Lukijain kysymyksiä

● Heinäkuun 1. p:n Vartiotornissa 1951 sanotaan sivulla 202 kappaleessa 3: ”Heidän tulee rukoilla hänen puolestaan, niin että hän voi kuulla, mitä he rukoilevat, ja ilmaista yhtyvänsä siihen lausuen ’amenensa’.” Merkitseekö tämä, että kun joku on rukoillut kokouksessa tai aterialla, niin kaikkien kuulijoitten tulee sanoa ”amen” osoittaakseen myöntymyksensä? – A. B., Kultarannikko.

Ei, se olisi tämän lausunnon epäoikeutettua erottamista yhteydestään. Vartiotorni käsitteli hengellisesti sairasta, jonka puolesta seurakunnan vanhempien miesten tuli rukoilla. Heidän rukouksensa tarkoituksena oli sairastavan rakentaminen ja vahvistaminen esittäen hänen vaikeutensa ja tarjoten raamatullisia neuvoja ja menetelmiä niiden voittamiseksi sekä anoen Jehovan apua hengellisesti sairaan puolesta. Mutta sallisiko tuo sairastava itseään autettavan? Tunnustaisiko hän virheensä, syyt hengelliseen ahdistukseensa, annettujen neuvojen viisauden, ehdotettujen menetelmien noudattamisen välttämättömyyden toipumisekseen? Vai olisiko hän harhaantunut niin kauas oikealta tieltä ja tullut niin heikentyneeksi hengellisesti, että hän ei noudattaisi tuota rukoillen tarjottua apua? Tällaisessa tapauksessa voi henkilön suhtautuminen rukoukseen ja sen sisältöön olla kyseenalainen jossakin määrin, minkä vuoksi on paikallaan, että hän ilmaisee selvästi sen ja lausuu kuuluvasti tai sydämessään ”amen”, osoittaen myöntyvänsä rukoukseen.

Tilanne on toinen, kun rukoillaan kokouksissa tai aterioilla. Ei ole mitään syytä panna kaikkien kuulijain myöntymystä kyseenalaiseksi. Sellaisissa tilaisuuksissa esitetty sopiva rukous ei herätä erimielisyyttä, joten ei tarvita myöntymyksen ilmaisemistakaan. Mutta jos kuulijat haluavat lisätä kuuluvan ”amenen” loppuun, niin sitä vastaan ei ole mitään sanottavaa. Kansa lausui ”amenensa” Daavidin erään kiitospsalmin lopussa, ja israelilaiset osoittivat toisissa tapauksissa myöntymyksensä käyttämällä tätä sanaa. (5. Moos. 27:14–26; 1. Aikak. 16:7–36; Ilm. 5:14) Puhuessaan rukoilemisesta tuntemattomalla kielellä Paavali sanoi: ”Kuinka oppimaton paikalla istuva saattaa sanoa ’amen’ sinun kiitokseesi? Eihän hän ymmärrä, mitä sanot.” (1. Kor. 14:16) Me emme puhu nykyään tuntemattomilla kielillä, mutta jotkut, jotka rukoilevat, eivät ota aina huomioon ihmiskuulijoitaan, niin että puhuisivat selvästi ja kyllin äänekkäästi, jotta kaikki kuulisivat helposti. Sellainen rukous ei ylennä eikä rakenna kuulijoita, eivätkä he voi yhtyä esitysten rukoushenkeen eivätkä ilmaista myöntymystään äänettömin tai kuuluvin ”amenin”.

Sana ”amen” ilmaisee myös kuulijoille, että on tultu loppuun. (Ps. 41:14; 72:19, 20; 89:53; Room. 16:27; Gal. 6:18; Juud. 25) Tästä syystä on sopivaa, että ääneen rukoileva lopettaa rukouksensa aina selvästi kuuluvalla ”amenella”. Hän ilmaisee siten lopettaneensa, ja kuulijat, jotka ovat pitäneet päänsä kumarruksissa, voivat asettua tavalliseen asentoonsa. Ääneen rukoilevan tulee siis sanoa ”amen” lopussa, ja kuulijat voivat tehdä samoin tai olla niin tekemättä, jos he niin haluavat.

● Hyväksyykö Seura hyvässä tarkoituksessa pidetyt lahjanantotilaisuudet häitten tai lapsen syntymän edellä? Pitäisikö lahjat panna näytteille antajiensa nimin varustettuina? – M. F., New York.

