SUUN SITOMINEN

Muinaisessa Palestiinassa käytettiin usein nautoja apuna puitaessa suuria viljamääriä. Aluksi lyhteet avattiin ja levitettiin paksuksi kerrokseksi tiivispintaiselle puimatantereelle. Sitten yksi tai useampi eläin polki viljaa sorkillaan tai sitä puitiin puimareellä tai jollain muulla laitteella, jota eläimet vetivät sen yli. Mooseksen laki kielsi: ”Et saa sitoa puivan sonnin suuta.” (5Mo 25:4.) Eläintä ei näin ollen kiusattu estämällä sitä syömästä viljaa, jota sen teki mieli ja jonka puimiseen se kulutti voimiaan (vrt. San 12:10).

Viidennen Mooseksen kirjan 25:4:ään sisältyvää periaatetta voidaan soveltaa myös työtä tekeviin ihmisiin. Paavali sanoi Timoteukselle: ”Laskettakoon vanhimmat, jotka johtavat hyvin, kaksinkertaisen kunnian arvoisiksi, varsinkin ne, jotka työskentelevät kovasti puhumisessa ja opettamisessa.” Apostoli lainasi sitten neuvonsa tueksi lakia, joka kielsi sitomasta viljaa puivan sonnin suuta. (1Ti 5:17, 18.) Samoin perustellessaan korinttilaisille, että ”Herra – – määräsi hyvää uutista julistavat elämään hyvästä uutisesta”, Paavali lainasi 5. Mooseksen kirjan 25:4:ää ja kirjoitti sitten: ”Sonneistako Jumala huolehtii? Vai sanooko hän sen yksinomaan meidän tähtemme? Meidän tähtemmehän se kirjoitettiin, koska kyntömiehen pitää kyntää toivossa ja puimamiehen puida osalliseksi pääsemisen toivossa.” (1Ko 9:8–14.)

Psalmista Daavid puhui ”suun tukkimisesta” kuvaannollisessa merkityksessä sanoessaan, että hän tukkii suunsa, ettei tekisi syntiä (Ps 39:1).