Lukijain kysymyksiä

● Seuran ehdottaman vihkimäkaavan mukaan toistaa naimisiin menevä mies vihkimistoimituksen suorittajan jäljessä, että hän rakastaa ja vaalii vaimoaan ”niin kauan kuin me kumpikin elämme tai kunnes Jumala lopettaa avioliittojärjestelyn”. Mitä tarkoitetaan sanoilla: ”kunnes Jumala lopettaa avioliittojärjestelyn”? – L. K., New York.

Jotkut ovat mietiskelleet tätä lausetta ja sanoneet sen merkitsevän avioliiton päättymistä raamatullisesti eroon aviorikoksen perusteella. Mutta niin onnetonta tulosta ei toki kuvitella avioliiton solmiamisen onnelliseen aikaan. Se ei ole Jumalan alullepanema päättyminen, vaan aviorikkoisen puolison epäpuhtauden aiheuttama murheellinen loppu. Toiset ovat selittäneet tuon lausunnon tarkoittavan sitä, että maalliseen luokkaan kuuluvan voideltu puoliso otetaan lopulta taivaaseen hallitsemaan Kristuksen kanssa. Voidellun puolison kuolema päättää sellaisen avioliiton. Tämä ei voi siis olla tässä tarkoitettu ajatus. Eikä pitäisi käsittää niinkään, kuin taas jotkut ovat ymmärtäneet, että se merkitsee ehdottomasti avioliittojen loppumista, kun Jumalan maan täyttämistä koskeva toimeksianto on toteutettu.

Tuota lausuntoa käytetään vain jonkin mahdollisuuden ilmaisemiseksi mistä tahansa tulevaisuudessa tapahtuvasta päättymisestä, mikä saattaa johtua Jumalan kaitselmuksesta. Kun maan täyttämistä koskeva toimeksianto on toteutettu, kun lasten synnyttäminen lakkaa, niin aviopuolisot saattavat jatkaa yhdessä elämistään elämäntovereina tai eivät ehkä tee niin, riippuen Jumalan tahdosta tuona tulevana etäisenä aikana. Me emme voi sanoa tänä aikana, mitä Jumalan kaitselmus järjestää etäisessä tulevaisuudessa uudessa maailmassa. Tuo lausunto ottaa vain huomioon Jumalan jonkin tulevan toiminnan, mikä voi lopettaa avioliittojärjestelyn, mutta se ei merkitse sitä, että tällainen Jumalan toimeenpanema lopetus tapahtuu todellisuudessa. Me jätämme tämän kokonaan Herran tulevan toiminnan varaan, ja tuo lausunto on otettu vain osoittamaan, että jos sellaiseen toimenpiteeseen ryhdytään joskus tulevaisuudessa, niin kaikki avioparit mukautuvat silloin iloiten Jumalan tahtoon sellaisena, kuin se ilmenee sinä etäisenä aikana.

● Mitä todisteita meillä on siitä, että paholaiset heitetään Saatanan kanssa syvyyteen Harmagedonissa ja että ne palaavat hänen mukanaan Kristuksen tuhatvuotishallituksen lopussa? – R. R., Panamavyöhyke.

Käärmeen pään murskaaminen tarkoittaa Käärmeen, Perkeleen sitomista ja syvyyteen heittämistä. Jumala sanoi Saatanalle Eedenissä: ”Minä panen vihollisuuden sinun ja vaimon välille, sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; hän on murskaava sinun pääsi, ja sinä olet väijyvä hänen kantapäätänsä.” (1. Moos. 3:15, Kat. Veljesk. [engl.]) Jumalattomat enkelit eli paholaiset kuuluvat Käärmeen siemeneen; ne ovat sen näkymätön, henkinen osa. Koska Jumalan vaimon Siemen, nimittäin Kristus Jeesus, pidättää Käärmeen siemenen yhdessä Käärmeen kanssa, niin jumalattomien paholaisten pidätys merkitsee ilmeisesti heidän syvyyteen heittämistään yhdessä Perkeleen kanssa. Paholaiset ovat pelänneet ja pelkäävät pitkin aikaa tuota syvyyttä. Kun Jeesus oli maan päällä ja käski paholaisia poistumaan henkilöistä, jotka ne olivat ottaneet haltuunsa, niin paholaiset osoittivat eräässä tilaisuudessa odottavansa syvyyteen joutumistaan ja yrittivät lykätä sen tuonnemma, sillä kertomus sanoo: ”Ne pyysivät häntä, ettei hän käskisi heidän mennä syvyyteen.” – Luuk. 8:31.

