ITKEMINEN

Voimakkaista tunteista (esim. surusta) johtuvaa kyyneleiden vuodattamista. Menneisyydessä sekä miehet että naiset, myös Daavidin kaltaiset väkevät soturit, itkivät eivätkä pitäneet sitä heikkouden merkkinä (1Mo 42:24; 43:30; 45:2, 3, 14, 15; 46:29; Ru 1:9, 14; 2Sa 13:36; Job 30:25; Ps 6:6–8). Usein itkettiin omaisen tai ystävän kuolemaa (2Sa 18:33–19:4; Lu 7:11–15; 8:49–56; Joh 20:11–15). Kunnioitettujen ja rakastettujen henkilöiden kuolema saattoi saada koko kansan itkemään (2Sa 3:31–34), ja joskus surua ilmaistiin tällä tavoin pitkän aikaa (1Mo 50:1–3, 10, 11; 4Mo 20:29; 5Mo 34:8). Itkuun oli aihetta myös silloin kun kärsittiin tappio sodassa (5Mo 1:44, 45; Jer 31:15; Va 1:16), jouduttiin vankeuteen (Ps 137:1), kärsittiin sortoa (Sr 4:1), jokin suuri onnettomuus kohtasi (Est 3:13, 14; 4:1–4) ja koettiin tunnonvaivoja synnin vuoksi (Esr 10:1–4; Jer 3:21, 22; 31:9; Jl 2:12; Lu 22:54–62; Ja 4:8, 9; ks. SUREMINEN). Babylonialaisen Tammus-jumalan palvontamenoihin liittyi itkeminen (Hes 8:14).

Sen lisäksi että henkilökohtaisen menetyksen tai ahdistuksen aiheuttamat tunteet saivat ihmisen itkemään, itkeminen oli yleistä myös silloin kun tunnettiin suurta huolta toisten vuoksi tai voimakasta myötätuntoa heidän puolestaan. Apostoli Paavali puhuikin siksi toisten uskovien neuvomisesta ja oikaisemisesta kyynelin (Ap 20:31; 2Ko 2:4). Hän mainitsi itkien ne, jotka ”vaeltavat Kristuksen kidutuspaalun vihollisina” (Fil 3:18, 19). Ja koska Paavalin ja Efesoksen seurakunnan valvojien välillä oli läheinen rakkauden side, he kaikki itkivät saatuaan tietää, etteivät he mahdollisesti enää näkisi apostolin kasvoja (Ap 20:36–38).

Toisinaan Jehovan palvojat, mm. Hanna, Hiskia ja Nehemia, itkivät rukoillessaan (1Sa 1:9–11; 2Ku 20:1–5; Ne 1:2–4; Ps 39:12). Ollessaan maan päällä jopa Jeesus Kristus esitti Isälleen nöyriä pyyntöjä ja anomuksia ”voimakkain huudoin ja kyynelin” (Hpr 5:7).