Seura ei paheksu sopivasti järjestettyjä lahjanantotilaisuuksia, mutta ei ole hyvä tulla ajatuksen valtaamaksi ja saattaa Herran kansaa liiaksi innostumaan niihin. Yhden tai kahden henkilön on helppo panna tällainen alulle ja saada muodostumaan loputon lahjanantotilaisuuksien sarja. Se voi kuormittaa ystäviä, viedä heidän aikansa ja rahansa lahjoihin, joihin heillä ei ole aina varaa. Voit sanoa, ettei lahjoja tarvitse tuoda, mutta tapa vaatii niitä, ja enemmistö tuo niitä, joten olisi noloa tulla tyhjin käsin. Lahjojen antamisessa ei ole varmasti mitään väärää. Jos se tehdään vapaasti itsestään, niin se on suositeltavaa veljellistä hyvyyttä ja ilmaisee toisinaan todellista kristillistä huolenpitoa. Onpa meillä raamatullinen velvollisuuskin ottaa huomioon ne ystävät, jotka ovat tarpeessa, ja auttaa heitä. Me saatamme käyttää tällaisia lahjanantotilaisuuksia auttaaksemme, mutta meidän ei tarvitse odottaa niitä eikä jättää antiamme tuollaisiin totunnaisiin aikoihin ja tilanteisiin. Apua tarvitaan joskus toisinakin aikoina. Meidän tulee antaa, kun tarve vaatii, ja niille, joilla on kipeä tarve, ja tehdä se halustamme, tuollaisiin lahjanantotilaisuuksiin kutsua saamatta, jotka velvoittavat antamaan, olkoonpa vastaanottaja tarpeessa tai ei.

Tuleeko antajien ilmaista itsensä lahjan mukana? Miksi heidän pitäisi? Ne, jotka antavat kalleimmat lahjat, eivät varmastikaan etsi julkista suosionosoitusta. Se voisi saattaa hämilleen köyhemmät ystävät, joiden täytyy antaa vaatimattomampia lahjoja, ja panna heidät kenties käyttämään enemmän varoja, kuin mitä he todellisuudessa voisivat. Miksi siis korottaisimme rikasta ja nöyryyttäisimme köyhää, vaikka se tapahtuisikin tarkoituksetta? (Jaak. 2:1–4) Tämä lahjan ja sen antajan julistaminen ei ole raamatullista. ”Kun ryhdyt antamaan almuja, niin älä puhalla torvea edelläsi, niinkuin ulkokullatut tekevät synagoogissa ja kaduilla, jotta ihmiset ylistäisivät heitä. Totisesti minä sanon teille: he saavat paraillaan täyden palkkansa. Mutta kun sinä annat almuja, niin älä anna vasemman kätesi tietää, mitä oikea kätesi tekee.” (Matt. 6:2, 3, Um) Jos otettaisiin käytäntöön nimettömät lahjat, niin olisivatko lahjat yhtä kalliita? Kuluttaisiko antaja rahaa yli varojensa, jos hän ei tulisi ilmaistuksi lahjan mukana? Se mittaisi tosiaan lahjan takana olevan epäitsekkyyden. Sellainen antaminen miellyttää Jumalaa.

Eräs äärimmäisen tärkeä seikka lopuksi, olkoonpa kysymyksessä lahjanantotilaisuus tai häät tai vastaanotot tai vain todistajien ystävällinen kokoontuminen. Valvokaa toimintaa, niin että tuloksena on jotakin mieltärakentavaa. Typerät leikit ovat lapsellisia ihmisiä varten. Kypsät kristityt ovat edistyneet niiden ohi, jättäneet ne taakseen. Sukupuolisia herätteitä antava tai intohimoinen tanssiminen räikeänmeluisan jatsin tahdissa ei ole kristittyjä varten, vaikka sopivaa tanssimista ja musiikkia ei voidakaan tuomita. Kun Jeesus kävi hääjuhlassa, niin hän käytti tilaisuutta kirkastaakseen Jumalaa suorittaen ensimmäisen ihmetyönsä, veden muuttamisen viiniksi. (Joh. 2:1–11) Ja me voimme olla varmoja siitä, ettei hän suinkaan ryhtynyt myöskään suutelemaan morsianta – joten mekin jätämme tuollaiset naista korottavat tavat jälkeemme luomusta palvovaan maailmaan, mihin ne kuuluvat. Kaiken tuollaisen kevytmielisen käyttäytymisen tai ruoan tai juoman liiallisen nauttimisen sijasta meidän tulee valvoa toimintaamme ja ohjata huvittelumme hyödyllisiin uomiin, kuten Valtakunnan laulujen laulamiseen, raamatullisten arvausleikkien leikkimiseen, kenttäkokemusten kertomiseen ja niin edelleen. Nämä eivät ole meille ainoastaan sopivaa rentoutumista eivätkä ainoastaan tutustuta meitä paremmin toisiimme, vaan ne myöskin auttavat hyvätahtoisia ihmisiä, jotka saattavat olla läsnä, ja antavat heille suotuisan käsityksen Jehovan kansasta.

