle ilmoittamalla, että Englantiin tunkeutuminen ja kuningattaren syökseminen vallasta voimakeinoin ei olisi syntiä. Tilanne kärjistyi, kun Anthony Babingtonin juoni Elisabetin murhaamiseksi paljastui ja Marian osoitettiin sotkeutuneen siihen. Elisabetin oli lopulta pakko tehdä Marian suhteen päätös, ja parlamentin vaatimuksesta hän viimein suostui tämän mestaukseen vuonna 1587. Katolinen Eurooppa oli raivoissaan, etenkin Espanjan kuningas Filip II.

Katolisen Filipin uhkarohkea strategia

Filip oli siihen aikaan Euroopan mahtavin hallitsija. Hän oli yrittänyt pitää Englannin katolisena pyytämällä Elisabetin kättä tämän noustua valtaistuimelle, mutta kuningatar oli torjunut hänet. Englantilaiset kaapparit olivat vuosikausia ryöstelleet espanjalaisia laivoja ja satamia ja kyseenalaistaneet Espanjan herruuden siirtomaavaltana. Kaiken huipuksi Elisabet asettui tukemaan alankomaalaisten pyrkimystä irtautua Espanjasta. Marian mestaus oli Filipille viimeinen pisara. Paavin kannustuksesta hän päätti lähettää Espanjan armadan – yli 130 alusta käsittävän valtavan laivaston – ensin Alankomaihin, mistä se ottaisi mukaansa suuren maa-armeijan, ja sen jälkeen Kanaalin yli hyökkäykseen Englantiin. Mutta ennen kuin laivasto ehdittiin saattaa täyteen sotavalmiuteen, englantilaiset vakoojat pääsivät suunnitelmasta selville. Elisabet lähetti Sir Francis Draken johdolla 30 laivaa Espanjaan Cádizin satamaan, missä ne tuhosivat useita armadan arvokkaita aluksia. Näin laivaston lähtö lykkääntyi vuodella.

Kun armada viimein nosti purjeet vuonna 1588, Englannin laivasto oli valmiina. Hyökkäyksistä huolimatta espanjalaiset selvisivät Kanaalin läpi suuremmitta vahingoitta ja ankkuroivat Calais’n sataman edustalle Ranskaan. Seuraavana yönä englantilaiset lähettivät satamaan kahdeksan polttolaivaa.b Espanjan laivasto hajaantui sekasorron vallassa, ja kiivaiden taistelujen jälkeen lounaistuuli ajoi sen Englannin rannikon tuntumasta pohjoiseen kohti Skotlantia. Skotlannin ympärillä ja Irlannin länsirannikolla raivonneet myrskyt tuhosivat puolet aluksista, ja loput vaappuivat mitenkuten takaisin Espanjaan.

”Kulta-aika” alkaa

Elisabetin hallituskauden alussa Englannilla ei ollut merentakaisia alueita, kun sitä vastoin Espanja keräsi suuria rikkauksia niiltä laajoilta alueilta, joita se oli vallannut Pohjois-, Väli- ja Etelä-Amerikasta. Englanti halusi tästä osansa. Niinpä merille lähti uskaliaita seikkailijoita etsimään mainetta ja mammonaa sekä uusia kauppareittejä Kiinaan ja Kaukoitään. Sir Francis Drake purjehti ensimmäisenä merikapteenina omalla laivallaan maailman ympäri ja ryösteli espanjalaisia aarrelaivoja Etelä- ja Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Sir Walter Raleigh uhmasi Espanjan yksinoikeutta uuteen maailmaan tukemalla yrityksiä perustaa siirtokunta Pohjois-Amerikan itärannikolle. Haltuunsa ottamalleen alueelle hän antoi nimeksi Virginia Englannin ”neitsytkuningattaren” (engl. Virgin Queen) kunniaksi. Vaikka nämä varhaiset yritykset hankkia siirtomaita eivät tuottaneet pysyviä tuloksia, ne herättivät Englannin kiinnostuksen edessä oleviin mahdollisuuksiin. Kun Espanjan ”voittamaton armada” lyötiin, Englannin luottamus laivastoonsa lujittui ja Elisabet alkoi tukea toiselle puolelle maapalloa Kaakkois-Aasiaan suuntautuvia uusia kaupallisia hankkeita. Näin luotiin pohjaa Brittiläiselle imperiumille, joka aikanaan ulottuisi ympäri maapallon.c

Kotimaassa edistettiin koulutusta. Perustettiin uusia oppilaitoksia, jotka avasivat entistä useammille oven kirjojen maailmaan. Kirjallisuuden nälkä sekä painotoiminnan edistysaskeleet saivat kulttuurin puhkeamaan kukkaan. Elettiin William Shakespearen ja muiden suurten näytelmäkirjailijoiden aikaa. Ihmiset saapuivat sankoin joukoin seuraamaan näytelmiä uusiin teattereihin. Runoilijat sepittivät henkeviä sonetteja, ja säveltäjät tuottivat uudenlaista musiikkia. Etevät kuvataiteilijat maalasivat hienostuneita miniatyyrejä kuningattaresta ja hoviväestä. Uudet raamatunkäännökset asetettiin kirkoissa ja kodeissa kunniapaikoille. Kultaiset päivät eivät kuitenkaan kestäneet kauan.

