IMARTELU

Pyrkimys miellyttää jotakuta teennäisen kiitoksen avulla; mielistely; väärä, vilpillinen tai liioiteltu ylistäminen. Imartelun tarkoituksena on tavallisesti kutkuttaa imarreltavan itserakkautta tai turhamaisuutta, ja siksi se on hänelle vahingollista. Sen vaikuttimena on päästä jonkun toisen suosioon tai hyötyä hänestä aineellisesti, synnyttää toisessa velvollisuudentunnetta imartelijaa kohtaan tai saada kunniaa itselleen. Usein sen tarkoitus on johtaa toinen ihminen ansaan (San 29:5). Imartelu ei ilmaise ylhäältä tulevaa viisautta; se on tästä maailmasta, koska sille on tunnusomaista itsekkyys, puolueellisten erotusten tekeminen ja ulkokultaisuus (Ja 3:17). Jumalaa eivät miellytä vilpillisyys, valehteleminen, ihmisten mielisteleminen tai ylistäminen eikä toisten turhamaisuuteen vetoaminen (2Ko 1:12; Ga 1:10; Ef 4:25; Kol 3:9; Il 21:8).

Ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen 2:3–6:ssa apostoli asettaa vastakkain kristillisen vaelluksen ja imartelun, kun hän sanoo: ”Sillä se kehotus, jonka annamme, ei ole lähtöisin erheestä eikä epäpuhtaudesta eikä petollisuudesta, vaan niin kuin Jumala on koettelemalla todennut meidät sellaisiksi, joille voidaan uskoa hyvä uutinen, niin me puhumme, emme miellyttääksemme ihmisiä, vaan Jumalaa, joka koettelee sydämemme. Emmehän ole minään aikana esiintyneet imartelevin puhein, kuten tiedätte, emmekä ahneutta verhoavassa valepuvussa – Jumala on todistaja! Emme ole myöskään etsineet kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka voisimmekin olla Kristuksen apostoleina kallis taakka.”

Vaikka imartelu saattaa vaikuttaa kannattavalta, Raamatussa osoitetaan, että ”ihmistä ojentava saa myöhemmin enemmän suosiota kuin kielellään imarteleva” (San 28:23). Toisen imarteleminen hyötymistarkoituksessa ilmaisee kaikkea muuta kuin rakkautta. Vihaaja voi turvautua imarteluun, mutta lopulta hänen petollisuutensa vierii takaisin hänen päälleen kuin kivi. (San 26:24–28.)

Imarteluun kuuluu lipevä puhe, jonka tarkoitus on pettää uhria. Ilmaukset ”imartelu”, ”liukas kieli”, ”lipevät huulet” ja ”lipevät sanat” (Ps 5:9; 12:2, 3; Da 11:32), ”lipevyys” (San 7:21; Da 11:34, Rbi8, alav.) sekä ”kaksimerkityksinen” (Hes 12:24, Rbi8, alav.) on käännetty heprean sanajuuresta ḥa·laqʹ ja sen sukulaissanoista. Kaikista mainituista raamatunkohdista käy ilmi, että lipevästi puhuvan vaikutin on paha.

Herodes Agrippa I oli esimerkki siitä, miten tuhoisat seuraukset imartelun ja ihmisten ylistyksen hyväksymisellä on. Ihmisjoukko ylisti häntä imarrellen ja sanoi hänen puhuvan ”jumalan äänellä”. Koska hän hyväksyi imartelun eikä antanut kunniaa Jumalalle, Jumalan enkeli löi häntä ja hän kuoli. (Ap 12:21–23.) Toisaalta Barnabas ja Paavali estivät nopeasti ihmisjoukkoa korottamasta heitä jumaliksi (Ap 14:11–15). Kun eräs juutalainen hallitusmies yritti käyttää Jeesuksesta Kristuksesta imartelevaa arvonimeä ”Hyvä Opettaja”, Jeesus oikaisi häntä heti sanomalla: ”Miksi kutsut minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä paitsi yksi, Jumala.” (Lu 18:18, 19; vrt. Job 32:21, 22.)