On totta, ettei Ilmestyskirjan 20. luku mainitse erityisesti paholaisia, kun se puhuu Saatanan heittämisestä syvyyteen ja palaamisesta lopulta hetkeksi takaisin. Mutta sikäli kuin Ilmestyskirjan 12:9 osoittaa, että Saatanan enkelit on poistettu taivaasta ja singottu alas maan päälle hänen mukanaan, niin on johdonmukaista uskoa, että kun häntä vastaan aiheutettu ahdistus uusitaan silloin Harmagedonissa, kun tämä saarnaamisen väliaika on ohitse ja kun hänen kukistumisensa otetaan jälleen esille ja täydennetään Jumalan Kaikkivaltiaan taistelussa, mikä saattaa hänet syvyyteen, niin paholaiset menevät hänen mukanaan. Ne olivat mukana hänen kukistumisensa alussa ja ovat hänen kanssaan johdonmukaisesti katsoen sen päättyessäkin. Me tiedämme varmasti, ettei niiden sallita jäädä nykyiseen asemaansa eikä tilaansa tuhatvuotishallituskaudeksi häiritsemään Jumalan tuoksi ajaksi päättämiä toimenpiteitä. Kun Ilmestyskirjan 20:3 puhuu siis Saatanan kiinniottamisesta ja sinkoamisesta syvyyteen, jottei hän harhaannuttaisi kansoja enää, niin me voimme siis otaksua, että hänen enkelinsäkin sidotaan hänen mukanaan, jotta nekään eivät voisi eksyttää. Vain Saatana mainitaan, koska hän on päämies ja koska on ymmärrettävä, että hänen joukkonsa saavat jakaa hänen kohtalonsa.

Koska asiaa tältä kannalta katsoen ei ole välttämätöntä mainita nimenomaan paholaisten menevän syvyyteen Saatanan mukana, niin ei ole tarpeellista sanoa nimenomaan niitä vapautettavankaan hänen mukanaan noiden tuhannen vuoden lopussa. (Ilm. 20:7) Samoin kuin päämiehen, Saatanan, maininta riittää ja sisältää hänen alaisensa näkymättömän järjestön, kun kertomus puhuu syvyyteen vajoamisesta, niin riittää Saatanan mainitseminen yksinään sisältämään paholaiset silloinkin, kun se puhuu lyhytaikaisesta syvyydestä vapauttamisesta. Saatana saa paholaisiltaan apua asettaessaan loppukoetuksen niiden tuhannen vuoden lopussa. – Katso toukok. 15. p:n Vartiotornista 1949 sivuja 148, 149, 153–155.

Huomaa, että Ilmestyskirjan 20:10 sanoo Perkeleen singottavan lopulta ”tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat”. ”Peto” ja ”väärä profeetta” tarkoittavat Saatanan näkyvää järjestöä, mikä tuhotaan Harmagedonissa. Mutta siinä ei mainita hänen näkymättömän järjestönsä olevan siellä. Näkymätön osa, paholaiset, on pahempi, ja jos kerran näkyvä katsotaan esittämisen arvoiseksi, niin näkymättömän mainittaisiin varmasti myös olevan siellä, jos niin olisi. Mutta koska tästä Saatanan järjestön tärkeimmästä osasta ei puhuta tuossa pysyvän hävityksen paikassa olevana pedon ja väärän profeetan kanssa, niin meillä on lisäsyitä uskoa, että Saatanan alaiset paholaiset ovat hänen mukanaan, kun hänet singotaan ikuiseen tuhoon, mitä kuvataan ”tuli- ja tulikivijärvellä”.

Kun toisiaan vastaan olevien kenraalien johtamat kaksi armeijaa ryhtyvät taisteluun, niin me ilmoitamme tuloksen sanomalla, että tämä kenraali voitti ja tuo joutui häviölle, mainiten ainoastaan kenraalin nimeltä. Mutta me ymmärrämme, että kummankin kenraalin mukana on hänen armeijansa. Samoin on Ilmestyskirjan 20:3, 7, 10:nnessäkin. Kun nuo jakeet puhuvat Saatanan syöksemisestä syvyyteen, hänen irtipäästämisestään sieltä ja hänen heittämisestään tuliseen järveen, mikä kuvaa tuhoa, niin on ymmärrettävä, että hänen alaisensa paholaiset saavat hänen kanssaan kokea saman.

