KIVITTÄMINEN

Mooseksen lain alaisuudessa kuolemanrangaistuksen ansaitseva väärintekijä tavallisesti kivitettiin kuoliaaksi (3Mo 20:2). Tämä tehtiin ’pahan poistamiseksi kansan keskuudesta’. Koko Israel kuulisi rangaistuksesta, ja israelilaisten sydämeen juurrutettaisiin pelko sellaista väärintekoa kohtaan. (5Mo 13:5, 10, 11; 22:22–24.) Kivittäessään pahantekijän he osoittivat olevansa innokkaita tosi palvonnan puolesta, tuntevansa huolta siitä, ettei Jumalan nimelle koituisi häpeää, ja haluavansa pitää seurakunnan puhtaana.

Ennen kuin väärintekijä voitiin kivittää, ainakin kahden todistajan piti esittää yhtäpitävä todistus häntä vastaan, ja sen jälkeen he heittivät ensimmäiset kivet (3Mo 24:14; 5Mo 17:6, 7). Sen tietäminen, että todistaja joutuisi itse toimimaan teloittajana, sai hänet harkitsemaan huolellisesti todistustaan ja aivan ilmeisesti esti häntä esittämästä väärää todistusta, joka paljastuttuaan maksaisi valehtelevalle todistajalle hänen oman henkensä (5Mo 19:18–20).

Useimmiten kivittäminen tapahtui epäilemättä kaupungin ulkopuolella (4Mo 15:35, 36; 1Ku 21:13; vrt. 5Mo 22:21). Ruumis saatettiin sen jälkeen varoitukseksi ripustaa paaluun, mutta se sai riippua siinä vain auringonlaskuun saakka. Ruumis haudattiin samana päivänä. (5Mo 21:21–23.)

Jeesus sanoi Jerusalemin olevan ”profeettojen surmaaja ja luoksensa lähetettyjen kivittäjä” (Mt 23:37; vrt. Hpr 11:37). Itse Kristuskin uhattiin kivittää (Joh 8:59; 10:31–39; 11:8). Stefanos surmattiin kivittämällä (Ap 7:58–60). Lystrassa fanaattiset juutalaiset ”kivittivät Paavalia ja raahasivat hänet kaupungin ulkopuolelle, koska luulivat hänen kuolleen” (Ap 14:19; vrt. 2Ko 11:25).

Artikkelissa RIKOS JA RANGAISTUS käsitellään rikoksia, joista rangaistiin kivittämällä.