Mitä on rakastettava ja mitä vihattava
SINÄ olet epäilemättä kuullut uskonnollisista saarnastuoleista yhä uudelleen vanhan laulun ”rakkaudesta”, mutta tämä sana osoittautuu lahkolaisten käyttämänä usein heikoksi ja merkityksettömäksi. He eivät näy löytävän toisinaan kylliksi rakastettavaa. He rakastavat Jumalaa, ihmistä, lähimmäistään, maailmaa, jokaista ja kaikkea – niin he kumminkin sanovat!
Mutta tämä kiintymys osoittautuu harvoin kovinkaan syvälliseksi. Se tavallisesti ’peittää joukon syntejä’, kuten juoruamista, takanapuhumista, kateutta tai pettämistä liike-elämässä. Kunhan vain tulee sota, niin se saarnastuoli, mistä ”rakkauslaulu” on kaikunut, muuttuu värväyskorokkeeksi. Lahkolaiset syöstään tappamaan oman lahkonsa ja toisten lahkojen ulkomaalaisia jäseniä vähät välittäen rakkauden vaatimuksista. Poliitikko tekee kuuluisiksi sanat: ”Minä vihaan sotaa!” Papit toistavat niitä papukaijamaisesti kautta maailman. Mutta heidän rauhanrakkautensa ei ole kuitenkaan kyllin voimakas estääkseen sitä, mitä he väittävät vihaavansa.
Kristus Jeesus kysyi eräässä tilaisuudessa kolme kertaa apostoliltaan Pietarilta, tunsiko tämä kiintymystä häneen, ja vastasi Pietarin myöntävään vastaukseen: ”Ruoki minun pieniä lampaitani.” (Joh. 21:15–17, Um) Katsahdus uskonnollisen kristikunnan hajallisiin, hengellisesti laiminlyötyihin laumoihin saattaa meidät vakuuttuneiksi siitä, että niiden ”hengelliset paimenet” eivät ole ravinneet niitä, minkä vuoksi he eivät voi rakastaakaan niitä.
Herkkätunteinen maailmanihminen ajattelee tietävänsä, mitä rakkaus on. Hän valitsee toisen ihmisen, jolle hän osoittaa paljon jumalointia. Ennen pitkää on hänen ”rakkautensa” tuohon vastakkaista sukupuolta olevaan luomukseen muodostunut petolliseksi luomuksen palvonnaksi, mitä seuraa hyvin luultavasti epäsiveellisyys häikäilemättömän maailman huolettomien tapojen mukaisesti. Jumalan Sana sanoo tuollaista menettelyä ”maalliseksi, eläimelliseksi, demoniseksi”, eikä rakkaudeksi. – Jaak. 3:15, Um.
Tosi kristillinen rakkaus on jyrkästi päinvastaisena epäitsekäs ja vapaa kaikista vanhan maailman kerskuvista, säädyttömistä, vihankaunaa kantavista taipumuksista. (1. Kor. 13) Tästä rakkaudesta annettiin korkein esimerkki, kun Jehova Jumala uhrasi Poikansa, ”ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä”. Jeesus teki vuorostaan rakkaudellisesti oman osansa uhraten halukkaasti elämänsä Jumalan päätöksen mukaan. Kun on tällaisia noudatettavia esimerkkejä kuin nämä, niin ei yksikään tosi kristitty voisi myöntyä rakastamaan sitä, mitä Jumala vihaa, eikä osoittaa mitään luotua kohtaan suurempaa rakkautta kuin Jumalaa kohtaan. – Joh. 3:16; Room. 1:22, 23.
Mihin Jumalan rakkaus loppuu sitten, ja mistä hänen vihansa alkaa? Se lahkolaisten selitys, että Jumala olisi antanut Poikansa tämän vanhan asiainjärjestelmän puolesta, on täysin perusteeton. Kukaan kristitty ei ole näin ollen velvollinen rakastamaan itsekkäitä poliittisia yrityksiä eikä alentavia yhteiskunnallisia menetelmiä, mitkä ovat niin vallitsevina tässä maailmassa. Sama Johanneksen kirja kertoo, mitä Jeesus sanoi Pilatukselle: ”Minun valtakuntani ei kuulu lainkaan tähän maailmaan. . . . minun valtakuntani ei ole tästä lähteestä.” Sama kirjoittaja sanoo selvästi: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta. Ja maailma katoaa ja sen himo mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti.” – Joh. 18:36, Um; 1. Joh. 2:15–17.
