Armon saaminen osoittamalla armoa

IHMISET ovat armollisia itseään kohtaan. He haluavat, että toisetkin olisivat armollisia heille. Kaikki ihmiset tarvitsevat armoa, koska kaikilla on heikkouksia ja puutteita, mitkä pakoittavat heidät tarvitsemaan toisten anteeksiantoa. Mutta miten on useinkin asianlaita? Juuri ne, jotka tarvitsevat armon osoittamista itseään kohtaan, kieltävät sen toisilta. He ilmaisevat itsekästä armoa olemalla erittäin lempeitä ja ymmärtäväisiä niitä kohtaan, joilla on samanlaisia heikkouksia kuin heillä itselläänkin, mutta ovat taipuvaisia olemaan ankaria tuomareita niissä asioissa, joissa he ovat voimakkaita ja tarvitsevat vain vähän anteeksiantamusta. Alkoholi ei ole ehkä kiusauksena jollekulle, ja hän on hyvin suvaitsematon niitä kohtaan, jotka ovat taipuvaisia nauttimaan sitä, samalla kun hän on heikko sukupuolimoraalissa ja vaatii suurta armoa itseään ja toisia samanlaisen heikkouden omaavia kohtaan. Juoruava henkilö voi tuomita ahneen, ahne heiluttaa sormeaan kiivaalle, joka taas vuorostaan herjaa juoppoa, joka pilkkaa epäjumalista, joka rypistää otsaansa haureelliselle, ja kukin näistä on koko ajan yhtä lempeä omaa heikkouttaan kohtaan, kuin hän on ankara toisten heikkouksille.

Synti on syntiä, olkoonpa se sitten mitä lajia tahansa. Jos me loukkaamme Jumalan lakia jossakin kohdassa, niin me olemme rikkoneet hänen lakinsa. Juoruava tekee rikoksen aivan yhtä varmasti kuin huorintekijäkin, ja Jumala luokittelee molemmat rikkojat syntisiksi, ja kummatkin tarvitsevat hänen armoaan ja anteeksiantamustaan. ”Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin.” – Jaak. 2:10.

Opetuslapsi Jaakob lisää kolme jaetta myöhemmin seuraavan tärkeän huomautuksen: ”Se, joka ei osoita armoa, saa armottoman tuomion. Armo riemuitsee voitokkaana tuomiosta.” (Um) Jos meidät tuomittaisiin jyrkästi oikean ja väärän periaatteen mukaan, niin ei kukaan meistä voisi kestää, mutta Jumalan armo tulee väliin meidän hyväksemme voittaen tuomion ja auttaen meidät läpäisemään sen. Mutta jotta me voisimme saada tämän armon Jumalalta, niin meidän täytyy osoittaa sitä toisia kohtaan, eikä vain sellaisissa tapauksissa, joissa on kysymys samanlaisista heikkouksista, joita meilläkin on ja joita me ymmärrämme sen tähden niin hyvin, vaan myöskin niissä tapauksissa, joissa on kysymys synneistä, joihin me emme koskaan kompastu, minkä tähden me emme ymmärrä, miksi toiset tekevät niitä. Jumalan armoa etsivät kristityt eivät voi unohtaa Jeesuksen sanoja: ”Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” – Matt. 6:14, 15.

Usein saa kuulla jonkun tuomitsevan uskollisia Raamatun henkilöitä. Joku saattaa viitata harmissaan kuningas Daavidiin, koska hän lankesi eräässä tapauksessa siveettömyyteen, ja toinen moittii Nooaa juopoksi. On totta, että Daavid teki aviorikoksen Batseban kanssa, ja Nooa joi liikaa viiniä erään kerran. (1. Moos. 9:21; 2. Sam. 11:4) Ärsyyntyihän Mooseskin, nöyrin mies, epäviisaisiin sanoihin, mitkä estivät hänet pääsemästä Luvattuun maahan; Elia pakeni peläten profeetanpalvelustaan; Joona käänsi kulkunsa päinvastaiseen suuntaan, koska hän ei pitänyt aluemääräyksestään; Jeremia päätti lopettaa saarnaamisen, koska se saattoi hänet pilkan ja ivan kohteeksi; Pietari kielsi Jeesuksen ja sovitteli toisessa tapauksessa eräässä opinkohdassa pelon tähden. (4. Moos. 12:3; 20:10–13; 1. Kun. 19:1–18; Jer. 20:7–9; Joona 1:1–3; Matt. 26:69–75; Gal. 2:11–14) Mutta mitä tämä todistaa? Että he olivat paatuneita syntisiä ja kovin jumalattomia? Ei, vaan se osoittaa ainoastaan, että hekin olivat epätäydellisiä ja Jumalan armon tarpeessa. He ottivat vastaan jokaisen nuhteen, minkä Herra antoi, toipuivat tilapäisestä hairahduksestaan syntiin ja menivät uskollisesti eteenpäin.