● Miksi Seura ei paina yksinkertaistettua aineistoa vanhempien käytettäväksi opettaessaan lapsille Raamatun totuuksia? – Lukijain usein tekemiin tiedusteluihin perustuva kysymys.

Jehova Jumala asettaa vanhemmille itselleen vastuun lastensa opettamisesta. ”Nämä neuvot, mitkä minä annan sinulle tänään, tulee sinun kiinnittää mieleesi; sinun täytyy teroittaa niitä lapsillesi ja puhua niistä, kun istut kotona ja kun lähdet matkalle, kun käyt levolle ja kun nouset.” (5. Moos. 6:6, 7, Ak) Samanlaisia neuvoja toistetaan muuallakin. (1. Moos. 18:17–19; 5. Moos. 4:9, 10; 11:19–21; Ps. 78:1–8; Jes. 38:19) Tämä periaate jatkuu yhä kristittyjen vanhempien varteenotettavaksi. Neuvottuaan lapsia tottelemaan vanhempiaan apostoli Paavali jatkaa: ”Ja te, isät, älkää ärsyttäkö lapsianne, vaan jatkakaa heidän kasvattamistaan Jehovan kurissa ja arvovaltaisessa neuvonnassa.” – Ef. 6:4, Um.

On totta, että Jehova varasi lakinsa mukana papiston, jonka jäsenten tuli opettaa kansaa. (Mal. 2:7) On myöskin totta, että kun lakiliitto päättyi ja kristillisyys pantiin alulle, niin varattiin uusi papisto pitämään huolta kuuliaisten ihmisten tarpeista sekä nykyinen järjestetty ”uskollinen ja arvosteluälyinen orja”-luokka, jonka tehtäväksi on uskottu ”antaa heille heidän ruokansa sopivaan aikaan”, tarkoittaen hengellistä ravintoa. (Matt. 24:45–47; Hepr. 3:1; 1. Piet. 2:9; Ilm. 20:6) Mutta me emme saa tehdä tästä sitä johtopäätöstä, että ”uskollisen ja arvosteluälyisen orja”-luokan pitäisi julkaista erityisiä kirjoja lapsille. Israelin papit eivät kirjoittaneet erikoiskirjakääröjä lasten tutkittavaksi. Jumalan Laki ei määrännyt kasvattamaan erityisesti lapsiryhmiä erossa aikuisista. Sekä nuorten että vanhojen piti kokoontua yhteen saamaan opetusta. (5. Moos. 31:10–13) Samoin on nytkin. ”Uskollinen ja arvosteluälyinen orja” tarjoaa hengellistä ravintoa ja järjestää erilaisia seurakunnankokouksia, jotta kaikki, nuoret ja vanhat yhdessä, voisivat saada sitä. Samoin kuin Israelin vanhempien tuli painaa nämä asiat mieleensä, niin että he voivat myöhemmin teroittaa niitä lastensa mieleen, niin täytyy siis nykyistenkin vanhempien yksinkertaistaa ja selvittää totuus lapsilleen. Ei Israelin pappien opetus ollut eikä ”arvosteluälyisen orjan” huolenpito teokraattisesta järjestöstä nykyään ole yksistään lapsia varten.

Mitään Raamatun kuudestakymmenestäkuudesta kirjasta ei kirjoitettu erityisesti lapsille. Timoteuksen isoäiti Loois ja hänen äitinsä Eunike ei opettanut häntä lapsuudesta pitäen mistään lasten tutkistelukirjasta, vaan Pyhistä Kirjoituksista. (2. Tim. 1:5; 3:15) Israelin esikuvallinen teokratia ei varannut mitään yksinkertaistettua tutkimisaineistoa lapsille. Eikä sellaista varausta tehty Jeesuksen ja apostolienkaan päivinä. Sitä ei tarvitse tehdä nytkään. Aineiston soveltaminen lapsen henkisten kykyjen mukaan on vanhempien Jumalalta saama tehtävä. Se on hyvä vanhemmille. Se panee vanhemmat itsensä tutkimaan ahkerasti, sillä täytyy olla perusteelliset tiedot voidakseen selittää selvästi ja yksinkertaisesti toisille. Tätä samaa tietoa voidaan käyttää hyväksi hyödyksi kenttäpalveluksessa niille, jotka tavataan siellä ja jotka ovat lapsia tiedossa, joskaan eivät kenties vuosissa. Olisi viisasta, että vanhemmat pitäisivät säännöllisiä tutkisteluja lapsille käyttäen Vartiotornin sivukirjoituksia. Kirjoitukset tulee lukea ja keskustella niistä tehden kysymyksiä ja vastaten niihin. Ja kun lapset käyttävät samoja tutkistelujulkaisuja kuin aikuisenkin, niin se auttaa paremmin heitä pitämään itseään järjestön järjestelyihin kuuluvina eikä erillisenä, alhaisempana joukkona.