Kulta-aika menettää loistonsa

Elisabetin viimeiset vuodet olivat täynnä ongelmia. Uskottujen neuvonantajiensa kuoltua hän myönsi etuuksia muutamille harvoille, mikä synnytti hovissa raivokasta kilpailua ja jopa kapinayrityksen. Uskonnolliset ristiriidat repivät jälleen valtakuntaa. Katolilaiset kieltäytyivät käymästä protestanttisissa jumalanpalveluksissa ja joutuivat yhä useammin vainotuiksi. Elisabetin valtakauden loppuun mennessä noin kaksisataa pappia ja maallikkoa oli teloitettu. Puritaanejakin vangittiin ja mestattiin. Irlannissa puhkesi kapina Englannin herruutta vastaan, ja sota Espanjan kanssa jatkui. Neljä peräkkäistä katovuotta lisäsi työttömyyttä ja irtolaisuutta, ja kansa mellakoi elintarvikkeiden korkeiden hintojen takia. Elisabetin kansansuosio oli hiipunut. Englanti ei enää rakastanut ”neitsytkuningatartaan”.

Vähitellen Elisabet menetti elämänhalunsa, ja hän kuoli Tudorien suvun viimeisenä hallitsijana 24. maaliskuuta 1603. Uutinen mykisti kansan, mutta illalla se jo juhli uutta monarkkia kaduilla ja kokkojen ympärillä. Vihdoinkin heillä oli kuningas – Skotlannin Jaakko VI, Maria Stuartin protestanttinen poika. Englannin Jaakko I:nä hän teki sen, mihin Elisabet ei ollut pystynyt: hän yhdisti nuo kaksi kuningaskuntaa yhden monarkin alaisuuteen. Alun optimistisuus vaihtui kuitenkin pian pettymykseksi, ja kansa alkoi haikailla ”neitsytkuningattaren” päiviä.

Oliko kyseessä todellinen kulta-aika?

Varhaiset historioitsijat kirjoittivat Elisabetista ylistävin sanoin. Muutama vuosi hänen kuolemansa jälkeen William Camden kuvaili hänen valtakauttaan edistyksen kulta-ajaksi, jolloin kuningatar innoitti kansaansa suuriin tekoihin. Kukaan ei varsinaisesti kyseenalaistanut tätä näkemystä satoihin vuosiin. Elisabetin maine jopa kasvoi 1800-luvun lopulla, kun hänen ansiokseen luettiin perustuksen laskeminen Brittiläiselle imperiumille, joka tuolloin kattoi jo neljänneksen maailmasta.

Jotkut nykypäivän historiantutkijat eivät katso Elisabetin aikaa tällaisten ruusunpunaisten silmälasien läpi. Historiateoksessa The Oxford Illustrated History of Britain sanotaan: ”Elisabet on kuolemansa jälkeen saanut paljon paremman maineen kuin hän todellisten saavutustensa perusteella ansaitsisi. On selvää, että hänen oma propagandansa – – ja armadan onnekas lyöminen sekä jo pelkästään se, että hän saavutti korkean iän ja sattui elämään Shakespearen aikaan, ovat hämänneet meitä, niin että olemme liittyneet hänen ylistäjiensä kasvavaan joukkoon ja sivuuttaneet sen yksinkertaisen tosiasian, että hän kaikessa hiljaisuudessa antoi Englannin tulla hallitsemattomaksi.” Edellä lainattu Haigh selittää, miksi jotkut historioitsijat ovat kirjoittaneet niin kuin ovat: ”Vuonna 1603 Elisabet näytti vanhalta höpsöltä naiselta, kun miehet odottivat malttamattomina Stuartien suvun kuningasta. Vuonna 1630, kun nuo kuninkaat olivat tuottaneet melkoisen pettymyksen, Elisabet oli muuttunut kaikkien kuninkaallisten hyveiden perikuvaksi.”

Ei ole epäilystäkään siitä, että Elisabet oli poikkeuksellinen nainen miesten maailmassa. Hän oli älykäs ja määrätietoinen, ja hän loisti suhdetoiminnassa tukenaan ministerinsä, jotka kulissien takana huolehtivat taitavasti hänen julkisista puheistaan ja esiintymisistään sekä asuistaan ja muotokuvistaan vahvistaakseen oikeanlaista kuvaa monarkista ja hänen legendaarisesta kulta-ajastaan.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 22]

”Elisabet on kuolemansa jälkeen saanut paljon paremman maineen kuin hän todellisten saavutustensa perusteella ansaitsisi.”

[Tekstiruutu/Kuva s. 22]

JOHN DEE JA BRITTILÄINEN IMPERIUMI

Elisabet kutsui John Deetä (1527–1608/9) filosofikseen. Tämä arvostettu matemaatikko, maantieteilijä ja tähtitieteilijä oli myös syvästi kiinnostunut astrologiasta ja okkultismista. Hän kertoi kuningattarelle, mikä päivä olisi kaikkein suotuisin kruunajaisille, ja harjoitti taitojaan tämän hovissa. Hänen ansiokseen luetaan ilmauksen ”Brittiläinen imperiumi” yleistyminen, ja hän kannusti Elisabetia pitämään itseään tulevan imperiumin keisarinnana, imperiumin joka luotaisiin valvomalla meriä ja hankkimalla siirtomaita. Tämä päämäärä mielessään hän opetti tutkimusmatkailijoille navigointia erityisesti sitä varten, että nämä voisivat etsiä koillis- ja luoteisväylää itään, sekä tuki siirtokuntien perustamista Pohjois-Amerikan mantereelle.

[Lähdemerkintä]

Kuva: British Museum

[Kuvat s. 20, 21]

A. Englantilaisia polttolaivoja Espanjan armadan joukossa B. Sir Francis Drake C. Kuningatar Elisabet D. Globe-teatteri E. William Shakespeare

[Lähdemerkinnät]

A: Kirjasta The History of Protestantism (Vol. III); B: ORONOZ; C: Kirjasta Heroes of the Reformation; D: Kirjasta The Comprehensive History of England (Vol. II); E: Encyclopædia Britannica/11th Edition (1911)

[Kuvan lähdemerkintä s. 19]

© The Bridgeman Art Library International