Me sanomme siis, ettei oikein suunnitelluissa lahjanantotilaisuuksissa ole mitään väärää, eivätkä ne, jotka jäävät niistä pois, saa arvostella niihin meneviä eikä päinvastoin. Olkaa kohtuullisia niiden pitämisessä, antamisessa, aineellisen ruoan ja juoman nauttimisessa siellä ollessanne ja tehkää niistä henkisesti rakentavia. Muistakaa aina Kristusta, esimerkkiämme. (1. Piet. 2:21) Hän ei kuluttanut liikaa aikaa sellaisiin, ei näytellyt huomattavasti antamista, ei tullut syömäriksi eikä juomariksi sellaisissa tilaisuuksissa enempää kuin milloinkaan muulloinkaan. Ollessaan yhteisissä tilaisuuksissa hän käytti niitä Jumalan kunniaksi, mutta hän ei sitonut iltojaan kutsuihin eikä kuluttanut voimiaan seuraelämään. Hänen intonsa Jehovan ja saarnaamistyön puolesta kulutti hänen aikansa ja voimansa. Niin tulee olla meidänkin laitamme saattaessamme eri toiminnat tasapainoon niiden tärkeyden mukaan.

● Onko sopivaa ehdottaa tai juoda maljoja Jumalalle tai Kristukselle tai Valtakunnalle? – J. S., Pennsylvania.

Toisinaan esitetään maljoja, ja joukkoon kuuluvat katsovat velvollisuudekseen yhtyä niihin. Tämän tavan juuret ovat syvällä muinaisessa pakanuudessa. Babylonialaiset joivat maljoja jumalilleen ja tulivat juovuksiin. Raamattu esittää kertomuksen eräästä tällaisesta tilaisuudesta. Belsassar määräsi vuonna 539 eKr. heprealaisten temppelipalveluksessa käytetyt pyhät astiat tuotaviksi esille, ja hän ja hänen kemuileva seurueensa ”joivat viiniä ja ylistivät . . . jumalia”. (Dan. 5:1–4) Tällaista maljojen juomista ei voida mitenkään verrata niihin juomauhreihin, mitkä Jehova sääti temppelipalvelustaan varten. Kun kreikkalaiset pitivät huvituksiaan ja juopuivat niissä, niin se tapahtui hurskaista syistä: he joivat ahnaasti pakanajumaliensa kunniaksi. Roomalaiset noudattivat kreikkalaisten jälkeen samanlaisia pakanallisia uskonnonmenoja juoden maljoja jumalille. Heillä oli niin paljon jumalia, että jokainen oli luonnollisesti juovuksissa ennenkuin menot päättyivät. Ihmissankareille juotiin maljoja samalla tavalla.

Skandinavialaiset kokoontuivat ennen kristinuskoon kääntymistään juominkeihin ja joivat maljoja Odinille, Njordille ja Freyalle. Kristityt lähetystyöntekijät eivät voineet hävittää näitä tapoja, mutta maljat muutettiin ”kunnioittamaan” Jumalaa ja Kristusta sekä useita suojeluspyhimyksiä ja aikaansaamaan pelastuksen noiden työntekijäin sieluille. Tuleva autuudentila yhdistettiin alituiseen juomiseen ja suureen päihtymiseen. Jehova Jumalaa ja Kristusta Jeesusta ei kunnioitettu muuttamalla pakanalliset maljojenjuomistavat heidän tai ihmisten kunniaksi. Jumalan Sana Raamattu neuvoo meitä, millä tavalla häntä tulee kunnioittaa, emmekä me lisää hänen Sanaansa tätä kohtaa, varsinkaan kun tämä lisäys tulee pakanallisista tavoista. Me saatamme näyttää maailman ihmisistä ahdasmielisiltä karttaessamme tätä maljojenjuomistapaa monien muiden moitittavien tapojen ohella. Me olemmekin sellaisia. Mutta älä unohda koskaan hetkeksikään, että meidän kristillinen ahdasmielisyytemme koituu meidän pelastukseksemme samoin kuin maailman vapaamielisyys koituu sen tuhoksi. – Matt. 7:13, 14.