Niiden vanhempien ja muiden aikuisten, jotka ajattelevat lasten olevan liian nuoria oppiakseen vakavia asioita, tulee harkita seuraavaa lausuntoa, mikä on esitetty eräässä tänä vuonna julkaistussa lentolehtisessä, mikä koskettelee sitä, miten tärkeää on antaa uskonnollista opetusta lapsille jo hyvin varhaisessa iässä: ”Kasvattajat väittävät, että mikään lapsi ei ole liian nuori oppiakseen. Jopa he sanovat, että kolmena ensimmäisenä vuonna opitaan yhtä paljon kuin koko lopun elämän aikana!” Eivätkö ne opi hyvin vaikeaa kieltä elämänsä muutamina ensimmäisinä vuosina? Älä unohda, miten vaikeaa aikuisenkin on oppia uusi kieli. Äläkä aliarvioi lasten henkisiä kykyjä. Ne hämmästyttävät sinut sillä, mitä ne voivat oppia tajuamalla asioita, joiden sinä luulit olevan niiden käsityskyvyn ulkopuolella.

Vanhemmat menevät todistamaan ja yrittävät parhaansa selittääkseen ja yksinkertaistaakseen sanoman Raamatun kotitutkisteluissaan. Mikseivät he tekisi mielellään samoin lapsilleen? Se on vanhempien etu, heidän pitäisi rakastaa sitä, heidän ei tulisi haluta kenenkään muun ottavan sitä heiltä. Vanhemmat elävät lastensa kanssa, puhuvat heille, yksinkertaistavat monta jokapäiväistä asiaa heille. Miksi he eivät tekisi näin totuudenkin suhteen? Onko mikään muu tärkeämpää? Johtakaa heille säännöllisiä tutkisteluja käyttäen Vartiotornin julkaisuja ja Raamattua.

Merkitseekö tämä sitä, että me emme johda tutkisteluja kenttäpalveluksessa muille lapsille kuin omillemme? Ei, jos me johdamme Raamatun kotitutkistelua sellaisille henkilöille, joilla on lapsia, niin kehoittakaamme niitä lapsia istuutumaan mukaan ja osallistumaan tutkisteluun. Jos jotkut lapset haluavat tutkia, mutta heidän vanhempansa eivät, ja nuo vanhemmat ovat kumminkin halukkaita antamaan lastensa tutkia kanssamme, niin me voimme johtaa sellaisia tutkisteluja. Me emme koeta muodostaa erityisesti pyhäkoulun tapaisia nuorten kokouksia, mutta jos jotkut lapset haluavat tutkia kanssamme eikä heidän vanhemmillaan ole mitään sitä vastaan, niin me voimme johtaa sellaisia tutkisteluja. Kristus Jeesus ei yrittänyt koota ympärilleen erityisesti lapsia, mutta kun lapsista vastuussa olevat vanhemmat ihmiset toivat niitä hänen luokseen, niin hän otti ne vastaan ja nuhteli niitä, jotka tahtoivat estää lapsia lähestymästä häntä. (Matt. 19:14; Mark. 10:13–16) Me voimme ottaa siis lapset huomioon samanlaisissa olosuhteissa ja tehdä sen käyttäen tutkistelukirjoja, mitkä on valmistettu yhtä hyvin nuorille kuin vanhoillekin, tehden sanoman yksinkertaiseksi sen mukaan kuin se on tarpeellista tutkijoille.

● Onko maan tuomioistuimilla oikeus langettaa kuolemanrangaistus murhaan syyllistyneille? – M. W., Washington.