Kristityitä syytetään usein siitä, että he ”taistelevat vihasta” ja ovat ”kaikkea vastaan”, yksinkertaisesti siksi, että he noudattavat näitä raamatullisia periaatteita. (Joh. 15:19) Maailmanihmiset viittaavat taas näytelläkseen omaa vanhurskauttaan sokeitten, vanhojen, lasten ja eläinten huoltamiseksi perustettuihin laitoksiinsa. Mutta mitä nämä kaikki osoittavat kumminkin? Eivätkö ne ole vain suoranaisia myönnytyksiä siitä, että on olemassa sellaiset epätäydelliset, itsekkäät olosuhteet, mitkä tekevät ne pakollisiksi? Esimerkiksi, tämä asiainjärjestelmä korjaa veronsa kantavien sotiensa aikana suuren sadon leskiä. Se, että vastuulliset huolehtivat myöhemmin noista leskistä, ei ole epäitsekästä rakkautta, vaan pikemminkin luonnollinen velvollisuus.
Vaikka kristityt eivät kielläkään, että tiede ja lääkintätaito on auttanut mukavampaan elämään, niin he muistavat kuitenkin aina, että kaikella on paikkansa, ja tieteen, lääketieteen ja niiden liittolaisten ”paikka” ei ole suinkaan palvottavien joukossa. Heidän täytyy varata palvontansa yksin Jumalalle ja Kristukselle Jeesukselle. Muista, että tiede saattaa vähentää sinun mahdollisuuksiasi saada joitakin sairauksia, tai se voi parantaa hoitoa tai toipumismahdollisuuksia, mutta se ei voi uudelleenluoda ruumiin elimistöä itseään. Jumala takaa kumminkin tämän uudelleenluomisen aina iankaikkiseen elämään asti niille, jotka etsivät sitä. – Joh. 17:3.
Koko ajatus omaksua tämä maailma, rakastaa sitä ja yrittää ”kääntää se” ja tehdä se kelvolliseksi Kristuksen valtakunnan käyttöön on väärä käsitys, mitä kristikunnan papit ovat liian kauan painaneet ihmisten mieleen. Jeesukselle tarjosivat hänen aikalaisensa kuninkuutta tässä maailmassa, mutta hän ei halunnut sitä lainkaan. Hänelle tarjottiin sen lisäksi suuren maailman diktaattorin valtaa, valtuutta, mikä olisi himmentänyt mahtavat keisarit pelkiksi hänen alamaisikseen. Tämän kiusauksen esitti hänelle eräs, jolla oli valta antaa se, ”tämän asiainjärjestelmän jumala”, Saatana Perkele. Mutta hinta oli sama kuin nytkin: tuollaisen hallitsijan on tunnustettava Saatana ylimmäksi ja kaikkivaltiaaksi. Jeesuksen vastaus ei kaipaa mitään selitystä: ”On kirjoitettu: ’Jehovaa Jumalaasi sinun täytyy palvoa ja yksin hänelle täytyy sinun suorittaa pyhää palvelusta.’” (Joh. 6:15; Luuk. 4:5–8, Um) Jeesus tiesi, että Jumala oli määrännyt vanhan saatanallisen ”asiainjärjestelmän” tuhottavaksi. Hänen rakkautensa ja toivonsa kohdistui ’uusiin taivaisiin ja uuteen maahan, joissa on asustava vanhurskaus’. – 2. Piet. 3:10, 13.
Jumalaa rakastavien kristittyjen täytyy arvostaa tämän mukaisesti hänen Sanaansa. He eivät voi rakastaa mitään, minkä Jumala on määrännyt tuhottavaksi. Heidän täytyy inhota kauhistuksia, jotka vaativat maailmanhallintoa Jumalan valtakunnan asemesta, vääriä oppeja, mitkä turmelevat Jumalan oikean ymmärtämisen ja väärinesittävät hänen päätöksensä, ja syntisiä tapoja, mitkä häpäisevät Jumalan Sanaa. Mutta samalla kun he odottavat uutta maailmaa itselleen, he eivät kätkeydy itsekkäästi mihinkään luostariin salaten toivonsa toisilta.
Kristityt antavat nykyään Jeesuksen tavalla valonsa loistaa kuin lampunjalalta. Jumalan loistava uusi maailma, sen ohjelma todelliseksi maailman parantamiseksi, se näkyvä järjestö, mikä on nyt annettu heille Jumalan ylistämistyön tekemiseksi, Jumalan Sana, Raamattu, heidän työtoverinsa, hyvätahtoiset ihmiset, jotka kokoontuvat yhäti paisuvaan teokraattiseen järjestöön – kaikkea tätä tosi kristityt rakastavat koko sielullaan eli elämällään. He antavat elämänsä, jotta toiset oppisivat tuntemaan tämän ja saisivat elämän. – Matt. 5:14–16.