Heidän omavanhurskaat arvostelijansa eivät huomaa sitä, että nämä miehet eivät väärinkäyttäneet Jumalan armonosoitusta antautumalla jatkuvaan synnintekoon lihallisten heikkouksiensa tyydyttämiseksi. He ottivat vaarin Jumalan nuhteista ja osoittivat, että hän ei tuhlannut heille hukkaan armoaan, vaan että se vaikutti heidän nousemisekseen jälleen vanhurskauteen. Kun nämä arvostelijat syyttävät niin kärkkäästi näitä miehiä ja ovat pitävinään voimassa korkeampia mittapuita kuin Jumala, niin he eivät huomaa, miten tällaiset tapaukset osoittavat Jumalan armon suureksi, kuten Paavali sanoi: ”Missä synti oli yltäkylläinen, siinä oli ansaitsematon hyvyys vielä yltäkylläisempi.” (Room. 5:20, Um) Eivätkä he arvosta näitäkään Jeesuksen sanoja: ”Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta.” (Luuk. 6:37; Room. 14:4) Nämä ylpeät arvostelijat tarvitsevat epäilemättä enemmän armoa kuin ne, joita he arvostelevat, ja jos heidän syntinsä kirjoitettaisiin paperille maailman luettaviksi, niin he paljastuisivat ehkä yhtä syyllisiksi samoihin synteihin ynnä moniin muihinkin. He muistuttavat niitä omavanhurskaita fariseuksia, jotka paisuivat siitä ylpeydestä, että he eivät olleet toisten kaltaisia, mutta joista Jeesus sanoi kumminkin, että portot menevät Valtakuntaan ennen heitä. – Matt. 18:23–35; 21:31; Luuk. 18:11.

Mutta kenenkään ei pidä tehdä tästä hätiköiden sellaista johtopäätöstä, että kukaan saisi hellittää ja sallia lihan syntien ja himojen ottaa meidät valtaansa, vedoten sitten Jumalan armoon, että hän vie meidät kaiken läpi uuteen maailmaan. Ne, jotka haluaisivat olla vanhurskaita, eivät ole täydellisiä; he lankeavat, mutta heidän on noustava ja seisottava jälleen suorina. (Sananl. 24:16) Henkilöt ovat saattaneet olla juoppoja, epäjumalanpalvelijoita, varkaita, huorintekijöitä ja niin edelleen, ennen kuin he oppivat tuntemaan Jehovan vaatimukset, mutta kun he lähtevät seuraamaan Jeesusta hänen askeleissaan, niin he karttavat alhaisen menneisyyden vanhoja polkuja. (1. Kor. 6:9–11) Heidän täytyy sotia heikkoa lihaa vastaan vaeltaakseen Jumalan hengen mukaisesti.

Apostoli Paavali osoitti tämän taistelun lihan ja hengen välillä sanoen: ”Ei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.” (Room. 7:18, 19, 22, 23) Hän jatkaa todisteluaan osoittaen, että voitto tulee Jumalalta Kristuksen kautta niille, ”jotka [eivät] vaella lihan mukaan, vaan Hengen”. – Room. 8:1–8.

Me kaikki olemme siis epätäydellisiä syntisiä ja armon tarpeessa. Armo, mikä vaikuttaa pelastumiseksemme, tulee Jehovalta: ”Herran, meidän Jumalamme, on armo ja anteeksiantamus.” (Dan. 9:9) Se suodaan meille Kristuksen Jeesuksen kautta, ”jonka välityksellä meillä on vapautuksemme lunnaitten avulla, syntiemme anteeksiantamus”. (Kol. 1:14, Um) Lopuksi, meidän täytyy osoittaa sitä toisia kohtaan, jos aiomme saada sitä itsellemme: ”Sietäkäämme toisiamme ja antakaamme toisillemme anteeksi jatkuvasti empimättä, jos jollakulla on syytä valitukseen toista vastaan. Niinkuin Jehovakin empimättä antoi teille anteeksi, niin tehkää tekin. Onnellisia ovat armolliset, koska heille osoitetaan armoa.” – Kol. 3:13 ja Matt. 5:7, Um.