Kenelläkään henkilöllä ei ole itsestään oikeutta teloittaa toista henkilöä sen tähden, että tuo toinen on tehnyt murhan. Mutta me emme haluaisi kuitenkaan sanoa, etteikö yhteiskunta voisi tehdä siten toimiessaan laillisesti asetettujen oikeusistuintensa kautta. Jos jollekulle on annettu suotuisa kuulustelu ja jos on esitetty kumoamaton todistus siitä, että tuo henkilö on murhaaja, niin näyttää siltä, että yhteiskunnan täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin suojellakseen asukkaita. Olemme aina sanoneet, että vankilat eivät ole Jehovan rangaistuskeinoja, joten emme olisi kovin johdonmukaisia, jos väittäisimme, että olisi enemmän Jehovan lain mukaista panna murhaaja eliniäkseen vankeuteen kuin kuolemaan. Jehovan laki tästä asiasta oli, että murhaaja oli rangaistava kuolemalla eikä vankeudella. Jos joku on itse tunnustanut olevansa murhaaja tai jos hänet on todistettu siksi ilman pienintäkään epäilystä, niin yhteiskunnan täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin tuota henkilöä vastaan mieluummin kuin jättää hänet vapaaksi tekemään lisää rikoksia.

Apostoli sanoi 1. Pietarin kirjeen 4:15:nnessä: ”Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu [toisten ihmisten asioihin].” Apostoli jatkaa sitten osoittaen, että jos me kärsimme kristittyinä, niin meidän ei pidä hävetä. Pietarin sanat näyttävät ilmaisevan, että murhaajalle oli oikein kärsiä rikoksensa tähden, ja me tiedämme, mikä oli Jumalan määräämä rangaistus, nimittäin kuolema eikä vankeus. Pietari ei väitä, ettei murhaajan pitäisi kärsiä, koska ei ole ihmistä, joka toimisi Jehovan määräämänä teloittajana. Pietarin aikana toimeenpanivat yhteiskunnan asianmukaisesti asetetut viranomaiset kärsimyksen eli rangaistuksen murhaajalle, eikä Pietari vastustanut sitä tapaa.

Apostoli Paavalikin näyttää ottavan saman kannan, mutta hän esittää sen vain selvemmin. Apostolien tekojen 25:10, 11 sanoo: ”Mutta Paavali sanoi: ’Minä seison keisarin tuomioistuimen edessä, ja sen edessä minut tuomittakoon. Juutalaisia vastaan en ole mitään rikkonut, niinkuin sinäkin aivan hyvin tiedät. Vaan jos muuten olen rikkonut ja tehnyt jotakin, mikä ansaitsee kuoleman, en pyri pääsemään kuolemasta; mutta jos se, mistä nämä minua syyttävät, on perätöntä, niin ei kukaan voi luovuttaa minua heille. Minä vetoan keisariin.’” Huomatkaa, että kun Paavali seisoi tässä keisarin tuomioistuimen, yhteiskunnan asianmukaisesti asetetun oikeuden, edessä eikä Jehova Jumalan määräämän toimeenpanijan edessä, niin hänen kerrotaan sanoneen, että jos hän on tehnyt jotakin, mikä ansaitsee kuoleman, niin hän ei pyydä päästä kuolemasta. Tämä näyttää tosiaan merkitsevän sitä, että Paavali katsoi asianmukaisesti asetetuilla viranomaisilla olevan vallan langettaa kuolemantuomion. Sen sijaan että hän olisi väittänyt, ettei tuollaisella ihmisten oikeusistuimella ollut tätä valtaa, hän näytti ilmaisevan, että sillä oli se valta, eikä hän halunnut vastustaa tämän vallan käyttöä häntä vastaan, jos hän oli tehnyt sellaista, mikä olisi ansainnut kuoleman, ja murha on totisesti sellainen asia, mikä tekee sen suorittajasta kuoleman ansainneen Jehovan samoin kuin ihmisenkin lain mukaan.

Ei näytä näin ollen tapahtuvan mitään raamatullisten periaatteitten rikkomista, jos yhteiskunta surmaa murhaajan. Se näyttää jopa raamatullisemmalta menettelyltä kuin murhaajan tuomitseminen elinkautiseen vankeuteen ruokittavaksi ja vaatetettavaksi ja huollettavaksi sen jälkeen yhteiskunnan kustannuksella ja sen mahdollisuuden ollessa aina olemassa, että tuo murhaaja lisää rikoksiaan surmaamalla jonkun toisen vangitun tai vartijoita yrittäessään paeta tai pakenee ja tappaa toisia ihmisiä ulkopuolella. Kun kansat käyttävät kuolemantuomiota, niin siinä ei näytä olevan mitään Jumalan lain vastaista, ja missä maan laki ei ole ristiriidassa Jumalan lain kanssa, siinä emme nouse erityisesti sitä vastaan.